Monesti aloitteleva äänisuunnittelija tai ohjaaja ajattelee, että jälkikäsittely on tärkein työvaihe: Vaihe, jossa kaikki virheet voidaan korjata parhain päin, olivatpa ongelmat sitten käsikirjoituksesta, dramaturgiasta, näyttelemisestä tai tallennustekniikasta johtuvia. Kokemuksen myötä usko jälkikäsittelyn mahdollisuuksiin yleensä hiipuu. Se on lopultakin vain viimeinen työvaihe ja vaikka välttämättömyydestä voi tehdä hyveen eli selitellä jälkikäsittelyssä tehtyjä radikaaleja muutoksia parhain päin, tässä viimeisessä vaiheessa aiempien päätösten vaikutukset ja ongelmat vain summautuvat. Eniten jälkikäsittelyssä voidaan vaikuttaa esityksen pituuteen ja dramaturgisiin käänteisiin, mutta usein sisällön kustannuksella. Kohtauksia voi leikata pois helpostikin, mutta niiden lisääminen ilman uusintaottoja on mahdotonta.

Jälkikäsittely jakaantuu kahteen työvaiheeseen: dialogileikkaukseen ja miksaukseen. Dialogin eli vuorosanojen leikkaus tehdään usein muutamasta otosta, toisinaan yksittäisten sanojen tarkkuudella. Tärkeätä on ylläpitää uskottavaa vaikutelmaa roolihenkilöstä. Puheesta kuulee helposti, ellei näyttelijä ajattele tai ymmärrä sanomaansa.

Dialogileikkaus

Vaikeinta sanojen ja lauseiden leikkaamisessa on se, että niiden painotus muuttuu. Painotus taas on puheen ymmärtämisen kannalta erittäin tärkeää. Suomenkielessä sanan paino on aina ensimmäisellä tavulla. Jos lauseen keskellä painottaa jokaista sanaa yhtä painokkaasti kuin lauseen ensimmäisen sanan ensimmäistä tavua, saa aikaan hakkaavan intonaation.

Väärä  tai erilainen painotus saattaa johtua esimerkiksi hengitystekniikasta, mutta myös siitä, miten näyttelijä ajattelee puhumaansa – esimerkiksi miten hän painottaa tärkeintä ajatusta lauseessa (esimerkiksi tuttu lause ”Armoa ei Siperiaan”, jossa lauseen mieli vaihtuu, äännetäänkö lause painottamalla ”Armoa, ei Siperiaan” vaiko ” Armoa ei, Siperiaan. Sanaa "armoa" ei voi vaihtaa esimerkkilauseiden kesken ilman että ajatus muuttuu toiseksi.)

Ongelma on myös näyttelijän tekemät puhevirheet, jotka rikkovat lauseen intonaatiota eli yleensä lauseen loppua kohti laskevaa melodiakulkua (kysymyslauseessa intonaatio voi olla päinvastainen). Roolihenkilö saattaa esimerkiksi painottaa sanavirhettä korjatessaan uudelleen sanomaansa sanaa liian voimakkaasti ja siten rikkoo lauseen luontevaa sävelkulkua. Joskus lauseen lopussa korjattu sana jää  ”ilmaan” eli melodiakulku ei laskekaan, vaan puhuja lisää lauseen loppuun ikään kuin kysymysmerkin. Onkin usein parempi pyytää näyttelijää korjaamaan koko lauseen, eikä vain yksittäistä sanaa. Jos puhuja korjaa sanan nopeasti – kuten änkyttäessä - eikä korjaa koko lausetta uusiksi,  kannattaa ottaa kesken jääneestä sanasta kaikki alun kirjaimet konsonanttiin saakka ja korjatusta versiosta loput. Siten saa sanan painon jäämään ennalleen.

Sanoissa olevat virheet ja niiden korjaukset kannattaa aina leikata  konsonanttien kohdalta, joko sanan alusta tai keskeltä. Erityisesti k, g,  p, d, t ja d ovat leikkauksen kannalta helppoja, koska ne sulkevat äänen kulun: niiden kohdalla on  aina aluksi tyhjää, kunnes vasta ilmaraon avauksesta tulee kullekin äänteelle tunnusomainen ääni.

Kaikki sanojen tai lauseiden välisten taukojen kestot on kuunneltava kauempaa, että niiden välittämä ajatus välittyy. Ei riitä että tauko arvioidaan työaseman graafiselta näytöltä silmämääräisesti tai kuunnellaan vain muutamaa edeltävää sekuntia aiempaa. Tauko on rytminen elementti ja hyvin ilmaisullinen. Kauempaa kuultuna ilmaisun rytmin voi palauttaa mieleensä ja tauon kesto löytyy tarkemmin. Monesti pääsee helpommalla, jos aina yksittäistä sanaa leikatessaan ottaa huomioon myös edeltävän tauon, eli leikkaa sanan irti taukoineen. Hengitysten poisleikkaaminen on yleistä. Tällöin joudutaan myös tauottamaan puhe uudelleen. Jos tauotus menee rytmisesti väärin, alkaa kuulijaakin hengästyttämään. Ongelma johtuu huonosta puhetekniikasta tai vaikeasta puheasennosta. Mikäli mahdollista tulisi puhua mieluummin seisten ja rauhallisemmalla puhetempolla. Tämä ei tietenkään ole aina mahdollista.

Eri päivinä tallennetuissa otoissa samasta kohtauksesta ongelmia saattaa aiheuttaa myös se, että näyttelijän puheen sointi muuttuu väsymyksen myötä.  Esimerkiksi s-äänteen sointi vaihtelee ja puhe alkaa sammaltaa tai lespata sellaisellakin, jolla yleensä artikulaatio on moitteeton. Taajuuskorjaimella  tähän voi vaikuttaa, mutta se vaatii huolellisuutta.

Mikäli kohtauksen liikeratoja ei ole ennalta suunniteltu ja harjoiteltu, voi ongelmia dialogileikkauksessa aiheuttaa myös se, että näyttelijän paikka kannalla vaihtelee ottojen välillä. Tämä voidaan korjata panorointisäätimellä ja taajuuskorjaimella, muttei sekään auta, mikäli näyttelijä on sijoittautunut etäälle mikrofonista ja hänet tahdotaan leikata sellaisen ottoon, jossa hänen pitäisi olla lähikuvassa. Kuulomme paljastaa heijastuneiden äänten määrän suhteessa suoraan ääneen  ja siten äänilähteen etäisyyden mikrofonista. Tätä suhdetta on jälkikäteen vaikea muokata. Toisin päin siirtäminen on mahdollista: korkeita ääniä vaimennetaan ja ääneen lisätään jälkikaikua, niin saadaan lähiääni etääntymään taustalle äänikuvassa.

