|
Äänen taajuusÄäni syntyy, kun äänilähde värähtelee tai tärisee. Ilmaan syntyy molekyylien tihentymiä ja harventumia. Ääni alkaa levitä ilmassa tai muussa väliaineessa, ja kun se saapuu korvaan, se aistitaan äänenä. Tihentymien tai harventumien määrä sekunnissa on äänen taajuus. Taajuus ilmoitetaan hertseinä, Hz. Tuhat hertsiä on lyhennettynä 1 kHz (kilohertsi).Heinrich Hertz oli 1800-luvulla elänyt maineikas luonnontieteilijä. Korva aistii ääninä värähtelyt,
joiden taajuus vaihtelee 16 – 20 000 hertsin väillä.
Tämän ns. kuuloalueen alapuolella on
infraääniä. Niitä korva ei pysty aistimaan
ääninä, mutta niitä esiintyy aika paljon esim.
teollisuudessa, laivoilla ja jopa henkilöautossa, kun sivuikkuna
on ajon aikana sopivasti auki. Infraäänet voivat aiheuttaa
kuulovaurioita. Tulivuorenpurkauksissa syntyy erittäin voimakkaita
infraääniä. Maailmalla on joitakin
infraäänialueella toimivia tunnistuslaitteita, joilla
etsitään ydinaseräjäytyksiä.
Infraäänet voidaan luotettavasti todeta vain mittalaitteilla.
Julkisuudessa on ollut paljon spekulaatioita siitä, tunnistavatko
jotkut ihmiset esim. sään muutokset infraäänien
avulla. Aasian hyökyaallon jälkeen, vuonna 2004, kerrottiin,
että norsut pakenivat lähestyvää tsunamia. Norsut
kuulevat infraääniä, ja lähestyvä aalto
synnyttää erittäin maatalaa jyrinää. Norsut
myös ”keskustelevat” infraäänillä. Norsun tuottama
matalin ääni on erään tutkimuksen mukaan ollut 14
Hz. Sellainen ääni kantaa monen kilometrin
päähän.
70-luvulla autoihin myytiin pientä muovista
”hirvipelotinta”, joka kiinnitettiin auton konepellille ja jonka
väitettiin tuottavan ultraääniä auton liikkuessa.
Mainoksen mukaan hirvet pelkäävät tällaista
ääntä. Käytännössä
ultraäänet eivät kuitenkaan etene ilmassa muutamaa
metriä pidemmälle. Kuluttaja-asiamies kielsi laitteen
markkinoinnin hirvipelottimena, mutta edelleen niitä
myydään internetin kautta. Erittäin korkeita
ääniä kutsutaan joskus hyperääniksi. Ihmispuheen taajuusalue alkaa n. 80 hertsistä ja
ulottuu jopa yli 10 000 hertsiin. Puheen perustaajuus on
miesäänessä n. 100 Hz. Naisäänen perustaajuus
on keskimäärin kaksinkertainen eli n. 200 Hz. Puheen
perustaajuus tarkoittaa puheen äänenkorkeutta. Siinä on
paljon yksilällisiä ja hetkellisiä eroja. Joku
”kimittää”, jonkun puhe on hyvin matalaa, Myös mieliala
vaikuttaa puheen perustaajuuteen. Musiikillinen sävelasteikkomme käyttää tällaisia taajuuksia. Kuvassa on pianon koskettimisto ja kutakin kosketinta vastaava taajuus. Huomaa, että taajuudet eivät ole välttämättä kokonaislukuja.
Musiikissa käytetään
viritysäänenä normaali-a:ta, joka nykyisin on 440 Hz. Se
sovittiin vuonna 1939 Lontoossa. Viritysääni saadaan
ääniraudasta. Viritystaajuus on vuosisatojen kuluessa
muuttunut Ennen toista maailmansotaa soittimet viritettiin
matalammalle, normaali-a oli esim. Ranskassa vuodesta 1859 alkaen
keskimäärin 435 Hz. Sitä ennen viritystaajuus oli hyvin
vaihteleva. Eri maissa ja eri paikkakunnilla käytettiin tuolloin
hyvinkin erilaisia virityksiä. Muusikot koettivat sopeutua
tilanteeseen transponoimalla eli soittivat eri korkeudelta kuin
säveltäjä oli kirjoittanut. 1700- ja 1800-luvuilla
musiikkia soitettiin pienemmissä konserttisaleissa kuin nykyisin.
