Radio-ohjelman,
erityisesti
radiodokumentin tekeminen uudessa radiokulttuurissa
Mikä ei muutu
Vanhan ja uuden radiokulttuurin lomittuessa toinen toisiinsa,
radiodokumentin tekijän on kysyttävä itseltään
muutamia kysymyksiä: Mitkä ovat ne asiat, jotka uuden
kulttuurin aikana eivät enää toimi? Mitkä ovat ne
vanhan kulttuurin työtavan piirteet, jotka voidaan
säilyttää, sellaisinaan tai muuntuneina ? Mitä ovat
ne uudet asiat, jotka ovat tulleet säilyttämisen arvoisten
vanhojen arvojen tai työnkuvien rinnalle?
Radiodokumentin perustehtävät ja pyrkimykset eivät ole
vanhan radiokulttuurin radiodokumentin tekemiseen verrattuna uuden
kulttuurin aikana muuttuneet. Ei myöskään
olennaisesti suhde todellisuuteenkaan eikä totuudellisuuteen.
Myös tekijän tulkinta, näkemyksen muodostaminen tai
tuoreen persoonallisen näkökulman löytäminen
aiheeseen ovat edelleen olennaisia asioita. Idean kehittämisen
tarve riittävän pitkälle ennen
äänityksiä, suhde materiaaliin, materiaalin
kuuntelemisen tärkeys ei ole menettänyt
merkitystään. (Eri asia on, onko tälle uudessa
työkulttuurissa riittävästi aikaa.) Kaiken
tämän rinnalle on tullut kuitenkin uusia vaatimuksia
ohjelmantekijälle.
Uuden kulttuurin radiodokumentin tekemiselle on olennaista
säilyttää vanhasta kulttuurista ne asiat, jotka
tekevät ohjelmasta dokumentin, ja yhdistää niihin
uuden radiokulttuurin mukanaan tuomia uusia vaatimuksia. Toisin
sanoen: säilyttää dokumentin idea, dokumentarismin
ajatus hengissä, mutta sellaisessa muodossa, joka toimii
uudessa radiokulttuurissa. Dokumentin, dokumentarismin perusidea ei
siis ei ole erilainen uudessakaan radio- ja työkulttuurissa.
Mikä muuttuu, eli
toimittajan työn uudet vaatimukset ja työtavat
Uuden kulttuurin vallitsevin ohjelmien lähettämisen tapa on
lähetysvirta. Tämä vaikuttaa ratkaisevasti toimittajan
ajatus- ja työtapoihin. Pitkä muoto ei ole enää
itsestäänselvyys. Ohjelmien pituus vaihtelee
ultralyhyestä sound snackista useamman tunnin mittaiseen
kokeelliseen dokumenttiin/featureen. Yleisellä tasolla voi sanoa,
että ohjelmien kestot lyhenevät. Yleensäkin radioilmaisu
ja ohjelmien muodot ja rakenteet muuttuvat.
Lähetysvirta-ajattelun perusajatus on nimenomaan virta,
katkeamaton yksi lähetys, jossa ei ole yksittäisiä,
itsenäisiä teoksia vaan kaikki ohjelmat ovat osa
tätä virtaa. Tekijän on siis luovuttava yksittäisen
oman maailmansa ja logiikkansa sisältävän teoksen
luomisesta ja otettava huomioon ohjelmansa ympäristö, aika,
koko virran eli kanavan ilme, soundi, profiili.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä,
että vanhan kulttuurin perinteisen dramaturgian ja estetiikan
tilalle on luotava sellainen rakenne ja ilmaisu, joka istuu ko. kanavan
virtaan. Vanha ooppera erottuisi virrassa liikaa.