Mikäli vuorosanojen leikkaaminen ei onnistu uskottavasti, voidaan vaikeita saumakohtia peitellä muilla äänillä. Yllättävät, äkilliset ja lyhyet lähiäänet vetävät huomion hetkeksi puoleensa, ja ongelmallinen leikkaus jää kuulematta. Mikäli  puhetta joudutaan runsaasti tiivistämään leikkaamalla, ei tällainen peitteleminen  kannata. Yksi tapa on tällöin tauottaa lauseita, eli lisätä tyhjää jokaisen lauseen loppuun ja laittaa taustalle  musiikkia tai tehosteita. Esityksen kokonaisrytmi  kyllä muuttuu tämän tekniikan myötä keinotekoisemmaksi.

Miksaus

Miksaus tarkoittaa työvaiheena äänten tahdistamista ajallisesti toisiinsa ja niiden keskinäisten voimakkuuksien ja taajuuksien suhteiden määrittämistä. Miksaaminen on yleensä työprosessin viimeinen vaihe, jossa parhaimmillaan yhdistyvät monien tekijöiden aikaansaannokset ja esitys löytää lopullisen muotonsa. Toisaalta myös aiempien vaiheiden virheet esimerkiksi käsikirjoituksessa, äänityksessä, tehosteissa tai musiikin valinnassa tulevat siinä viimeistään ratkaistaviksi.

Tähänkin jälkikäsittelyn vaiheeseen kannattaa piirtää suunnitelma, ainakin jos joutuu esittelemään ajatuksiaan ohjaajalle tai muulle työryhmälle: tuottajalle, tehosteäänittäjälle tai musiikintekijälle. Suunnitelmasta on myös apua, mikäli miksausta ei voi suorittaa yhtäjaksoisesti vaan monessa vaiheessa eri aikoina. Toisinaan miksauksen suorittaa monta henkilöä, joten suunnitelma auttaa vuorossa seuraavana olevaa. Joskus lopullista esitystä on yllättäen lyhennettävä, jolloin toteutuneen suunnitelman mukaan on helpompi ladata koneelle vain tarvittavat äänet. Äänityöasemien miksausikkunasta saa hyvän pohjan suunnitelmalle ja sen seuraamiselle:

Miksauksessa kukin äänipalanen sijoitetaan miksausikkunaan suhteessa esityksen aikajanaan. Kuvassa alimpana olevat äänet aloittavat yhtä aikaa. Kunkin äänen voimakkuusvaihtelua voidaan säädellä erikseen käyrän mukaan. Myös äänten kokonaisvoimakkuutta voidaan käsitellä.

Kunkin äänipalan ominaisuuksia voidaan myös muokata. Taajuuskorjaimella äänistä voi korostaa tai vaimentaa haluttua aluetta, ääneen  voidaan lisätä jälkikaikua tai jotain efektiä erilaisilla ohjelmilla. Äänipalan kestoa voi lyhentää tai venyttää äänen korkeuden muuttumatta ns. aikakompressio-ohjelmilla. Äänen  sointia voi myös madaltaa tai nostaa.

Miksauksen yhteydessä voidaan määritellä yhtä aikaa soivien äänten taajuuksien suhteita, aivan kuin säveltäjä sovittaessaan musiikkia: pyritään siihen, etteivät kaikki soittimet soita samaa melodiaa samalla korkeudella, vaan äänet jakautuvat mahdollisimman tasaisesti koko kuuloalueelle, matalille ja korkeille taajuuksille – ainakin silloin tällöin. Tällaista sanotaan taajuusmiksaukseksi. Kyse on myös äänten jakamisesta kerroksittain taustalle ja näiden keskinäistä vaihtelua.

Tärkeintä on huolehtia siitä ettei mikään äänitehoste tai musiikki haittaa pysyvästi puheen ymmärrettävyyttä.  Ongelmallisin on puheen konsonanttialue 2000 – 5000 Hz, koska konsonantit ovat hyvin hiljaisia ja edellyttävät hyvää artikulaatiota. Onneksi kuulo on herkimmillään vastaavalla alueella, toisaalta myös musiikissa on paljon soittimia, jotka eivät soi voimakkaasti tällä alueella.

Puheen ymmärrettävyyden vaatimus on sikäli tiukka, että huonokuuloisen on vaikea seurata puhetta, jonka taustalla on muita ääniä. Tarkkaavaisuus häiriintyy helposti ja henkilö saattaa ryhtyä seuraamaan vain taustalla soivia ääniä, eikä lopulta kykene  keskittymään itse tarinaan. Monen yhtä aikaa soivan äänen keskinäisiä suhteita onkin huolella säädeltävä. Taustalle tarkoitettuja ääniä on muokattava siten, että niihin ei kiinnitä liikaa huomiota ja kuulijan tarkkaavaisuus suuntautuu tarinan kannalta oikein.

Huonokuuloisuuden ongelma on sekin, ettei koko esityksen äänenvoimakkuuden lisääminen vastaanottimesta ole  sovelias ratkaisu, sillä yleensä huonokuuloinen ei siedä voimakasta ääntä. Ennemmin tai myöhemmin kerronnassa kuitenkin on sellaisia äänitehosteita, jotka voimakkaasti kuultuna aiheuttavat reaktion säätää äänen voimakkuutta hiljaisemmaksi. Kun jälleen puheesta pitäisi saada selvää, olisi voimakkuutta nostettava. Harva suostuu tällaiseen säätämiseen ja vaihtaa kanavaa. Siksi on tärkeätä huolehtia esityksen dynamiikasta ja säilyttää hiljaisempien ja voimakkaimpien äänten suhde mahdollisimman suppeana.

Äänipalasia voidaan siirrellä joko ennen, yhtä aikaa tai jälkeen muiden äänten suhteen, kuin musiikin säveltäjä, kontrapunktin keinoin. Juuri tällaisen äänten keskinäisen tahdistamisen mahdollisuus antaa jälkikäsittelylle mahdollisuuden luoda äänistä teos, joka on enemmän kuin yksittäisten äänten summa, antaa kollaasin osatekijöille merkityksiä, joita vastaanottaja mielessään jää ratkomaan.

