Äänen tulo tietokoneisiin multimedian myötä muistuttaa äänielokuvan läpimurtoa 1920-luvun lopussa. Tosiasiassa vain harva mykkäelokuva oli äänetön - elokuvateatterin tasosta riippuen mykkäelokuvia säestettiin pianolla, kinouruilla tai orkestereilla. Säestykseen lisättiin usein myös akustisia äänitehosteita.

Säestävän yhtyeen kokoonpanosta riippumatta elokuvamusiikilla oli aina kaksi tehtävää: esittää elokuvan tunnelmaan sopivaa musiikkia ja peittää projektorin surina, istuimien narina ja muu katsojien itsensä aiheuttama häiritsevä häly. Musiikki loi myös sillan valkokankaan kuvitteellisten tapahtumien ja elokuvateatterin todellisen katselutilanteen välille. Kinouruilla soittaja pystyi lisäämään taustamusiikin ohella elokuvaan erilaisia äänitehosteita. Urkuja kutsutaan usein myös Wurlizer-uruiksi samannimisen valmistajan mukaan. 1920-luvun aikana ääniefektien merkitys kasvoi. Suurissa teatteriorkestereissa äänitehosteista huolehti yleensä orkesterin lyömäsoittaja, jonka tehostearsenaaliin kuuluivat erilaiset rummut, pillit, torvet, kellot ja ukkoslevyt.

Äänielokuvien läpimurto vuonna 1927 Yhdysvalloissa mullisti koko elokuvateollisuuden. Ensimmäisenä äänifilminä pidetään elokuvaa Jazz-laulaja (The Jazz Singer, 1927), jonka pääosassa esiintyi laulaja Al Jolson. Filmi oli ensimmäinen, jossa oli musiikin ohella myös puhejaksoja. Filmi merkitsi tuottajayhtiönsä Warner Brothersin nousua filmiyhtiöiden eturiviin.

Äänielokuvat olivat suuria kassamenestyksiä. Filmi kuin filmi keräsi taloudellisia voittoja, kunhan se vain oli äänifilmi. Kun vuonna 1927 Yhdysvalloissa kävi elokuvissa viikottain 60 miljoonaa maksanutta katsojaa, määrä kohosi äänielokuvien myötä kahdessa vuodessa liki kaksinkertaiseksi. Äänielokuva vahvisti filmiteollisuutta niin, että se selvisi turvallisesti pörssiromahduksen tuoman lamakauden yli.

Äänen läpimurto elokuvassa lähti paljolti tarpeesta luoda kilpailukykyinen vaihtoehto nopeasti kehittyneelle radiolle. Äänielokuvan vaikutukset tuntuivat myös yksilötasolla: moni suosittu näyttelijä, varsinkin murteellista englantia puhuva, huomasi yllättäen olevansa työtön.

Äänifilmin alkuinnostuksessa ei ylilyöneiltäkään vältytty. Katsojien uuden aistihurmion tyydyttämiseksi alkuaikojen äänielokuvat eivät olleet hetkeäkään vaiti. Elokuvastudion tärkeimmäksi henkilöksi tuli äänitysasiantuntija, joka ensi töikseen määräsi kameran suljettavaksi ääntäeristävään koppiin. Ohjaajat, jotka halusivat pitää kuvan elävänä ja liikkuvana kokivat itsensä mikrofonin orjuuttamiksi. Ohjaajien ja ääniasiantuntijoiden taistelu studion herruudesta loi pohjaa tuhoisalle käsitykselle kuvan ja äänen vastakohtaisuudesta.

Mykkäelokuvan perintö tuntui vielä 1920-luvun lopun ja 1930- luvun alun elokuvissa. Hollywoodin johtava elokuvasäveltäjä Max Steiner pyrki säveltämään musiikkia, joka jatkuisi taukoamatta läpi koko äänielokuvan. Hiljaisuuden pelko sai säveltäjät ja äänitysasiantuntijat täyttämään äänellä kaikki elokuvan hiljaiset hetket. Kun elokuvat oppivat puhumaan, ei puheesta tahtonut tulla loppua. Hiljaisuuden dramaturgiaa ei vielä tunnettu.

Irti 'äänen sortovallasta'

Vaikka ääni merkitsi filmiteollisuudelle taloudellista menestystä, elokuvakerronta taantui: mikrofonien teknisten puutteiden takia kamerat suljettiin äänieristäviin koppeihin ja kohtaukset tallennettiin staattisina lähikuvina, jotka oli äänitysteknisesti helppo tallentaa. Elokuvista tuli 'säilöttyä teatteria': filmattuja näytelmäsovituksia ja vaudeville- esityksiä.

Paramountin huippuohjaaja Ernst Lubitsch teki ensimmäisenä havainnon, ettei elokuvan äänen tarvinnut herkeämättä lörpötellä ja toistaa orjallisesti kaikkia kuvan tapahtumien ääniä. Lubitsch sisällytti äänielokuviinsa Prinssipuoliso (The Love Parade, 1929) ja Monte Carlo (1930) useita ilman puhetta tai muuta tahdistamatonta ääntä kuvattuja jaksoja. Näin kameraa voitiin liikuttaa vapaasti perinteistä mykkäfilmin tekniikkaa käyttäen.

Lubitsch kehitti myös äänitystekniikkaa, jossa kuvan tapahtumat ajoitettiin jälkiäänitetyn musiikin rytmiin. Jälkiäänitys vapautti ohjaajat kahlitsevasta harhaluulosta, jonka mukaan kaiken mitä nähdään tulee kuulua ja kaiken mitä kuullaan tulee näkyä. Ensimmäisiä jälkiäänitystekniikan käyttäjiä oli myös Lewis Milestone elokuvassaan Länsirintamalta ei mitään uutta ( All Quiet on the Western Front, 1930).

Ranskalainen René Clair tavoitti elokuvissaan äänellisen ilmaisun riippumattomuuden. Elokuvassaan Pariisin kattojen alla (Sous les Toits de Paris, 1929) Clair turvautui mahdollisimman vähän vuorosanoihin ja käytti niiden sijaan musiikkia, kuoroja ja ääniefektejä kuvan kontrapunktisena täydentäjänä. Ääni vapautui kuvasta ja muodosti sitä täydentävän ja kommentoivan elementin: miksi näyttää oven sulkeutuminen, kun kolahduksen kuuleminen riittää. Rouben Mamoulian puolestaan kehitti elokuvassaan Tri Jekyll ja Mr Hyde (Dr Jekyll and Mr Hyde, 1932) syntettisesti luotuja äänitaustoja sekä äänitakautumia. Elokuvan ääni-ilmaisua edistivät myös uudet tekniset keksinnöt kuten käyntiääneltään entisiä hiljaisemmat kamerat ja useiden mikrofonien käyttö äänityksessä. Lisää elokuvan äänikerronnan perusteista löydät täältä.