Ohjelmantekijän on perinteisen ohjelmantekemisen ammattitaidon
lisäksi tunnettava erittäin tarkasti kanava, jolle
tehdään, kanavan linja, profiili, brandi, toiminta-ajatus ja
slotti, johon radiodokumentti tai muu ohjelma sijoittuu. On tunnettava
slotin profiili ja rakenne ja luonne, slotin vuorokaudenaika ja miten
se vaikuttaa, slotin ympäristö, mitä tulee sitä
ennen mitä sen jälkeen, yleisö: kanavan yleisö ja
slotin yleisö: kuka kuuntelee, miten ko. kanavaa kuunnellaan,
miten ko. slottia kuunnellaan. Tämä on erittäin
olennainen muutos. Aikaisemmin riitti, kun keskittyi teokseen
itseensä, itsenäiseen ohjelmaan ja pyrki tekemään
sen mahdollisimman hyväksi, taideteokseksi, joka voidaan tarjota
milloin ja missä vain. Nyt on ohjelmantekemisessä jo alusta
lähtien otettava huomioon näitä uusia seikkoja, ja
pyrittävä yhdistämään ne dokumentintekemisen
perusarvoihin, niihin jotka määrittävät dokumentin
dokumentiksi. Tällaisen synteesin tekeminen on mahdollista. On
vain tiedettävä, mikä on radiodokumentti, sitä
määrittävät asiat ja toisaalta mitä uusi
radiokulttuuri ohjelmantekemiseltä edellyttää.
Toimittajan on siis, paitsi tunnettava koko radiotoiminnan prosessi
ohjelman ideasta ohjelman jakeluun yleisölle, otettava koko
prosessi, siis myös sen loppuosa huomioon omassa
ohjelmantekemisessään. Toimittajan ammattitaidolliset
vaatimukset sisällön tuottamisessa ja esittämisessä
siis kasvavat.
Toimittajan ammattitaidolliset vaatimukset kasvavat myös tekniikan
alueella. Toimittajan on tunnettava ja osattava myös ohjelman koko
tekninen valmistusprosessi. Käytännössä
tämä tarkoittaa sitä, että toimittajan on itse
toteutettava ohjelman myös teknisesti. Hänen on
tehtävä äänitykset, kopioinnit, miksaukset,
editointi, koostaminen. Vain ohjelman teknisestä jakelusta,
lähettämisestä huolehtii joissakin tapauksessa joku muu.
Usein toimittaja huolehtii myös lähetystoiminnasta.
Toimittajasta tulee moniosaaja: sisällöntuottaja ja tekninen
toteuttaja. Äänitarkkailijoita tai –suunnittelijoita
käytetään vain erikoistapauksissa: kuunnelmissa ja
vaativissa suorissa lähetyksissä tai keskusteluissa ja
joissakin dokumenttiohjelmissa.
Toimittaja joutuu siis ottamaan työssään huomioon koko
radiotoiminnan prosessin, mutta organisatorisesti toimittaja eli
tuotanto ja jakelija eli kanava ovat erillään. Vaikka
toimittajan on tunnettava yleisönsä entistä paremmin,
paradoksaalisesti hänen yleisösuhteensa voi muuttua
etäisemmäksi. Kun vanhassa radiokulttuurissa tuotanto eli
toimitukset olivat osa kanavaa, suhde yleisöön oli
läheisempi: ”meidän kanava, meidän yleisö”. Uudessa
työkulttuurissa ohjelmia tehdään ikään kuin
laariin, varastoon, ohjelmatorille, josta jakelija ottaa
lähetykseen tavaraa. Ohjelmatekijä ei
välttämättä pysty seuraamaan ohjelmansa kulkua
loppuun asti. Kun ei ole ”omaa kanavaa ja omaa yleisöä”,
yhteisöllisyyden tunne häviää. Toimittaja ei
sitoudu enää yhdelle kanavalle.
Kanavan sijaa toimittaja sitoutuu itse tuotteeseen ja sen tarjoamiseen
juuri ko. slotin ja kanavan yleisölle. Vaikka kanavien merkitys
yhteisöllisessä mielessä on vähäisempi,
ehkä tilalle tulee olennaisempi asia: sitoutuminen
tekemään entistä parempaa ohjelmaa juuri ko. slotin
yleisölle. Voisi siis ajatella, että tästä seuraisi
uusia ilmaisumuotoja, jopa virkistävämpää, tuoretta
ilmaisua, yllättäviä muotoja, uuden hakemista. Eri asia
sitten on, miten tilausjärjestelmä sallii kokeilemisen,
tuotekehittelyn, tämän uuden hakemisen. Jos
tilausjärjestelmä on liian tiukasti vain jakelijan tarpeita
ajatteleva, kokeilulle ei jää tilaa. Jos kaikki
pitää olla valmista tuotantoa, uuden hakeminen ei ole
mahdollisuuksia.