Händelin kerrotaan suosineen viritystaajuutena 423 Hz ja Mozart
käytti taajuutta 422 Hz. Viime vuosikymmeninä viritys on
entisestään noussut; nykyisin orkesterit
käyttävät viritysäänenä 443-444 Hz.
Tätä on selitetty sillä, että konserttisalit ovat
suuria ja siellä on paljon häiriöääniä,
joiden läpi musiikin on tunkeuduttava. Korkeammat äänet
ovat läpitunkevampia ja kirkkaampia. Erityisiä ongelmia tulee
kuitenkin laulajille, jotka joutuvat sopeutumaan luonnottoman
korkeisiin ääniin. Kansainvälisillä radio- ja tv-yhteyksillä
käytetään mittasignaalina 1000 Hz:n vinkunaa. Puheen ja
musiikin selkeydelle ja kirkkaudelle tärkeä taajuusalue on
ns. preesensalue, n. 2000-6000 Hz. Jo musiikkiäänitysten
alkuaikoina huomattiin, että korostamalla laulusolistin
äänessä tätä preesensaluetta, laulaja saatiin
paremmin esiin, hän oli läheisempi, ”läsnäolevampi”
– preesens. Preesensalueen vaimeus tekee äänestä
voimattomampaa ja epäselvempää. S-äänteessä on mukana taajuuksia alueella
2000-10 000 Hz. Mitä heleämpi s-äänne on, sitä
korkeampia taajuuksia siinä on. Kaikki sihinät
sisältävät paljon korkeita taajuuksia. Puhelin välittää taajuusalueen 300-3400 Hz.
S-äänne kuuluu puhelimessa vain heikkona huminana. Aivot
kuitenkin täydentää puheen niin, ettei huonoa laatua
juuri huomata. Korkeimmista äänistä käytetään
usein englanninkielisiä nimityksiä diskantti tai treble.
Hyvin korkeita ääniä kuullaan harvoin puhtaina.
Useimmiten ne ovat äänten osakomponentteja ja antavat
äänille heleyden ja kirkkauden.
Äänen etenemisnopeus ja aallonpituusÄänen nopeus on ilmassa n. 330 metriä
sekunnissa. Kylmässä ääni etenee hitaammin.
Äänennopeus kasvaa, kun lämpötila nousee. Kun
lämpötila on 20 astetta, äänennopeus on 344
metriä sekunnissa. Nyrkkisääntö on, että
ääni etenee kilometrin noin kolmessa sekunnissa. Ääni etenee muissakin väliaineissa. Mitä
kiinteämpää väliaine on, sitä nopeammin
ääni liikkuu.Äänennopeus on teräksessä 5
050 m/s, alumiinissa n. 5 200 m/s ja vedessä n. 1 440 m/s.
Täydellisessä tyhjiössä ei ole ääniä. Koska ääni etenee ilmassa ilmanpainevaihteluina
(tihentymiä ja harventumia), puhutaan ääniaalloista.
Ääniaallon pituus pituus on kahden tihentymän
(ilmanpainemaksimin) välinen matka. Aallonpituus voidaan laskea
kaavasta: Aallonpituus = äänen etenemisnopeus / taajuus. 20 Hz aallonpituus 17 metriä
ResonanssitSyntyessään ääni on usein vaimea ja heikko
eikä kanna kauas. Ääni voimistuu resonanssien avulla.
Esimerkiksi kitaran kieli yksinään soi vaimeasti, mutta
soittimen kaikukoppa vahvistaa äänen. Resonanssit syntyvät näin, koehenkilönä
oopperalaulaja: Kun laulaja laulaa kohti lasimaljakkoa,
ääniaallot saavat lasimaljakon
värähtelemään samalla äänenkorkudella.
Mutta lasimaljakolla on yksi (tai useampia)
ominaisvärähtelytaajuus. Se löytyy esim. napauttamalla
maljakon kylkeen: maljakko kilahtaa tietyllä
äänenkorkeudella. Kun laulaja laulaa tarkalleen samalla
korkeudella, maljakon värähtely yltyy nnin, että se
saattaa särkyä. Seuraavassa kuvassa on kaavamaisesti
esitetty, että kun juomalasiin kohdistetaan matalaa
ääntä, se värähtelee vain heikosti. Kun
äänen kokreus on sama kuin ominaisvärähtelytaajuus,
lasi värähtelee voimakkaasti. Resonansseja esiintyy elinympäristössämme
hyvinkin paljon. Ukkosen isku lähelle saa seinäkellon ja
ikkunat helisemään. Huoneillakin on omat resonanssitaajuudet:
tietynkorkuiset äänet voimistuvat näissä tiloissa.