Aina kun ääniä kuullaan yhtä aikaa, ne vaikuttavat toinen toisensa tulkintaan. Puhe ilman musiikkia vaikuttaa eri tavalla kuin näiden yhteenmiksaus. Puhe ja sen jälkeen kuultu musiikki luo myös erilaisen tunnelman, samoin musiikin jälkeen kuultu puhe. Mikään näistä vaihtoehdoista ei ole välttämättä parempi kuin muut, mutta se on merkitykseltään ja tulkinnaltaan erilainen. Miksaamisessa on kyse näiden merkityserojen tuottamisesta.

Vaarana miksaamisessa on tuottaa liian monitulkintaisia merkityksiä, jotka johtavat kuulijan harhaan tai ymmärtämään tarinan täysin eri tavalla kuin tekijät haluaisivat. Yhtäläinen vaara on selittää asiat liian selkeästi, ”vääntää rautalangasta”. Sellainen madaltaa esityksen taiteellista arvoa.

Tausta-äänet voivat myötäillä ja seurailla tarinan kulkua  omalla tasollaan – kuten musiikilla kerronnassa yleensäkin, voidaan esityksen tunnelmaa ennakoida ja kommentoida erilaisin keinoin. On kuitenkin varottava kaksoiskerrontaa. Tällä tarkoitetaan tapaa, jolla sama asia kerrotaan kahteen kertaan. Musiikillisesti tällaista kutsutaan ”Mickey Mousing” –tekniikaksi. Termi on peräisin Walt Disneyn piirretyistä, jonka musiikillinen säestys aina toisti piirroshahmon temput soittimilla. Parempi on, että sekä äänitehosteet että musiikki ajoitetaan, joko hieman ennen tai yhtä aikaa, kuvaamaan puhetta tai toimintaa.

Voimakkuusvaihtelut

Jokaisella äänellä on vartalo (body), joka koostuu alun syttymisestä (attack), keskiosan kestosta (sustain) ja lopun häipymisestä (decay). Vartaloa voi suhteessa aikaan muotoilla voimakkuutta säätävällä verhokäyrällä (envelope)

Äänen vartalo kuvaa voimakkuuden vaihtelua suhteessa aikaan. Aaltokuvan laajuus kuvaa äänen voimakkuutta, joka kursorin kohdalla näkyy kuvan oikean laidan voimakkuusmittarissa. Vartalo kuvaa voimakkuuden vaihtelun ääriliikkeitä. Se ei kuvaa yksittäisten taajuuksien voimakkuutta, vain niiden keskiarvoa.

Äänen syttymisen voimakkuusvaikutelma syntyy taajuuksista. Mitä enemmän äänessä on syttyessään korkeita taajuuksia, sitä voimakkaammalta ääni kuulostaa ja sitä nopeammin ääni syttyy.  Vastaavasti matalat äänet syttyvät hitaasti eivätkä aluksi kuulosta voimakkailta.

Iskuäänet ovat tyypillisesti sellaisia, jotka syttyvät nopeasti ja alkavat tämän jälkeen heti häipyä, eli niiden kestovaihe jää lyhyeksi. Monet hälyäänet ovat tällaisia.  Soivat äänet syttyvät yleensä hitaasti, niillä on pitkä kestovaihe ja ne häipyvät hitaasti. Pitkä häipyminen lisää äänilähteen kokoa ja vaikuttavuutta. Esimerkiksi laukauksen ääni on syttyessään terävä ja luonnossa häipyy nopeasti. Äänikerronnallisesti siitä saadaan vakuuttavampi kun kestoa venytetään esimerkiksi lisäämällä jälkikaikua.

Mistä erottaa iskuäänen ja soivan äänen? Siitä, että ääntä kuvaava verhokäyrä on soivissa äänissä muodoltaan jatkuva, se toistaa itseään. Iskuäänissä ja hälyissä verhokäyrä on sattumanvarainen. Soiva ääni soi siksi, että sen synnyttämät taajuudet ovat harmonisessa suhteessa toisiinsa. Hälyäänissä taajuuksia on usein enemmän, mutta ne vaimentavat ja korostavat toisiaan sattumanvaraisesti.

Kerronnan kannalta  äänen hidas nosto kuuluville antaa vaikutelman tapahtumista, joita päästään kuulemaan kesken kohtausta. Jotain on tapahtunut, ennen kuin  kuulija päästetään kuuloyhteyteen. Vaikutelma on tehokas, koska silloin voidaan aktivoida kuulija ottamaan selvää mistä on kyse, hyppäämään tarmokkaasti mukaan tarinaan.

Terävä tapa aloittaa täydellä tasolla ilman alkunostoja, on taas merkki tarinan alkamisesta ja siten parhaimmillaan yllättää kuulijan kuuntelemaan.

Pieni häivytys kohtauksen lopussa antaa vaikutelman toiminnan ja  tilanteen jatkumisesta, vaikka kohtaus lakkaakin kuulumasta. Tällä luodaan vaikutelma ajallisesta jatkumosta, josta vain osa on kuuluvilla  ja seurattavissa. Kuulija voi mielessään jatkaa osan tapahtumia. Tämä lisää  uteliaisuuden tunnetta siitä, että mitä tahansa voi tapahtua – ja lisää  mahdollisesti tulossa olevien yllätysten uskottavuutta.

Mikäli voimakkuuden vaihtelu eli dynamiikka äänen vartalossa on suuri, sitä on usein kavennettava. Tätä sanotaan kompressoinniksi. Laitteella tai ohjelmalla, jolla tämä tapahtuu, voi yleensä säätää ainakin kynnystasoa, jota voimakkaimpia ääniä vaimennetaan, kavennussuhdetta,  äänen syttymisen nopeutta, kestovaiheen vahvistusta ja häipymisen nopeutta. Usein kompressoreissa on vielä enemmänkin äänen laatuun vaikuttavia parametrejä eli säätöominaisuuksia.

Supistamalla kompressorilla hiljaisten ja voimakkaiden taajuuksien toistoa, voidaan luonnossa hiljaisia ääniä vahvistaa ja miksata voimakkaampien äänten rinnalle. Tämä lisää käytettävien äänten määrää huomattavasti. Jälkikäsittelyn yhteydessä kohtauksen äänitasot voidaan muokata samankaltaisiksi - huuto ja kuiskaus - tehoavat pienemmilläkin eroilla. Näyttelijä voi itsekin kompressoida tulkintaansa: korvata ilmaisuaan tunteen intensiteetillä, eikä vain voimistamalla ääntään.