Uusi radiokulttuuri vaatii tekijältä avarakatseisuutta,
luovuutta ja perusasioiden sisäistämistä. Aina on
olemassa rajoja, nyt rajat ovat muuttuneet. Toisaalta voisi sanoa,
että rajoissa on aukko, josta voikin lähteä
yllättävään suuntaan. Vanhan radiokulttuurin
radiodokumentin tekemisessä on myöskin rajoja, ehkä
nämä rajoitukset ovat sellaisia, jotka ovat jumiuttaneet
ilmaisua tai ajattelutapoja, luoneet rutiineja, joista
pääseminen on vaikeata. Ehkä uusi ajattelutapa,
puhtaalta pöydältä lähteminen vapauttaa tuoreet
tekijät uuteen ilmaisuun.
Tilausjärjestelmän perusajatus eli se, että kanava tilaa
ohjelmatuotteita tuotantopuolelta, osaamiskeskuksista muuttaa
ohjelmantekijän ajattelu- ja työtapoja selvästi.
Tekijän on kyettävä vastaamaan tilaukseen, kanavan
tilauspyyntöön. Enää toimittaja ei
välttämättä keksikään ohjelman aihettaan
tai ohjelmasarjaansa itse, vaan häneltä pyydetään
toteuttamaan tietynlainen tilaus. Ammattitaidollisesti tilanne on
tällöin erilainen. Toisaalta toimittaja voi edelleenkin
esittää omia ideoitaan kanaville. Tällöin
hänen on tunnettava kanava, yleisö, profiilit ym..
erittäin hyvin. Ohjelman näkeminen tuotteena, jota
myydään ja ostetaan voi olla vanhaan kulttuuriin tottuneelle
vaikeata. Täsmätuotteen valmistaminen on erilaista kuin
vapaamman, itsenäisen ohjelmantekemisen kulttuurissa.
Tilausjärjestelmä voi pahimmillaan estää
pitkäjänteisen suunnittelun, kehittely- ja kokeilutyön.
Kun ohjelmatoimintaa johdetaan vuosittaisten tilausten pohjalta,
toimittaja voi kokea olevansa pätkätyöläinen.
Seuraavasta tilauksesta ei ole varmuutta, eikä siis seuraavan
vuoden työstä. Tämä epävarmuuden
sietäminen on yksi uuden kulttuurin mukanaan tuomia vaatimuksia.
Ideaalitilanteessa tilausjärjestelmä tarkoittaa jatkuvaa
dialogia kanavan kanssa, palautteen saamista ohjelmista, yhteistä
ohjelman idean, ilmaisun, muodon kehittelyä.
Toimittajan uudessa työnkuvassa korostuu tiimityön merkitys.
Yhä enemmän ohjelmat valmistetaan tuotantoryhmän kanssa.
Tämä merkitsee ideoiden jakamista, yhteisen materiaalin
käyttämistä eri tarkoituksiin, luopumista vanhan
kulttuurin ”tämä on minun juttuni, minun haastateltavani,
minun materiaalini” –ajattelusta. Materiaalit ja käsikirjoitukset
ovat kaikkien nähtävillä serverillä ja kaikkien
käytettävissä, kaikkien yhteistä omaisuutta.
Tämäkin ajatus voi olla vanhaan kulttuuriin tottuneelle
toimittajalle sietämätäntöä, se voidaan kokea
jopa oman työn ja ammattitaidon halveksimisena.
Edelläoleva on kuitenkin välttämätöntä,
jotta uuteen tuotantokulttuuriin olennaisesti liittyvä versiointi
olisi mahdollista ja sujuvaa. Ohjelmista ja materiaaleista
tehdään erilaisia versioita eri tarkoituksiin eri kanaville,
ja useimmiten uuden version tekee joku muu kuin alkuperäisen
ohjelman tai haastattelun tekijä.