Huoneiden resonanssitaajuuksia kutsutaan moodeiksi. Puheen eri vokaalit
syntyvät nielun ja suun resonanssien avulla. Jne. Katso tästä esimerkkejä resonansseista. |
LINEAARINEN WAV |
ESIKUUNTELUVERSIO |
Eri soittimissa yläsävelet ovat voimakkuudeltaan erilaisia.
Siitä syntyvät soitinten sointivärien eli ”soundien”
erot. Viulussa ensimmäiset yläsävelet ovat voimakkaita.
Nasaalisen puhaltimen äänestä puuttuu joka toinen
yläsävel. Tässä kuvassa on kaavamaisesti klarinetin
nasaalin äänen äänispektri:
alapäässä joka toinen komponentti on vaimea.
Muusikko huomaa heti, että neljä ensimmäistä
yläsäveltä muodostavat kolmisoinnun. Kolmisoinnulla on
musiikissa erityisasema, mutta kolmisoinnun lähtökohta on
fysiikassa.
Hälyille ja meluille on tyypillistä, että
niiden sisältämissä taajuuksissa ei ole mitään
matemaattisia suhteita, vaan äänispektri on jatkuva:
niissä on sekaisin kaikkia taajuuksia. Tyypillisiä
hälyääniä ovat tuulen kohina, liikenteen
äänet, suuren ihmisjoukon häly ja tehdasmelu.
Monien soitinten äänessä on yhtaikaa
musiikillisia säveliä ja hälyääntä. Esim.
huilun äänessä puhalluksen aiheuttama kohina on
hälyääntä, ja se on oleellinen osa huilun
ääntä.
Puheen s-äänne on erityislaatuinen. Siinä on
vain korkeita taajuuksia: n. 2-10 kHz. Se näkyy hyvin myös
äänianalysaattorikuvassa.
Mielenkiintoinen kuulon ilmiö on oktaavi.
Oktaavi on taajuusalue, jossa taajuus kaksinkertaistuu. Se
jäsentyy aivoissa samantyyppiseksi oltiinpa millä
äänenkorkeudella tahansa. Kuuloalue 20-20 000 Hz
sisältää n. 10 oktaavia.
Kunkin oktaavin alueelta aivomme hahmottavat
sävelasteikkomme: c, d, e, f, g, a, h, c eli
do-re-mi-fa-sol-la-si-do.
Suuressa konserttiflyygelissä on n. 7 oktaavia.
Kouliintumaton laulaja pystyy laulamaan tuskin kahta oktaavia.
Perulainen laulajatar Yma Sumac tuli tunnetuksi laajasta
äänialasta. Hän lauloi 4 ½ - 5 oktaavia.
Soittimilla on seuraavanlaisia äänialoja (äänen
korkeus ja ääniala oktaaveina) :
Viulu 200 – 3400 Hz (yli 4 oktaavia)
Sello 62 – 780 Hz (yli 4 oktaavia)
Huilu 280-2290 Hz (lähes 4 oktaavia)
Pikkolo 500-4600 Hz (yli 4 oktaavia)
Suuren Steinway-konserttiflyygelin matalin kosketin soi 27,5
Hz:n korkeudella, ja korkein ääni on 4 186 Hz. Se on varsin
laaja ääniala: yli 7 oktaavia.
Laulajien keskimääräisiä
äänialoja:
Sopraano 270 – 1 600 Hz
Mezzosopraano 240 – 860 Hz
Altto 200 – 790 Hz
Tenori 140 – 570 Hz
Baritoni 110 – 450 Hz
Basso 85 – 390 Hz
Yksilöllinen lauluääniala rajoittuu yleensä 2 – 3
oktaavin alueelle. Jokainen pystyy testaamaan oman
lauluäänialansa laulamalla skaalaa niin alhaalta kuin
mahdollista niin ylös kuin mahdollista (do-re-mi-fa-sol-la-si-do).