Kaikkia taajuuksia ei voida dynamiikaltaan käsitellä samoilla tavoin. Mitä korkeampia taajuuksia ääni sisältää, sitä nopeammin se syttyy ja vaimenee, matalilla taajuuksilla suhde on toisin. Lisäksi äänen sointiin vaikuttaa oleellisesti yläsävelsarja eli perusäänen harmoniset kerrannaiset, jotka ovat hyvinkin korkeita ja osittain hiljaisia taajuuksia. Yhdellä ja samoilla säädinten asetuksilla ei voi kompressoida kaikkia ääniä, ilman että aina joidenkin sointi kärsii. Dynamiikan kaventaminen tulisikin tehdä taajuusalueittain.

Äänen voimakkuusvaihtelua voi myös laventaa käyttämällä ekspandointiohjelmia. Perusajatuksena on vaimentaa määrättyä kynnystasoa heikompia ääniä tietyllä vaimennussuhteella. Tällöin signaali – kohina -suhteesta tulee laajempi, jolloin äänen voimakkuusvaihteluun saadaan tilaa. Näin muokatut äänet erottuvat paremmin taustakohinasta. Säätöjen ääriasennoissa ekspanderia voidaan käyttää kohinanpoistoon ns. noise gatena. Kynnystason säätäminen ja vaimennussuhteen säätäminen vaatii erityistä huolellisuutta, muuten äänen laatu heikkenee alkuperäisestä.

Soinnin muokkaaminen

Tilan lisääminen ääneen miksauksen yhteydessä jollain jälkikaikuohjelmalla tai analogilaitteella, erottaa äänen helposti muista äänistä. Rockmusiikissa perinteisesti soittimet äänitetään läheltä ja jälkikaiutetaan miksauksen yhteydessä soitinkohtaisesti. Mikäli tarkoitus on välttää tätä ja saada äänet kuulostamaan samassa tilassa olevilta, on kaikkiin ääniin käytettävä samaa kaikuohjelmaa, äänilähteiden etäisyysvaikutelmaa muokkaavia viiveaikoja säätämällä. Ongelma on siinä, että mikäli jotkut äänet on tallennettu etäältä, niihin on samalla tallentunut äänitystilan heijastuksia. Lisäämällä niihin toisen tilan ominaisuuksia, kuulija kuulee monta tilaa yhtä aikaa ja äänikuvasta tulee epärealistinen. Tämä ei välttämättä ole ongelma.

Jälkikaiun avulla ääniä voidaan myös upottaa syvemmälle äänikuvaan. Koska ihminen osaa erottaa suoran äänen heijastuneista äänistä, niin vähentämällä suoraa ääntä saadaan äänilähde etääntymään kuulijasta. Samalla on vaimennettava korkeita taajuuksia.

Haasin efektillä tarkoitetaan kykyämme havaita äänilähteen tulosuunta aikaerojen mukaan. Ensimmäisenä kuultu ääni koetaan suorana äänenä, jonka mukaan äänilähde paikantuu. Seuraavat äänet mielletään suorasta äänestä johtuviksi heijasteiksi, jotka saapuvat ympäröivästä tilasta.

Keinotekoisesti Haasin efektin saa aikaiseksi siten, että toista kanavaa viivästetään suhteessa toiseen muutaman millisekunnin verran. Tämä voidaan toteuttaa niin, että ensin stereosignaalin molempia kanavia viivästetään esimerkiksi 20 ms, ja sitten toisen viivettä säädellään  vaikkapa 15 – 25 millisekunnin rajoissa. Äänilähteen suunta vaihtelee aina lyhyemmän viiveen mukaan. Efektillä saa aikaiseksi äänikuvan huojumisen ja pyörivän liikkeen, joka muistuttaa visuaalisesti kameran panorointia puolelta toiselle, kuin katselisimme maisemaa päätä kääntämällä. Tällaista efektiä kutsutaan myös nimillä chorus tai flanger, riippuen käytetystä viiveajasta.

Äänityöasemalla työskenneltäessä voidaan myös aiheuttaa äänikuvaan heilahdus siirtämällä kanavia hetkeksi suhteessa toisiinsa. Esimerkiksi yhden framen  - eli sekunnin 25. osan - tahdistusero merkitsee 40:ä millisekuntia, jolloin ääni heilahtaa vastakkaiseen kaiuttimeen syttyessään. Tehostetta voi hyödyntää vaikkapa yllättäviin iskuääniin.

Kaiuttimien välistä kantaa voi myös levittää ns. ylikanta-alueelle. Yleensähän kaiuttimiin viedään äänisignaali vaihevirtana, eli plus ja miinusnavat vaihtelevat signaalin vaiheistuksen tahdissa. Samaan tahtiin kaiuttimen kalvo liikkuu edestakaisin. Mikäli vasempaan kaiuttimeen viedään oikean kaiuttimen signaalia peilikuvana, aiheutetaan vaikutelma äänikuvan laajenemisesta yli kaiuttimien muodostaman kannan. Monovastaanottimissa tällainen tehoste jää lähes kuulumattomiin. Stereolaitteisiin tarkoitettuihin esityksiin ylikannan mahdollisuuksia on kuitenkin käytetty. Esimerkiksi pop-musiikissa kaiut on usein levitetty äärimmilleen.

Koska monikanavatekniikat edellyttävät useampaa kuin kahta kaiutinta, joiden hinta on lisäksi kalliimpi ja ratkaisut kuuntelutilan kannalta hankalampia, on ylikannan käytöllä pyritty samaan tilavaikutelmaan, mutta perinteisillä stereolaitteilla. Sijoittamalla suora ääni keskemmälle äänikuvaa ja ohjaamalla tästä heijastuneet äänet äärilaidoille, voidaankin tilavaikutelmaa laajentaa. Parhaimmillaan kaksikanavaiset tilaefektit toimivat edelleen kuulokkeilla, vaikka tarjolla on useita kolmiulotteisuutta tai spatiaalisuutta tarjoavia ohjelmia ja laitteita myös kaiutintoistoon.

Taustan kerrokset

Sopivaa äänitaustaa  voidaan määritellä esimerkiksi seuraavien kysymysten avulla:

• Miten tunnistettava tausta saa olla?

• Onko se luonnollisen vai keinotekoisen kuuloinen?

• Soittimilla vai konkreettisilla äänillä tuotettu?

• Tunnevoimainen vai informoiva?

• Roolihenkilön subjektiivisia mielentiloja peilaava, vaiko kuulijan mielentilaa kiihottava?

