Mikrofonitekniikat musiikkiäänityksessä

Musiikkiäänityksissä käytetään nykyään useita mikrofoneja. Vielä 1950-luvulla tehtiin erinomaisesti soivia jazz-äänityksiä vain yhdellä mikrofonilla. Silloin tyydyttiin vähempään, valittiin hyvä äänityspaikka ja sijoiteltiin soittajat mikrofonin ääreen niin, että syntyi hyvä akustinen tasapaino.

Nykyisin on kaksi erilaista mikrofonitekniikkaa. Molemmilla tekniikoilla on etunsa ja haittansa. Se, mitä tekniikkaa käytetään, riippuu musiikkiesityksen luonteesta, esitysperinteistä ja akustisista olosuhteista.

Pää-tukimikrofonitekniikka

Yksi tai kaksi mikrofoniparia (stereomikrofoniparia) tallentaa pääosan äänestä, 70-80 %. Ne sijoitellaan mahdollisimman edullisesti, jotta äänikuva ja sointikuva olisi mahdollisimman hyvä. Loput mikrofonit ainoastaan tukevat, kirkastavat tai täsmentävät äänikuvaa 20-30 %:n osuudella. Tukimikrofonit sijoitetaan lähelle niitä soittimia, jotka tarvitsevat tukea, siis eivät kuulu riittävän hyvin  tai tarkasti päämikrofoneissa. Suurissa musiikkisaleissa salin perälle voidaan asettaa pari ns. ambienssimikrofonia (ambienssi = ympäröivä), joilla saadaan lisää salin tuntua äänitykseen.

Pää-tukimikrofonitekniikkaa käytetään, kun äänitetään soittimia, jotka jo sellaisenaan soivat äänityspaikalla hyvin ja tasapainoisina. Sinfoniaorkesterille sopii yleensä pää-tukimikrofonitekniikka. Päämikrofonit, 1-2 stereomikrofoniparia, asetetaan niin, että äänikuva kuulostaa hyvältä pelkästään niiden kautta. Tukimikrofoneilla tehdään ainoastaan pieniä balanssikorjauksia.

Viime vuosikymmeninä on tehty sinfoniaorkesterin äänitteitä käyttämällä ainoastaan päämikrofoneja. Yleensäkin mikrofonien määrää on vakavan musiikin äänityksissä pyritty vähentämään. Ns. ”minimalistit” ovat sillä kannalla, että parhaat äänitykset tehdään yhdellä stereoparilla parhaassa mahdollisessa salissa. He näkevät paljon vaivaa oikean äänityspaikan löytämiseksi.

Keski-Euroopassa käytetään edelleen runsaasti tukimikrofoneja. Suurta tukimikrofonimäärää puolustellaan mm. sillä, että äänikuvan sisäisiä balansseja voidaan nopeasti muuttaa, kun jokaisella soitinryhmällä on omat tukimikrofoninsa.

Ambienssimikrofonien sijoittelu ei ole kovin kriittistä, koska salin yleisakustiikka soi suunnilleen samanlaisena kaikkialla. Myöskään niiden suuntaamisessa ei ole sääntöjä; ne voivat osoittaa jopa kohti takaseinää tai kattoa.

Monimikrofonitekniikka eli erillismikrofonitekniikka

Tarkoittaa, että kaikki mikrofonit ovat äänityksen aikana samanarvoisia. Mikrofonit viedään aika lähelle soittimia, jotta kukin soitin saataisiin tallennettua mahdollisimman puhtaana. Jos on vuotoja eli ylikuulumista (soitin kuuluu myös naapurin mikrofonista), pannaan mikrofonien ja soitinten väliin väliseiniä, sermejä.

Monimikrofonitekniikassa mikrofonit ottavat lähiääniä, ja lopullinen äänikuva syntyy vasta äänipöydässä, mikserissä. Tätä tekniikkaa käytetään silloin, kun bändin sisäinen balanssi ei ole kunnossa tai kun yksittäisten soitinten tai soitinryhmien soundeja halutaan vapaasti muokata. Monimikrofonitekniikka tarjoaa äänittäjälle ja tuottajalle suuret muokkausmahdollisuudet. Monimikrofonitekniikka on vaikea tekniikka, ja aina on olemassa epäonnistumisen vaara.

Yleensä käytetään monomikrofoneja. Ne sijoitetaan lähelle soittimia. Oikea sijoittelu on tärkeää, koska lähietäisyydellä soundierot eri suunnissa ovat suuria. Pienikin mikrofonin siirto muuttaa soundia. Kukin mikrofoni panoroidaan äänipöydässä sopivaan kohtaan kannalle. Jos ylikuuluminen on vähäistä, panoroinnin voi tehdä mieleisekseen. Orkesterin luonnollista sijoittelua ei tarvitse noudattaa. Jos ylikuuluminen on voinakasta, mikrofonit alkavat toimia stereopareina, ja silloin on turvallisempaa sijoittaa äänilähteet kannalle samoihin asemiin kuin studiossa.

Hiljaiset ja voimakkaat soittimet tulisi mahdollisimman hyvin eristää toisistaan vuotojen takia. Soittajat vaativat näköyhteyttä, jotta yhteissoitto sujuisi. Yleensä heidät kannattaa sijoitella esim. laajaan kaareen. Pop-musiikin puolella soittajat mukautuvat paremmin äänittäjän toivomuksiin ja ovat tarvittaessa valmiit jopa soittamaan naapuristudiossa.

Akustinen eristys on tehtävä sermeillä tai sijoittelulla niin hyvin, että soittimen ääni kuuluu naapurin mikrofoniin huomattavasti hiljempaa kuin naapurin oma soitin. Eron tulisi olla vähintään 5-10 dB.

Monimikrofonitekniikassa mikrofonit ovat lähietäisyydellä. Lähietäisyydellä äänten voimakkuuserot ovat suuria. Etäämpänä voimakkuuserot pehmenevät. Erityisen suuria äänenpaineita syntyy vaskisoittimista, lyömäsoittimista ja joskus laulajista. Mikrofonin tulee kestää suuret äänenpaineet säröytymättä.


Lisää mikrofonitekniikoista musiikkiäänityksissä pintaa syvemmältä  löytyy täältä.