Uusia aikaisemmin toimittajan työhön kuulumattomia
tehtäviä on markkinointiin osallistuminen. Vaikka
jakelijakanava käytännössä huolehtii ohjelmien
markkinoinnista, toimittajan on jo ohjelmaa tehdessään
mietittävä tätäkin radiotoiminnan puolta.
Puffitekstien kirjoittamien, nettisivujen päivittäminen,
puffikuvien ottaminen ovat toimittajan markkinointityötä
käytännössä. Radiotoimittajan on opittava
päivittämään nettisivuja ja ottamaan digikameralla
kuvia haastateltavasta (tai itsestään).
Ylipäänsä ylivälineellisyyden ja
monimediaalisuuden lisääntyminen luo vaatimuksia myös
toimittajan taidoille. Esimerkiksi radion ja netin yhteistyö ja
yhteenliittymiset lisääntyvät.
Lisätehtäviä ovat myös aikaisemmin sihteereille
kuuluneiden töiden hoitaminen: musiikkiraporttien, matkaraporttien
yms.. tekeminen.
Kaiken kaikkiaan siis eri ammattiryhmien rajat hälvenevät.
(Tämä muutoshan alkoi jo silloin, kun toimittajat alkoivat
itse äänittää nagralla, eikä
äänitarkkailija, äänittäjä ollutkaan aina
mukana.)
Tämä on merkinnyt toimittajan statuksen muuttumista,
arkipäiväistymistä, muuttumista lähemmäksi
”käsityöläisen” statusta.
Yksi uuden radiokulttuurin rajoista, entistä
tärkeämmistä määrittäjistä on
talous. Uuteen tuotantotapaa liittyy se, että ohjelmat on
tehtävä joka mielessä tehokkaammin, myös
taloudellisessa mielessä. Ohjelmat on siis tehtävä
halvemmalla kuin ennen, pienemmällä työvoimalla ja
materiaaleja versioimalla ja muuten tehokkaammin
hyödyntämällä. Tiukkoihin taloudellisiin raameihin
on mahdollista sopeutua ja kehittää halvempia tuotantotapoja.
Jossakin tulee kuitenkin raja vastaan, jolloin ohjelmamuodot ja
radioilmaisu muuttuvat niin olennaisesti, että ei voi
enää puhua radiodokumentista tai dokumentarismista tai
laadukkaasta ohjelmatuotannosta.
On muistettava, että myös vanhat tuotteet ovat elinkelpoisia
uuden kulttuurin aikana. Uudet asiat liittyvät ennen kaikkea
niihin dokumenttiohjelmiin, jotka tehdään perinteisen
fooruminen eli kulttuurikanavan ulkopuolelle,
lähetysvirtakanaville.
Radiodokumentin uusi
ilmaisu ja uudet muodot
Uuden radiokulttuurin myötä radiodokumentin on omaksuttava
uusia muotoja ja ilmaisukeinoja ja hylättävä joitakin
vanhan kulttuurin muotoja ja ajattelutapoja.
Radiodokumentti ei voi lähetysvirrassa olla kestoltaan pitkä.
Tunnin tai edes puolen tunnin radio-ohjelmat ovat liian pitkiä.
Käytännössä maksimikesto lienee noin 20 minuuttia.
Pitkän muodon radiodokumentti ei siis kuuluu uuteen
radiokulttuuriin.
Ohjelman lyhyt kesto vaikuttaa tietenkin sisältöön,
muotoon ja ilmaisuun. Aiheen rajauksen merkitys korostuu.
Sisältö on entistä tarkemmin
jäsenneltävä, sitä on entistä kontrolloidummin
temaattisesti kehitettävä ohjelman aikana, sivupolkuja tai
–teemoja ei voi olla kovin montaa. Tämä ei tarkoita
sitä, etteikö aiheessa voitaisi sisällöllisesti
päästä yhtä syvälle kuin pitkän muodon
dokumentissa, rajaus on vain jyrkempi ja monitemaattisuus loivempaa.
Lyhyenkin ohjelman aikana ohjelma kehittyy, menee eteenpäin.
Muodoltaan ohjelma voi olla pitkän ohjelman kaltainen. Ero on siis
ennen kaikkea sisällön tarkemmassa kontrollissa.