• Yksinkertainen ja selkeä, vaiko monivivahteinen ja epämääräinen?

• Tunnelmaltaan tiheä vai neutraali?

•  Ohut ja kapea vai massiivinen ja lavea?

Taustalle tarkoitetuista äänistä kannattaa valmistaa useita versioita. Tärkeätä taustaäänille on se, että ne luovat tarinalle uskottavat puitteet. Jos tarina on sijoitettu tulevaisuuteen, sen on oltava läpikäyvä teema jokaisessa äänessä. Koska kuulijan keskittymistä  ei tule rikkoa, on taustalle tarkoitettujen äänien yksityiskohtaisuutta kyettävä muuntelemaan. Yleensä kannattaa valmistaa ainakin kaksi versiota. Sellainen, joka on uskottava ja rikas yksityiskohdista, jotta mielikuva tilasta, paikasta ja ajasta kuulijan mielessä syttyy nopeasti. Kun tarina jatkuu tarvitaan toisenlainen tausta. Sen tulisi olla huomattavasti yksinkertaisempi, köyhdytetympi. Tämän taustan merkitys on ylläpitää uskottavaa tunnelmaa, mutta jäädä säestämään muita ääniä.

Versioiden tekemisen perusajatuksena on poistaa epämääräiset ja epäoleelliset äänet. Jäljelle  tulee jättää tunnistamisen kannalta vain oleellisimmat äänet. Rytmi on tärkeä säilyttää. Kaikki erilliset äänet, jotka syttyvät ja vaimenevat, luovat rytmikuvion kestollaan. Esimerkiksi tuuli ja sade ulkoakustiikkoina synnyttävät rytmisiä kuvioita, jotka kannattaa poimia esiin ja hyödyntää. Liikenteen äänissä tärkeätä on säilyttää äänitapahtumien rakenne: autojen tuleminen, pysähtyminen, liikkeelle lähteminen ja etääntyminen. Tämä siksi, että kuulija automaattisesti olettaa että äänet tapahtuvat juuri tällaisessa järjestyksessä. Mikäli taustassa tapahtuu jotain poikkeavaa, se kiinnittää huomiota. Tällöin kenties jotain tärkeämpää jää huomaamatta.

Mitkä sitten ovat oleellisia piirteitä äänitaustassa? Kun tallennetaan yhdestä paikasta ääniä ja sitten tätä tallennetta käytetään ilmaisemaan jotakin muuta paikkaa, se on vaikeaa. Olisi tärkeätä korostaa paikan ominaispiirteitä. Yleistä tilaa ei ole: on vain paikkoja tilassa. Näillä paikoilla on aina oltava jokin merkitys kuulijalle, joka mielessään täydentää paikan ominaispiirteet omilla kokemuksillaan, siirtää tapahtuman omalle mielen näyttämölleen.

Hyvä äänitausta ei ole liian yksityiskohtainen, sillä se sitoo kuulijan mielikuvitusta. Tehosteäänien ongelma on liiassa konkreettisuudessa. Kuulija jää helposti aprikoimaan äänilähteen ominaisuuksia – ja tämä saa huomion siirtymään pois kerronnasta.

Äänimaisematutkijat kehottavat etsimään tiloista äänellisiä maamerkkejä, tunnusomaisia ääniä: kirkonkelloja, torin hälyä, murteellista puhetta, urheilukatsomon hoilaamaa kannustusta, sataman ääniä, rautatieasemien vilinää ja kassakoneiden kilinää.

Kaupunkien äänimaisemien erottaminen toisistaan ei ole helppoa, koska liikenteen ja teollisen yhteiskunnan äänet ovat niin samankaltaisia ympäri maailmaa. Asukkaiden toimet ovat kuitenkin usein erilaisia. Elämisen ja kulttuurin parissa syntyvät äänet voivat monissa tapauksissa auttaa löytämään tarvittavaa äänimateriaalia.

Yksi tapa ratkoa äänitaustaa on korostaa tarinan henkilöiden välisiä suhteita, esimerkiksi siten, että pääosan esittäjän ääni on enemmän lähikuvassa, samoin hänen hengityksensä suhteessa muihin. Kaikki taustan kerrokset dynaamisesti seurailevat hänen tuntojaan. Tällä tavalla esitykseen saadaan ns. läsnäolon tunnetta. Kuulija samaistuu päähenkilön kokemusmaailmaan, koska tapa, jolla esitys kuulijalle välitetään, ei enää kohtele henkilöitä samalla tavalla. Kuuntelija pakotetaan kuulemaan asioita jonkun ihmisen kokemana. Tällöin suhteesta esitykseen muodostuu intensiivisempi ja kuulija on läsnä tapahtumissa päähenkilön hahmossa. Tällaista subjektiivista asemointia voidaan kutsua myös esityksen immersiivisyyden lisäämiseksi.

Hengityksillä on myös tärkeä merkitys säilyttää ihminen äänikuvassa. Jos hän on hiljaa, hän samalla poistuu näyttämöltä. Hengityksellä ilmaistaan henkilön mielentilaa. Hollywood-elokuvissa usein käytetään jälkiäänitystä ja puheet tallennetaan hyvin läheltä. Tällöin hengitys erottuu selvästi. Tästä on tullut lajityypillinen tehokeino. Esimerkiksi yksi kansainvälisimmistä äänisuunnittelijoistamme, Paul ”Pappa” Jyrälä on kertonut jälkikäteen äänittävänsä elokuvien kohtauksista vielä hengitysversiot. Tätä hengityskerrosta voidaan sitten vahvistaa tai vaimentaa, erityisesti toimintaelokuvien tunnelmaa tihkuvissa lähikuvissa.

Taustat ovat kerronnassa tärkeitä siksi, että ne pitävät kuulijan huomion tarinassa. Ympärillämme on jatkuvasti joitain häiriöääniä, jotka vetävät huomiotamme muualle. Taustan on oltava ympäristöä kiinnostavampi. Hiljaisempiinkin kohtauksiin on tuotava jotain taustaa. Musiikillinen tapetti on yksi ratkaisu, hengitys samoin.

Jotta tausta myös säilyttää kiinnostavuutensa, sen on myötäiltävä tarinaa paitsi juonen, myös tunteen tasolla. Siksi taustan muodostavia kerroksia on jatkuvasti muokattava. Taustaäänillä voidaan luoda yhtenäinen tila, jonka sisälle voidaan luoda tyynempiä alueita. Esimerkiksi taistelun tuoksinassa käytävän dialogin ajaksi äänitehosteet voi vaimentaa ja korvata musiikilla – silti kuulija kokee taistelun jatkuvan ympärillä.