Siitä voi laskea, montako oktaavia pystyy laulamaan ilman
erityistä ponnistusta. Esim. otsan rypistäminen osoittaa,
että ollaan äärirajoilla.
Mielenkiintoinen kuulohavaintojen ilmiö on yhtaikaa soivien sävelten konsonanssi tai dissonanssi (tasasointu tai riitasointu). Länsimaisessa musiikissa olemme tottuneet siihen, että kolmisointu soi kauniisti yhteen. Täydellisin konsonanssi, harmonia syntyy, kun sävelet ovat oktaavin päässä toisistaan. Sävelkorkeuksien välejä kutsutaan intervalleiksi. Esim. sekunti on intervalli, jossa nuotit ovat nuottiviivastolla viivalla ja sen viereisessä välissä.
Kun intervalleja soitetaan pianolla (siis molemmat sävelet soivat yhtaikaa), voi selvästi havaita, että sekunti soi riitasointuisesti, terssi melko täyteläisesti, kvartti ja kvintti onttona, seksti melko täyteläisenä, septimi riitaisena ja oktaavi täyteläisenä ja harmonisena. Musiikissa tasasoinnut ovat yleensä pehmeitä, kauniisti soivia ja riitasoinnut kiihkeitä, eteenpäin pyrkiviä.
Kun tutkitaan hyvin yhteen soivien sävelten taajuuksia, huomataan, että ne ovat yksinkertaisissa matemaattisissa suhteissa toisiinsa samalla tavoin kuin musiikin perussävelet ja ensimmäiset yläsävelet.
Kolmisoinnun taajuudet ovat suhteissa:
Terssi e:c 9:8
Kvartti f:c 4:3
Kvintti g:c 3:2
Käytännössä on monia viritysjärjestelmiä, koska hyvää viritystä ei saada pelkästään matemaattisten suhteiden avulla. Lisää viritysjärjestelmistä täällä. Voit kokeilla itse eri intervalleja täällä.
Korva aistii ääninä taajuudet 16 Hz – 20 kHz.
Iän lisääntyessä korkeiden äänten
kuuleminen heikkenee. Eläkeiän alkaessa kuullaan vain nipin
napin 10 kHz:n ääniä. Monikaan ei huomaa kuulon
heikkenemistä. Siihen mukautuu vuosien mittaan. Joskus
törmää siihen, että ei enää kuule; esim.
heinäsirkat eivät enää siritä
Kuulomme mukautuu, adaptoituu nopeasti vallitseviin olosuhteisiin.
Kuuntelijatutkimuksissa 1950-luvulla kävi ilmi, että radion
kuuntelijat pitivät parempana vanhan AM-radion
ääntä kuin modernimman FM-vastaanottimen kirkkaampaa ja
häiriöttömämpää ääntä.
Melun aiheuttamat kuulovammat alkavat usein korvan herkimmän
alueen eli preesensalueen taajuuksista ja leviävät
vähitellen laajemmalle. Aluksi ääni menettää
selkeyttään ja kirkkauttaan, mutta vähitellen siitä
tulee vain tummaa mutinaa.
Ihmisen kuuloalueen matalimpia taajuuksia kutsutaan bassoiksi.
Kaikkein matalimmat bassot (alle 60 Hz) ovat usein
kuuloelämyksinä vaatimattomia, mutta ne vaikuttavat
pääasiassa tuntoaistin kanssa. Äänet ”hierovat”
kuulijaa. Matalien äänten tulosuuntaa on vaikea havaita. Ne
täyttävät ympäröivän tilan, ja
kulkeutuvat helposti ikkunoiden ja seinien läpi. Arkisia
tilanteita ovat naapurista kuuluva matala ”jumputus” tai kadulla
maatalia taajuuksia sykkivä henkilöauto.
Konserttiflyygelin matalin ääni on 27,5 Hz ja kontrafagotin
48 Hz. Puheen matalimmat taajuudet ovat n. 80-100 Hz.
Matalat äänet kuuluvat kauas ja sen vuoksi esim. laivojen
sumusireenit ja saariston kiinteät sumusireenit eli nautofonit
lähettivät käheää 150-300 Hz:n
ääntä. Se kuului jopa 50 km:n päähän.
Viimeinen nautofoni Ahvenanmaalla lopetti v. 1993.
Matalia ääniä syntyy yleensä vain suurista,
massiivisista esineistä tai rakennelmista. Bassokaiuttimet ovat
suurikokoisia.