Uuden kulttuurin tuotteissa radio-ohjelmaa ei enää voi
ajatella yksittäisenä teoksena, johon luodaan aiheen ja
näkemyksen mukainen oma maailma omine logiikkoineen ja siihen
liittyvine dramaturgioineen. Lähetysvirrassa radiodokumenttikin on
osa virtaa. Se voi olla hetkittäinen suvanto tai kuoppa tai tyrsky
tai myrsky lähetysvirran keskellä, mutta se ei ole teos, joka
olisi irrallaan ympäristöstään. Teosajattelusta
luopuminen on tekijän kannalta hankalaa. Miten pystyä luomaan
sisällöllisesti etenevä ja rakenteeltaan toimiva
ohjelma, joka ottaisi huomioon lähetysvirran luonteen. Vai onko
vain niin, että kannattaa luopua ainoastaan juhlallisesta ja
artistisesta sanasta teos ja sellaisesta teosajattelusta, että
jokainen radiodokumentti on aikaakestävä taideteos?
Tekeekö uusi radiokulttuuri ja lähetysvirta radiodokumentista
arkisemman, vähemmän juhlallisen? Vastaamalla näihin
kysymyksiin myönteisesti ei tarkoita sitä, että
tällainen ohjelma olisi vähemmän syvällinen tai
pinnallinen. Uuden radiokulttuurin dokumentti ottaa muoto- ja
ilmaisuarsenaaliinsa lähetysvirran keinoja ja samalla pyrkii
toteuttamaan dokumentarismin perusajatusta päästä
syvälle.
Yksi lähetysvirran mukanaan tuoma asia on vaihteleva kesto. Kun
vanhaan kulttuuriin kuuluu se, että ohjelmalla on tietty
ohjelmablokkinsa, vakioaika, joka on joka kerran
täytettävä, ohjelman kesto ei voi vaihdella.
Lähetysvirran perusideaan kuuluu se, että ei ole
ohjelmablokkeja vaan eripituisia juttuja ohjelmavirrassa.
Tämä siis tarkoittaa sitä, että ohjelman pituus voi
vaihdella silloinkin, kun ohjelmalla on tietty vakituinen
lähetysaika viikko- ja päiväkaaviossa. Tämä
vapauttaa tekijää. Kun ei ole tarpeen tuottaa tietynpituista
ohjelmaa, ei ole myöskään tarvetta pidentää
tai lyhentää juttua enemmän tai vähemmän
väkisin. Ohjelmasta voi tulla juuri sen mittainen kuin mihin
aihe, näkemys ja materiaali kantaa. Lähetysvirta on siis
joustavampi.
(On sitten eri asia, miten hyvin tämä lähetysvirran
perusajatus toteutuu käytännössä. Radiokanavien
tuottajat voivat olla konservatiivisia ja vaatia joka kerran
samanpituista juttua, jotta päivän tai tunnin ”appelsiini”
olisi helpompi toteuttaa.)
Uusi asia on myös sarjamuoto. Vanhan radiokulttuurin aikana sarja
tarkoittaa laveata yleisotsikkoa ja useimmiten viikoittaista
vakiolähetysaikaa. Ko. otsikon alla lähetään,
yksittäisiä teoksia, jotka eivät liity
mitenkään muuten toisiinsa kuin, että ne toimivat ko.
otsikon alla. Uuden kulttuurin sarjamuotoisuus tarkoittaa ohjelman
sisältöä rajaavia tekijöitä ja rakenteellisia
vakioratkaisuja. Voidaan puhua myös ohjelmaformaateista.
Ohjelmasarjan jokainen osa on saman ohjelmaidean erilainen variaatio.
Aihe on rajattu, tarkoituksena on vastata samoihin kysymyksiin, ja
ohjelman rakenne on aina sama. Ohjelmaidean ja vakiorakenteen
sisällä pyritään toteuttamaan dokumentarismia
mahdollisimman hyvin. Tekijän näkemys ja ilmaisukeinot
eivät ole siis täysin vapaat vaan niihin vaikuttavat
sellaiset muuttujat, joita vanhassa radiokulttuurissa ei ole.