Tuuli, sade, aallot ja tuli ovat yleisiä taustalla käytettäviä äänielementtejä. Niidenkin käytössä on pyrittävä hyödyntämään erilaisia vivahteita ja yksityiskohtia. Autenttisuus, se että tallenteet ovat alkuperäisiä, luonnossa äänitettyjä, ei välttämättä merkitse, että tehoste toimii sellaisenaan kiehtovana äänitaustana.

Tuuli äänenä elää luonnossa kohahdellen ja suhisten. Samoin äänitaustana tuulta on muokattava jatkuvasti, vaikka taajuuskorjaimin, jollei sopivaa materiaalia ole riittävästi. Korostamalla ja vaimentamalla tuulesta 2000-8000 hertsin taajuuksia, saa tuulen suhinan voimistumaan ja laantumaan, 100 – 300 hertsin taajuuksilla tuuli jymisee tai haipuu pois. Tuulta valitessa on mietittävä mihin tuuli kohdistuu. Sinällään tuuli on vain paineen vaihtelua, joka ei tuota ääntä. Ääni syntyy vasta kun tuuli saa aikaan liikettä kohtaamassaan aineessa. Se tohahtelee ikipuiden latvoissa, ulvoo tuntureissa, havisee lehtipuissa, natisuttaa kattoja, helisyttää ikkunoita, puhaltaa nummella leppeästi, myrskyää merellä ja lennättää pärskeitä aallonharjoilta. Ei ole oleellista, löytääkö kaikkia ääniä alkuperäisinä tallenteina. Tuulessa ja tuiskussa on äärimmäisen vaikea äänittää yhtään mitään. Tärkeämpää on luoda äänien välille eroja ja korostaa niitä.

Sade ja vesi  akustisina elementteinä ovat samankaltaisia kuin tuuli. On tärkeä pohtia millaiseen pintaan sade iskee. Sateessa on tunnusomaista jokin rytmikuvio, ropina. Samoin aallot ovat kaikki erilaisia, seitsemäs aalto ainakin! Taajuuskorjaimella voi hieman muuttaa sateen etäisyyttä lähemmäs tai kauemmas kirkastamalla tai tummentamalla korkeita taajuuksia.

Aaltoja voi myös yrittää tehdä keinotekoisesti valkoisella kohinalla, voimakkuutta ja taajuuksia säätämällä ja rytmittämällä aaltojen vyörymistä rantaan. Tarvittaessa tällaista synteettistä ääntä voi miksata alkuperäiseen tallenteeseen. Yksi tapa keinotekoisesti rakentaa tuulisia tai sateisia ilmoja, on sämplätä tuuli- tai sadetehosteita ja koskettimistolla ”klusteroimalla” säätää soinnin korkeutta. Varsinkin tuulivaikutelma paranee äänen korkeutta vaihtelemalla.

Tuli on vaikea äänitehoste, koska ainoastaan takassa voi kuvitella tulen pysyvän teholtaan samankaltaisena. Tulipalossa tuli syttyy – leviää – roihahtaa – hiipuu ja kytee. Tuli myös liikkuu jatkuvasti: liekit nuolevat esineitä vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas, läheltä ja kaukaa. Paras tapa on rakentaa kustakin vaiheesta oma kerroksensa, josta lopputulos miksataan kohtauksen keston, rytmin ja tempon mukaan.

Yksittäiset lähiäänet, kuten esineiden käsittelystä aiheutuvat äänet, vaikkapa aseen latausliike, sijoitetaan myös omaan kerrokseensa. Lähiäänet vaativat usein muokkausta, jotta ne erottuvat selkeästi taustastaan. Niiden voimakkuutta on siksi syytä kaventaa ja kestoa lyhentää äärimmilleen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman tehokas. Tällaiset äänet peittävät helposti puhetta, joten ne usein rytmitetään vuorosanojen väleihin.

Lähiäänillä rakennetaan huomiopisteitä kerrontaan. Yleensä jokin toiminta alkaa tai keskeytyy lähiääniin. Niillä on siten merkitystä rytmin kannalta. Usein tällaisilla äänillä pyritään yllättämään kuulija ja pitämään hänet varuillaan. Aseen latauksen jälkeen kuulija tietää odottaa laukausta.

Lähiäänten merkitys on myös siinä, että kuulija uskoo vasta tällaisten yksityiskohtien avulla toteutettavien tapahtumien olevan uskottavia. Monet lähiäänet koostuvat toimintaketjuista. Esimerkiksi tupakan sytyttämisen skriptiin kuuluu askin hakeminen taskusta tai laukusta, tupakan poimiminen askista, kessun suuhun sujauttaminen, tulitikkujen tai sytyttimen haeskelu ja sytyttäminen,  savun imeminen ja ulos tuprauttaminen. Mukaan sopii puhe sätkä suupielessä ja ähinä sytyttämisen yhteydessä. Tällainen tarkkuus sopii ehkä tavalliselle pulliaiselle, mutta tiukkailmeiselle sankarille riittää sytyttäminen ja ensimmäinen henkonenkin. Muun voi karsia. Sytyttämisen äänen on vain oltava terävä ja kirkas.

Kaikkia äänitehosteita ei yleensä saa stereona käyttöönsä. Mikäli äänilähde on monona tallennettu, sen voi kyllä sijoittaa stereokannalle, mutta se soi pistemäisenä. Mikäli äänen haluaa soivan samassa tilassa kuin muutkin äänet, tällaiselle pistemäiselle äänelle on rakennettava heijastuksia, jotka leviäisivät tilaan. Jos ääni on tallennettu läheltä, sitä voi kaiuttaa keinotekoisesti. Taajuuskorjaimella äänilähteen saa etäisemmäksi tai lähemmäs, samoin hajaäänten määrää eli diffuusiota säätämällä. Mikäli ääni on monona tallennettu etäältä, siinä on jo mukana tilan ominaissointi, eikä lisäkaiuttaminen kuulosta luonnolliselta.

Kun yhtäaikaa toistetaan ääniä, ne peittävät toisiaan. Tällöin ääniä ei havaita samankaltaisina kuin miten ne kuultaisiin erikseen. Peittovaikutelma vaikuttaa äänten taajuuden, voimakkuuden ja keston havaitsemiseen.