Erilaisten sähkölaitteiden käyttäjät joutuvat
usein tekemisiin verkkovirran 50 Hz:n hurinan kanssa tai sen
kerrannaisten, 100 Hz ja 150 Hz.
Teollistuminen toi mukanaan valtavan määrän
matalia ääniä. Moottorit ja koneet tuottavat paljon
matalia ääniä, jopa infraääniä.
Metroaseman matala jyminä on suurkaupunkien tyypillinen
ääni. Musiikkiteollisuudessa alkoi 60-luvulla
eräänlainen ”bassofetisismin” aikakausi, joka viime
vuosikymmeninä on levinnyt myös elokuvateattereihin.
Ääri-ilmiöinä ovat olleet jotkut
katastrofielokuvat, joissa koko elokuvasali on saatu
värähtelemään.
Moni näkee ylenmääräisissä bassoissa jotain
hyvin seksuaalista. Matala värinä aihettaa
elimistössä tuntoaistimuksia ja erilaisia psykofyysisiä
reaktioita, ja jonkinlaista vaikutusta on myös tasapainoaistiin.
Harley-Davidson antaa ehkä uutta potenssia. Monesti vaimea, matala
ja tasainen ääni rauhoittaa ja unettaa. On tehty
kokeita, joissa matalilla äänillä potilaat on saatettu
sellaiseen tilaan, etteivät he koe kipuja.
Luonnossa matalia ääniä kuullaan paljon
vähemmän. Korva on varsin epäherkkä matalimmille
taajuuksille.
Kulttuurissamme matalat äänet ovat liittyneet uskonnollisiin
rituaaleihin. Rummut, kirkonkellot ja urut tuottavat paljon matalia
ääniä, ja vaikuttavat suggestiivisesti. Jumala kuultiin
ukkosen jyrinän kaltaisena pauhuna. Nykyisin matalia
luonnonääniä syntyy ukkosesta, maanvyöryistä
ja maanjäristyksistä. Kohiseva koski voi kuulua
hyvinkin kauas.
Elokuvassa matalat äänet usein ilmentävät
emotionaalisesti voimakkaita tilanteita. Ne synnyttävät
ahdistusta, uhkaa tai jännitystä. Matalilla
äänillä kuvataan joko edessä olevaa uhkaa tai
tunnelmia katastrofin aikana.
Radiossa ja tv:ssä bassojen yliviljely on vaikeaa, koska
kuunteluvoimakkuudet kotona ovat harvoin yli 80 dB.
Taajuusaluetta 2000-8000 Hz kutsutaan usein preesensalueeksi.
Preesensalue on erittäin tärkeä äänten
selkeydelle. Kun preesensaluetta teknisesti korostetaan, ääni
muuttuu selkeämmäksi ja kirkkaammaksi.
Monissa metallisissa äänissä on paljon preesensalueen
taajuuksia. Kun telakalla nuijitaan suuria metallilevyjä,
äänessä on paljon metallista preesensiä.
Tällaiset äänet vaikeuttavat puheen kuulemista.
Eläinten ja lintujen äänissä on paljon
preesensalueen taajuuksia. Äänet on helppo havaita. Myös
hälytysäänissä, esim. pirisevässä
hälytyskellossa, on paljon preesensiä. Korva on herkin
preesensalueen taajuuksille.
Myös korkeilla äänillä on erikoisasema.
Korkeat äänet säteilevät
äänilähteestä kapeana keilana suoraan
eteenpäin. Korkeisiin ääniin liittyy usein jonkinlainen
signaaliominaisuus: esim. kilinä, sireeni tai kimeä pilli.
Lintuparven korkea kirskunta sisältää paljon korkeita
taajuuksia, ja synnyttää rauhattoman tai epämieluisan
tunteen.
Monissa äänissä on mukana korkeita taajuuksia.
Musiikillisissa äänissä ne lisäävät
heleyttä, mutta jos ne ovat hyvin epäharmonisia, syntyy
vaikutelma pistävyydestä tai ”terävyydestä”.
Terävä ääni synnyttää monissa
ihmisissä puistatuksia, esim. liidun kirskahdus liitutaulussa,
junan pistävä jarrutusääni tai veitsen
terävä ääni lautasen pintaa vasten.
Korkeiden äänten suuntaa on vaikea havaita. Joidenkin
lintujen varoitusäänet ovat hyvin korkeita.