Kun ohjelmalla on tietty rajattu sisällöllinen
lähtökohta ja vakiorakenne, tekijän kädenjälki
ei ole enää yhtä selvästi havaittavissa kuin
vanhassa radiokulttuurissa. Toki tekijän näkemyksellä ja
ilmaisulla on edelleenkin merkitystä: dokumentintekemisen
perusasioista ei tarvitse luopua, päinvastoin tekijän on
entistä paremmin hallittava sisällön kehittäminen
ja rajaaminen. Uuden kulttuurin sarjamuotoisuus tarkoittaa kuitenkin
sitä, että sarjan eri ohjelmia voivat tehdä helpommin
useat eri tekijät. Kun tekijät ovat sisäistäneet
sarjan perusidean ja –pyrkimykset, kuka tahansa voi helposti toteuttaa
sarjaohjelman.
Sarjamuoto ja ohjelman vakiorakenne voivat joissakin tapauksissa
lisätä ohjelman fiktiivisiä elementtejä.
Fiktiivisten osioiden tai hahmojen avulla vakiorakenne voi olla
helpompi toteuttaa. Fiktiivisten hahmojen seassa on autenttisia
dokumentaarisia jaksoja. Fiktion ja faktan sekoittaminen, faktion
luominen voi muuttaa suhdetta totuudellisuuteen. Faktio voi olla
käyttökelpoinen keino dokumentarismin toteuttamiselle
uudessa kulttuurissa mutta se ei varmasti ole ainoa.
Mitä on
dokumentaarisuus ja dokumentaarinen radioilmaisu
lähetysvirtakanavilla
Dokumentin ja dokumentarismin idea on siis mahdollista
säilyttää myös lähetysvirtakanavilla.
Dokumentin tekemisen perusfilosofia säilyy taustalla, vaikka
muodot olisivatkin uudenlaisia. Dokumentaarisuus
lähetysvirtakanavilla on sisällön, rakenteen, muodon
hallintaa. Se on välineen keinojen hallintaa ja sitä,
että radioilmaisun kaikkia keinoja käytetään:
äänet ja äänimaailmat nostetaan puheen rinnalle
ilmaisukeinoina. Tilojen äänimaailmoja
hyödynnetään, annetaan ympäristön kuulua.
Puheen luonnollisuus, lausuntopuheesta pois pääseminen ja
konkreettisuus ovat osa dokumentaarista ilmaisua.
Dokumentaarisuus on autenttisuutta, kuuntelija viedään paikan
päälle tilanteeseen, jossa luonnolliset ja luonnollisen
kuuloiset äänimaailmat kuuluvat. Äänimaailmat tai
autenttisuus sinänsä eivät kuitenkaan tee ohjelmasta
dokumentaarista. Olennaista on sisällön ja
ilmaisuvälineiden hallinta: ääniä
käytetään kun ne ovat tarpeen viestin
välittämisessä. Aina äänimaailmoja ei tarvita.
Silloin dokumentaarisuus on sisällön hallittuja rajaamista ja
ilmaisun konkreettisuutta. Muodoltaan lähetysvirtakanavan
dokumentti voi olla mitä vain: pelkkää puhetta, vaikka
talk show tai dialogi tai äänikompositio.
Dokumentaarisuuteen niin lähetysvirrassa kuin ohjelmakanavallakin
liittyy toisaalta tekijän tekemä rajaus ja toisaalta
kuuntelijalle jätettävä oivaltamisen vapaus.
Dokumentaarinen juttu on tekijänsä tulkinta aiheesta, ei koko
totuus vaan tietty näkökulma aiheeseen. Tämä
tekijän tulkinta ja siihen liittyvät sivuteemat
esitetään sillä tavalla elämyksellisesti ja
monitasoisesti, että kuuntelijan on mahdollista eläytyä
ja samastua ja muodostaa oma tulkintansa siitä, mikä on jutun
viesti juuri hänelle. Dokumentaarinen juttu voidaan siis
kuuntelijasta riippuen tulkita ja kokea eri tavalla. Tämä
dokumentin perusidea säilyy lähetysvirrassakin. Dokumentti ei
ole pamfletti tai saarna tai edes asiaohjelma lähetysvirrassakaan.
|
|