Mikäli kahdella yhtä aikaa kuullulla äänellä on samoja taajuuksia, kuullaan lähekkäin olevista taajuuksista vain voimakkaampi. On helpompi peittää matalammalla äänellä korkeampi kuin päinvastoin. Mitä lähempänä taajuudeltaan peittävä ääni on toista ääntä, sitä tehokkaammin se peittää. Mitä lähempänä ajallisesti toinen ääni on peittävää ääntä, sitä voimakkaampi peittävän äänen on oltava peittääkseen.

Kertoja sijoitetaan äänikuvaan yleensä keskelle ja ainakin kuusi desibeliä voimakkaammalle tasolle kuin muut taustan äänet. Kertojan ääni tallennetaan perinteisesti hyvin läheltä. Näin hän erottuu muusta tilasta omakseen. Kertoja puhuu suoraan kuulijalle ja yleisvaikutelmana on se, että kertoja tarkastelee samaa tarinaa kuin kuuntelijakin, kertoja vain tietää enemmän tapahtumien kulusta.

Vuorosanoja on kyettävä seuraamaan vaikkei  joka sanasta saisikaan selvää. Keskeinen puheen ongelma kuuluvuuden kannalta on konsonanttien vähäinen voimakkuus. Erityisesti 2000 – 5000 Hertsin väliselle alueelle taustaäänien miksaamisessa vaarana on peittää selkeyden kannalta tärkeitä äänteitä: mm. soinnittomat k, p, t ja f sekä näiden soinnilliset vastineet g, b ja d ja v. Hieman matalampia ovat h, j, m, n, ng-äänne, l ja r, kun taas s ja sen soinnillinen pari z ovat hieman korkeampia.

Musiikin melodiakulku sijaitsee yleensä alle 2000 taajuuksilla. Eniten konsonanttialueen taajuuksille painottuvat soittimien yläsävelsarjat, erityisesti lyömäsoittimilla. Myös jotkut puhaltimet soivat perustaajuutensa lisäksi voimakkaasti samoilla taajuuksilla (esimerkiksi trumpetti).

Erilaiset äänen pakkausmenetelmät karsivat äänestä osan taajuuksista pois äänen peittovaikutukseen perustuen. Ääniä, joita ei kuulla, ei välttämättä tarvitse myöskään tallentaa eikä toistaa. Tällaisella perusteella toimivat mm. Minidisc -soittimissa  käytettävä Atrac -koodaus,  samoin erilaiset MPEG –versiot.

Millä perusteella ääniä miksataan?

Äänikerrontaa on aina pyrittävä tarkastelemaan kuulijan kannalta. Äänten on herätettävä kuulijan tarkkaavaisuus. Ääniä muokattaessa ja yhteen tahdistaessa miksauksessa tulee pohtia, mitä haluamme kuulijan äänen avulla tietävän tai mitä haluamme hänen kokevan. Miksauksessa joudutaankin usein pohtimaan sitä, mitkä äänielementit ovat olennaisia ja mitkä äänet karsitaan, jotta kuulijan keskittymistä voitaisiin ohjailla.

Vaikka äänet ympäröivät meitä joka hetki, olemme tottuneet sietämään niitä. Äänet voivat  silti olla hyvin häiritseviä. Äänitehosteilla ei saa kilpailla kuulijan keskittymisen kanssa. On pyrittävä välittämään vain tarinan kannalta keskeisiä ääniä kuulijalle. Hyvä miksaus ei vaadi valtavaa kerrosta yhtä aikaa soivia ääniä.

Osa kuulijoista on tottuneempaa seuraamaan kerrontaa. Ohjaaja Väinö Vainion mukaan:

Äänikuvan jäsentymistä helpotetaan yleensä vain siten, että taustaääntä vaimennetaan vetämällä kanavaa alas. Tavoite on kohtalainen. Läheinen pyritään näin erottamaan etäisestä (vaimennetusta), ja toisaalta autetaan jatkuvan suhteellisen tasaisen äänen häipymisilmiötä. Vaimentamalla annetaan kuulijan havaintoautomatiikalle tarpeellinen vinkki äänikuvan vähemmän olennaisesta aineksesta, taustasta, joka ei vaadi keskittynyttä havaitsemista tultuaan esitellyksi.

Taustaäänen hiljentäminen aiheuttaa samalla muutoksia tilahavaintoon. Matalat taajuudet vaimentuvat kuulumattomiin, sointi kirkastuu keskialueella. Tausta selkiytyy. Tämä ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista. Toisinaan vaimennusta parempi vaihtoehto onkin miksata äänet taajuuksien ja soinnin, eikä keskinäisen voimakkuuden mukaan.

Äänisuunnittelija Bobby Prince kehottaa kuuntelemaan ääniä, joita kuulemme päivittäin – sellaisia jotka muistamme hyvin: huutoja, summereita, tuttuja lauluja radiosta. Ääniä joita kuulemme, mutta joihin harvemmin kiinnitetään huomiota: lehtien havina tuulessa, etäinen lentokoneen surina, liikenteen humina, eläinten äänet, tietokoneen tuulettimen kohina, lasten äänet, - emme yleensä  edes huomaa ääniä ennen kuin ne loppuvat. Sen havaitseekin helposti. Täydellinen hiljaisuus ei ole normaalia eikä todellisen tuntuista.

Siksi äänisuunnittelun kannalta on tärkeää tuottaa jokin hallitseva ääni – yksittäisistä äänistä peräkkäin tai yhdistelmä ääniä – vaikkapa räjähdyksiä, huutoja, aseita – joilla herättää kuulijan huomio. Toisekseen on tärkeää löytää sellaisia taustaääniä, jotka ylläpitävät tarinan jatkuvuuden tunnetta. Tällä ei tule vetää kuulijan huomiota vaan luoda luonnollista tunnelmaa.

Taustaäänet ovat joko jatkuvia tai sattumanvaraisia. Jos tottuu taustaääniin, ne eivät herätä huomiota. Jos tahdomme, että joku keskittyy johonkin, hänen tarkkaavaisuuttaan tulee ohjata esimerkiksi jollain äänellä. Tällaisen äänen ei tarvitse olla hyökkäävä tai päälle käyvä, voimakas tai sinällään erityisen huomiota herättävän kuuloinen. Tarkkaavaisuutta voi herättää tuottamalla enemmän sattumanvaraisia ääniä kuin niitä luonnollisessa ympäristöissä  esiintyy –ylläpitämään varuillaan oloa ja herättämään uteliaisuutta.