Elokuvassa korkeita ääniä käytetään
harvoin tehokeinona. Sen sijaan tavallisempaa on, että korostetaan
yhtaikaa matalaa bassopäätä ja korkeita taajuuksia.
Esim. tulen ääni sisältää yhtaikaa matalaa
kohinaa ja korkeita ritinöitä.
Kotikuuntelija havaitsee usein vastaanottimessaan korkeat taajuudet
sihinänä.
Valkoinen kohina on mielenkiintoinen ääni.
Siinä on mukana kaikkia taajuuksia. Kun tv:ssä on
lähetyskatko, äänessä kuuluu valkoista kohinaa.
Tämä ääni on saanut nimensä
näköhavaintojen puolelta: kun kaikki sateenkaaren värit
sekoitetaan, lopputuloksena on valkoista väriä. Samalla
tavoin: kun erikorkuiset äänet sekoitetaan, lopputuloksena on
”valkoinen ääni”, joka kuullaan kohinana.
Valkoinen kohina on eräänlainen maailman perusääni.
Tuulen ja meren kohina, suihkulähde, etäinen liikenteen
kohina ja tehtaan yleishäly ovat täynnä valkoista
kohinaa.
Kohinan väri voi vaihdella. Tummempaa kohinaa kutsutaan
vaaleanpunaiseksi kohinaksi. Sitä käytetään mm.
äänimittauksissa. Se on tummempaa ja
pehmeämpää kuin valkoinen kohina.
Valkoinen kohina peittää kaikki muut äänet
tehokkaasti alleen. Salainen agentti panee veden juoksemaan hanasta,
kun käydään tärkeitä neuvotteluja. Demostenes
harjoitteli antiikin aikaan puhumista meren rannalla.
Mittaustarkoituksiin käytetään ”vaaleanpunaista
kohinaa”. Se on pehmeämpää kuin valkoinen kohina.
Siinä on suhteessa enemmän matalia taajuuksia.
Puhuessa keuhkoista tuleva ilmavirta kulkee
kurkunpäässä äänihuulten välistä.
Äänihuulet ovat kurkunpäässä suunnilleen
”aataminomenan” kohdalla. Soinnilliset äänteet syntyvät
niin, että äänihuulet värähtelevät
edestakaisin. Äänihuulien värähtelystä syntyy
ääni, jossa on mukana perusääni ja suuri joukko
ylä-ääniä eli harmonisia. Ylä-äänten
voimakkuus pienenee, mitä korkeampi taajuus on.
Kun äänihuulista lähtevä ääni
jatkaa matkaa ylöspäin, se kulkee nielun ja suun onteloiden
kautta. Näillä onteloilla on niille tyypilliset
resonanssitaajuudet, jotka riippuvat onteloiden koosta ja aukkojen
suuruudesta. Äänen kulkiessa ontelon läpi siinä
voimistuvat ne taajuudet, jotka sattuvat ontelon resonanssitaajuudelle.
Lopullisessa puheäänessä, jonka kuulemme, ovat
korostuneina tietyt taajuusalueet, ns. formanttialueet.
Kuvaan on merkitty nuolilla nielun ja suuontelon resonanssitaajuudet.
Ne taajuudet korostuvat ja muodostavat ns. formantit.
Puheen perustaajuus eli puhekorkeus on miehellä
keskimäärin 120-130 Hz ja naisella oktaavia
ylempänä eli n. 180-220 Hz, mutta yksilölliset erot
voivat olla suuria.
Formantit ovat eri äänteillä eri kohdissa
taajuuskaistaa. Tämä johtuu siitä, että puhuessa
nielun ja suun ontelot muuttavat jatkuvasti muotoaan. Seuraavassa
kuvassa on poikkileikkaus nielusta ja suusta. Kieli muuttaa puhuessa
muotoaan ja onteloiden koot muuttuvat. Kuvassa on kielen asento
vokaaleissa "a" ja "i".
Puheen vokaaleissa voidaan havaita selkeästi kaksi, kolme
tai jopa neljä formanttialuetta. Tässä on
esimerkkinä i-äänne amerikanenglannissa mies- ja
naisäänellä. Formanttialueet on merkitty F1, F2, F3 ja
F4.
Alin huippu on puhekorkeus (puheen perustaajuus). Ylemmät
huiput ovat formantteja. Naisäänessä perustaajuus ja
formantit ovat hieman ylempänä.
Suomen kielessä kaksi alinta formanttia F1 ja F2 sijoittuvat
tällä tavoin.
Soinnittomat konsonantit, kuten s, f, k, p ja t
sisältävät korkeampia taajuuksia, erityisesti, kun
puhuja artikuloi huolellisesti. Soinnilliset konsonantit kuten m, n, d,
j ja r muistuttavat hieman vokaaleja, mutta niiden formantit ovat
huomattavasti laajempia. Tässä joitakin viitteellisiä
taajuuksia:
"D" 100-200 Hz 1,5-2,8 kHz
"J" 250-500 Hz 2,1-6,8 kHz
"K" 900-2 250 Hz
"L" 400-1200Hz 1,7-3,2 kHz
"M" 200-250 Hz 1,3-1,6 kHz
"R" 250-1800 Hz 2050-4850 Hz
"S" 2 – 8 kHz
Osa konsonanttien taajuuksista on preesensalueella.
Nyrkkisääntö: vokaalit antavat puheelle voimaa,
konsonantit antavat puheelle selkeyttä. Jos halutaan
selkeyttää puhetta, on tärkeää, että
konsonantit kuuluvat.
Kuiskatessa matalien taajuuksien osuus vähenee ja
vokaalit vaimenevat. Konsonantit säilyvät lähes
muuttumattomina, ja sen vuoksi kuiskauksesta saadaan selvää.
Hiljainen puheääni sisältää vain
niukasti korkeita taajuuksia, ja sen vuoksi se kuuluu huonosti.
Voimakkaassa äänessä on paljon enemmän korkeita
taajuuksia. Kun puhe kohdistetaan suurelle joukolle,
äänenkorkeus nousee ja selkeys lisääntyy.
Leena Rantala on
opinnäytetyössään tutkinut naisopettajien
äänenkäyttöä. Siinä on paljon tietoa
puheäänestä.
Myös soittimien äänissä on soittimille
tyypillisimpiä taajuusalueita. Jos tyypillisimmät
taajuusalueet osuvat puheen formanttien kohdalle, voidaan sanoa,
että soitin soi esim. kuin o-äänne tai
y-äänne. Tällaisia soundeja kutsutaan joskus
”vokaalisiksi sointiväreiksi”.
Seuraavassa kaavakuvassa on verrattu jousisoittimien ja
vokaalien formanttialueita Michael Dickreiterin kirjan ”Der Klang der
Musikinstrumente” (1977) mukaan. Formantit syntyvät soittimen
rakenteesta, erityisesti rungon ja kaikukopan resonansseista. Sanotaan,
että hyvässä viulussa on voimakas formantti
a-äänteen alueella 800-1200 Hz, mutta äänen
briljanssi (kirkkaus, heleys) tulee 2000-2600 Hz:n ja 3000-4000 Hz:n
formanteista.
Puhaltimista huilulla ja klarinetilla ei ole tunnusomaisia
formanttialueita, joiden avulla niiden äänen voisi tunnistaa.
Sen sijaan puupuhaltimista oboella, englannintorvella, fagotilla ja
kontrafagotilla on tunnusomaiset formantit ja niiden avulla
tunnistettava soundi. Vuosikymmenien ajan on etsitty teoreettista
mallia siihen, miten puhaltimien formantit syntyvät. Puhaltimessa
ääni syntyy, kun ilmapatsas puhaltimen sisällä
värähtelee. Puhaltimen materiaalilla ei ole vaikutusta
soundiin. Hopeinen huilu ei soi paremmin kuin jokin muu huilu.
Formantit syntyvät todennäköisesti suukappaleen ja
putken yhteisvaikutuksesta. Internetissä on paljon sivustoja,
joissa pohditaan formanttien syntyä puupuhaltimissa.
Teknisesti äänen sointiväriä muutetaan
korjaimilla eli ekvalisaattoreilla (EQ). Sellaisia löytyy
monista äänenkäsittelyohjelmissa tai ne ovat
erillisiä räkissä olevia laitteita.
Miten muokkaaminen vaikuttaa puheääneen? Jos ääneen
tehdään keinotekoisesti formanttien kaltaisia korostuksia,
äänten soundit muuttuvat alla olevan kartan mukaisiksi.
© Äänipää 2005 - Pertti Korpinen