Huomiota voi herättää nostamalla jatkuvan äänen voimakkuutta sietämättömälle tasolle – vaikkapa hyönteisten ininää. Yleistasoa voi myös hiljalleen vaimentaa lähes kulumattomiin jolloin kuulija joutuu pinnistelemään kuullakseen – ja sitten PAM – jotain yllättävää tapahtuu. Jollain tavalla huomiota on herätettävä – jos halutaan. On tarinoita, joissa ääni jätetään tahallaan taustalle tapetiksi.

Bobby Princen  mukaan onnistuneelle äänisuunnittelulle on ominaista, että äänet:

1. herättävät kiinnostuksen ja huomion puoleensa

2. ovat erilaisia kuin arjen äänet

3. tehosteet ja musiikki yhdessä suuntaavat huomion oikein

4. koskaan ei ole täydellisen hiljaista. Jokin tausta kuuluu aina. Muussa tapauksessa kuulijan huomio   häiriytyy asiaan kuulumattomista äänistä. Muiden supinakin ärsyttää, koska se rikkoo keskittymisen.

5. puheesta saa selvän

6. tehosteet soivat lomittain, eli eivät peitä toisiaan

7. ne antavat aavistaa mitä tuleman pitää..

8. ne valmistavat meitä kohtaamaan mitä on tulossa

9. äänet kääntävät ajatuksemme pois, harhauttavat ennakoidessamme tulevaa

10. äänet korvaavat muita aistimuksiamme, tuoksuja, hajuja, kosketuksen. Tiedämme että kokki on polttanut kätensä käristyvän lihan sihinästä ja tuskanhuudosta, jaamme hänen kipunsa, toisaalta tunnemme raikkaan tuoksun tunturipuron solinasta ja tuulen suhinasta.

11. äänet auttavat sijoittamaan kuulija toiseen todellisuuteen eli viemään johonkin epätodelliseen maailmaan.

Kuunnelmaäänittäjä ja sittemmin elokuvien äänisuunnittelija Randy Thomin mukaan äänikerronnalla voi lisäksi vaikuttaa mm. kohtausten tempoon, äänillä voi kuvata roolihenkilöiden ominaisuuksia, yhdistää samankaltaisilla teemoilla henkilöitä tai tapahtumia. Taustaäänillä voi korostaa tai vähentää realismin astetta, pehmentää ja jyrkentää siirtymiä kohtauksesta toiseen. Esimerkkinä kohtausten välisten siirtymien jyrkentämisestä on miksata kohtauksen alkuun jokin voimakas iskuääni – vaikkapa ukkosen jyrähdys. Toki tällaiseen siirtymään täytyy aina olla juonellisesti perusteltu syy.

Monella ohjaajalla on mielikuva millaiselta miksauksen lopputuloksen tulisi kuulostaa, mutta hän ei osaa välttämättä pukea ajatuksiaan sanoiksi. Miksauksen tavanomaisin ongelma on se, että tehostemateriaalia on runsaasti, samoin musiikkia, mutta miten määritellä millainen balanssi tukee parhaiten kerrontaa? Ristiriitoja syntyy helposti, jos ennakkosuunnittelussa ei ole riittävästi keskustellut ohjaajan kanssa esimerkiksi musiikin ja äänitehosteiden suhteesta eri kohtauksissa. Äänisuunnittelija on voinut työstää tuntitolkulla äänitehosteita, jotka ohjaaja miksauksen yhteydessä torjuu oikopäätä. Ohjaaja kuitenkin aina odottaa äänisuunnittelijalta ideoita miksauksen yhteydessä. Parempi kuin riidellä miksauksen yksityiskohdista on tehdä useita erilaisia versioita kokonaisista kohtauksista ja antaa ohjaajan valita suuremmista kokonaisuuksista. Usein hän valitsee tällöin yhdistelmän useasta versiosta – ja äänisuunnittelija saa ainakin osan ideoistaan toteutettua. Jälkikäsittelyn yhteydessä kaikkeen materiaaliin tulisi suhtautua viileän etäisesti ja olla valmis hylkäämään suuritöisenkin miksauksen, jos tarina siitä paranee. Lopputulos on tärkein, ei tapa, jolla siihen on päästy.

Loppumiksaus eli masterointi

Loppumiksauksessa eli masteroinnissa on kyse vaiheesta, jossa esitys viimeistellään sille välineelle, jonka kautta lopputulos kuunnellaan. Loppumiksaus liittyy myös siihen vaiheeseen, jossa työ on kertaalleen kuunneltu ja siihen tehdään lopullisia muutoksia. Mikäli tässä vaiheessa joudutaan esitystä lyhentämään tulee varoa ns. akustisia kuoppia, jotka johtuvat siitä, että tehosteiden ja puhedialogin väleihin jää tyhjiä tiloja. Äänitehosteen – musiikin tai muun akustisen taustan loppuessa kuulija jää odottamaan jatkoa ja hän on rytmisesti valmistautumassa uuteen. Studiossa nauhoitettujen dialogien alusta saattaa olla sisäakustiikka poisleikattua, ja ennen ensimmäistä sanaa kuulija havaitsee täysin äänettömän kohdan. Tämä on erittäin häiritsevää, koska se vaikuttaa esityksen jatkuvuuteen ja rytmiin koska tilavaikutelma katkeeilee. Jotta tällaisia taukoja voi välttää, kannattaa dialogin eteen aina jättää sekunnin – kahden studiotaustaa tai varata samaa hiljaisuutta kopioitavaksi akustisiin kuoppiin.

Akustisten kuoppien havaitseminen on toisinaan vaikeaa johtuen työaseman graafisesta käyttöliittymästä. Kun tekijä näkee äänet näytöllä päällekkäin olevina äänipalasina, hän samalla jää seuraamaan visuaalisesti kursorin liikettä näytöllä: edellisen äänipalan loppua ja toisen alkua. Äänisuunnittelija korvaa kuulohavaintonsa näkemällään informaatiolla. Parempi olisi, että hän kääntäisi katseensa pois näytöltä aika ajoin ja kuuntelisi. Siten äänipalojen keskinäiset voimakkuuserot ja äänitaustojen suhteet olisi helpompi määrittää.  Kuuntelemalla on helpompi hallita kokonaisuutta. Näkemällä juuttuu yksityiskohtiin Ääni on aikaan sitoutunut taiteenlaji, johon tuhannesosien tarkkuudella toimiva näyttö on turhan tarkka.

Lähteitä: