Perinteisen radio-ohjelman, erityisesti dokumentin työprosessi: ideasta valmiiksi ohjelmaksi

Itsensä kautta tekeminen

Radiotoimittaja on myös itse ohjelmansa aineistoa. Kaikki lähtee havaitsemisesta, siitä, että toimittaja tekee havainnon, josta itse kiinnostuu ja innostuu. Toimittaja on koko ohjelmantekoprosessin ajan ohjelman tärkeä lähde ja jatkuva testausväline: toimiiko tämä ajatuksenkulku tai väite minuun, syntyykö minun päässäni mitään reaktioita, mielikuvia. Toimittajan itsetuntemus ja itsetutkiskelu ovat siis olennaisia, samoin rohkeus ja rehellisyys. Toimittajan on uskallettava luottaa omiin mielikuviinsa ja omiin kokemuksiinsa kyseisestä ohjelmanaiheesta. Tiedonhankinnan, faktojen ohella nämä ovat niitä aineksia, joiden pohjalle ohjelman tulkinta rakentuu.

Dokumenttiohjelman tekeminen on dialektinen prosessi, jossa omaa näkemystä testataan jatkuvasti ohjelman materiaalilla, hankitulla nauha- ja muulla aineistolla. Tukeeko aineisto näkemystä vai ei? Toimittajan omat ajatukset, mielikuvat ja tunteet ovat tärkeitä. Silti on syytä korostaa kriittisyyttä ja varuillaanoloa. Ohjelmasta ei saa tulla itsetarkoituksellista itseilmaisua, omaa terapiatyötä. Tavoitteena on persoonallisen, jopa omaperäisen ohjelman tekeminen.

 Kaikki mielikuvat, tunteet tai edes päätökset eivät ole ohjelmantekoprosessin aikana tietoisia. Jossakin vaiheessa asioita käsitellään intuitiivisesti, joissakin kohdissa on tietoisesti pysähdyttävä ja katsottava rationaalisesti, mitä on kasassa ja mihin suuntaan prosessia jatketaan. Asian voi myös ilmaista sanoilla empatia ja kriittinen etäisyys, jotka vuorottelevat ohjelmantekemisessä. Olennaista on se, että toimittaja on myös persoonana mukana prosessissa. Toimittaja ei etäännytä itseään ja omia reaktioitaan keinotekoisesti, vaikka usein ajatellaan, että toimittajan työn professionaaliin luonteeseen kuuluu tietynlainen viileys. Esimerkiksi dokumentti Tseljabinskin alueen ydinsaasteista ja kokonaisten kylien ja sukupolvien sairastumisesta onnistui paremmin, kun toimittajan hämmästys, raivo, voimattomuuden tunne, viha ja suru eivät olleet ohjelmasta poishäivytettyjä. Toisaalta kokemus oli toimittajalle niin voimakas, että hän joutui ohjelmaa tehdessään kamppailemaan jopa oman masennuksensa kanssa.

Ideat löydetään, niitä ei keksitä!

Tärkeätä on nähdä tarkasti ja fokusoiden, ei paljon ja laajalti. Toimittajan on tarkkailtava maailmaa ja pyrittävä näkemään, mitkä asiat ovat yhteydessä keskenään, mikä erottaa toisen toisesta. Pinta-analyysi ei ole kiinnostavaa. Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta toimittajan on kuljettava aistit avoinna. Toimittajan on haluttava nähdä, mitä maailmassa oikeastaan tapahtuu. Fraasi toimittajuudesta elämäntapana pitää paikkansa.

Ohjelmaideat löytyvät havainnoimalla. Ideoita ei keksitä, niihin törmätään tai ne löydetään. Toimittaja ei ole ideoiden varassa vaan aistien varassa. Silloin ideat eivät koskaan lopu.

Usein ohjelmaidea syntyy siten, että jokin pieni yksityiskohta alkaa kiinnostaa. Jos pystyy katsomaan jotakin, tuttuakin vieraan silmin, kohteesta voi löytää uutta ja hämmästyttävää.

 Radiodokumentin voi tehdä aivan mistä aiheesta tahansa, kuten esimerkiksi esineestä, jota kutsutaan tuoliksi. Jos ei otakaan tuolia itsestäänselvyytenä, vaan ryhtyy pohtimaan, miksi sellainen on, tarvitaanko sitä, miksi se näyttää juuri tuollaiselta, millaista elämä olisi ilman tuolia, tuloksena voi olla outo ja omaperäinen mutta kiinnostava tulkinta todellisuudesta.

Eräänä esimerkkinä tästä voisi olla Radion Dokumenttiryhmän lyhytdokumentti tuolista sarjassa Todellisuus toisin. Ohjelmassa kävi ilmi, miten typerästä ylikehittyneestä yksilöllisyyden korostamisesta aiheutui vuosien ja vuosisatojen varrella tarve kehittää tuoli. Alunperin hallitsijan, kuninkaan piti näyttää asemansa ja korkea-arvoisuutensa valtaistuimella, vähitellen muutkin ylhäiset halusivat osoittaa arvonsa erillisillä istuimilla. Rahvas istui rahilla tai penkillä kylki kyljessä. Pikku hiljaa muillekin tuli halu korostaa omaa ainutkertaisuuttaan, ja kehittyi erillinen istuin, tuoli. Ja mitä tämä onkaan sitten merkinnyt ihmisen psyykkiselle, emotionaaliselle ja fyysiselle kehitykselle? Ohjelma todisti, että jos tuolia ei olisi koskaan "keksitty", meidän suhteemme muihin ihmisiin olisi läheisempi, tasapainoisempi ja tasa-arvoisempi, eikä fyysinen läheisyys  tuntuisi niin kiusalliselta. Tästä taasen päädyttiin siihen, että nykypäivänä avioeroja ei olisi niin runsaasti, seksielämämme olisi helpompaa, selkäsairauksia ei esiintyisi. Kaikki on tuolin syytä! Tämä tavallinen arkipäiväinen esine kertookin yllättäen nykypäivän ihmisen tavasta elää. Tuolista kasvaa nykyelämäntavan metafora tai symboli.

Tietenkään tämänkaltainen ohjelma tuolista ei kerro yhtä eikä ainoata eikä koko totuutta tuolista. Se näyttää, millaisia merkityksiä tuolille löytyy, jos katsoo sitä tällaisesta näkökulmasta. Tämä on yksi tulkinta todellisuudesta. Ja se sai alkunsa toimittajan oudosta, tarkasta havainnosta ja ihmettelystä. Tulkinta syntyi siten, että toimittaja uskoi näkemykseensä tuolista kaiken syntipukkina ja testasi ideaa prosessin eri vaiheissa. Toimittaja kuunteli omia mielikuviaan.

Tällaisessa prosessissa ei ole kyse sen kummemmin mistään luovuudesta vaan siitä, että oman havainnon, kokemusmaailman, oman tietämyksen kautta oivaltaa, että asia voi olla näinkin: tämä on ohjelman väite: on tuolin vika, jos seksielämä ei ole kunnossa.

Ohjelmaidean saa varastaa, aihetta ei

Ohjelmaidea tuolista on aina ollut olemassa, tai ainakin niin kauan kuin on ollut tuolejakin. Mutta idean kehittyminen ja kehittäminen aiheeksi tapahtui ainoastaan kyseisen toimittajan päässä. Aihe on jo toimittajan omaisuutta.

Idean ja aiheen välinen ero ei ole aina selvä. Idean on siis kehityttävä aiheeksi. Aihe sisältää jo näkökulman, aiheessa on jo toimittajan valinta ja rajaus näkyvissä. Aihe on toimittajan alustava hypoteesi, oivallus, joka on syntynyt tarkan havainnon pohjalta. Aiheen voi keksiä vain itse, ei kukaan muu. Aihe ei ole vielä perusteltu. Se voidaan kaataa helposti, mutta aihe on kiinnostava. Siinä on haistettavissa jotakin uudesta tulkinnasta, tuulahdus jostakin suuremmasta perspektiivistä. Tuo tulkinta ei ole vielä puhjennut täyteen kukoistukseen, sen on kypsyttävä, tultava tiukemmaksi.

Tuoli on ohjelman itu ja ohjelmaidea: 'haluan tehdä ohjelman tuolista'. Ajatus, että tuoli ei olekaan itsestäänselvyys tai välttämättömyys tai millaista olisi elämä ilman tuolia, on ohjelman aihe. Tämä aihe voi siis sisältää hypoteesin tai näkemyksen 'tuoli ei ole tarpeellinen'. Toimittaja on innostunut ja motivoitunut tekemään ohjelman tuolista, mutta tässä vaiheessa hänellä ei ole vielä lopullista ja perusteltua tulkintaa mielessään.

Tulkinnan muodostaminen

Jotta tulkinta ohjelman aiheesta olisi perusteltu ja vakuuttava, on tehtävä journalistista tiedonhankintaa. On etsittävä faktat. On selvitettävä tuolin historia, tuolin muotoilun perusteet, tuolin rakenne niin monipuolisesti kuin mahdollista. Dokumenttitoimittajan on tehtävä sama journalistinen pohjatyö kuin reportaasia tuolista tekevän toimittajan. Tässä tapauksessa toimittaja etsi taustatietoa eri kirjallisista lähteistä, haastatteli (tiedonhankintahaastatteluna) kulttuurihistorioitsijaa, teollista muotoilijaa, tuolinsuunnittelijaa, taidekauppiasta, huonekalutehtaan insinööriä ja myyntipäällikköä, puuseppää sekä muutamaa lääkäriä.

Tämä on raakaa, tietoista puurtamista, joka vaatii ammattitaitoa ja journalistista erityisosaamista.

 Toimittajalla on nyt tässä vaiheessa tiedossaan tosiasiat, faktat tuolista ja samanaikaisesti myös omat mielikuvansa, kokemuksensa siitä. Jokainen tajuaa esimerkiksi tuolin historian omalla ainutlaatuisella tavallaan, mikä voi johtua oppikoulun alaluokkien historian opettajan kertomuksista tai muistiin pulpahtavasta kokemuksesta, jolloin huomasi tuolin olevan erityisen hiostava. Tai muistosta, jolloin tuoli erotti nuoren toimittajanalun päämäärästään, kun hän olisi mieluummin istunut sohvalla lähekkäin kiinnostuksensa kohteen kanssa.

Samanaikaisesti toimittaja järjestelee, jäsentelee tai ryhmittelee aihetta mielessään. Samalla tavoin kuin esimerkiksi sinfoniassa on pääteema ja sitä varioivia teeman muunnoksia ja sivuteemoja, ohjelman aiheeseen liittyy paljon pikkuaiheita tai muunnelmia, jotka eivät ole niin olennaisia tai suuria kuin itse aihe mutta suhteessa siihen. Tämä temaattinen analyysi tai yksinkertaisesti lista niistä asioista, joihin kyseinen aihe toimittajan mielestä liittyy, syntyy osittain intuitiivisestikin.

Onnistuneessa radiodokumentissa käsitellään jotakin elämää suurempaa perusteemaa. Yhteisyyden tunne kaikkien ihmisten välillä, elämän perusmyytit tai kollektiivinen tiedostamaton ovat niitä ohjelman temaattisia tasoja, jotka ohjelmassa tulevat ilmi pääteeman käsittelyn kautta. Kun ohjelman perustulkintaa muodostetaan, nämäkin tasot ovat mukana toimittajasta riippuen joko täysin tietoisesti tai tiedostamattomasti. Jotkut toimittajat kehittävät ideaansa etsien siihen liittyviä "elämän ja kuoleman" kysymyksiä, jotkut tekevät saman alitajuisesti.

Monesti voi havaita toimittajan itse asiassa työstävän ohjelmissaan samaa perusteemaa esim. "ihmisten samuudesta" pukien sen eri ohjelmissa erilaiseen konkreettiseen ilmiasuun. Joka tapauksessa tämäkin taso on onnistuneessa radiodokumentissa olemassa.

Toimittajalla on toivottavasti vielä tässä vaiheessa ohjelmantekoprosessia hyvinkin vahva henkilökohtainen suhde aiheeseen, omat mielikuvat esimerkiksi tuolin merkityksestä.

On aika muodostaa tulkinta tuolista, muotoilla ohjelman perusväite. Tosiasiat, eri teemojen luettelo, varmuus siitä, että vielä haluaa tehdä kyseisen ohjelman, omat subjektiiviset mielikuvat ja tuntemukset aiheesta, nämä kaikki muodostavat sen pohjan, jolle ohjelman perusväite perustuu. Tulkinnan voi muodostaa vastaamalla kysymykseen: “mitä minä haluan sanoa tällä ohjelmalla“. Tähän kysymykseen on pystyttävä vastaamaan niin, että sen ymmärtää täysin ulkopuolinenkin ja vielä niin, että tämä ottaa sen tosissaan, vakuuttuu asiasta. Jos sanottavansa pystyy muotoilemaan kirkkaasti ja tiiviisti, pohjatyö ohjelman onnistumiselle on luultavasti tehty.

Tulkintaa muodostettaessa ohjelman aihe rajautuu voimakkaasti. Ohjelman lopullinen fokus on löytynyt, kaikki epäolennaiset rönsyt karsiutuvat pois. Jäljelle jäävät vain ne teemat, jotka ovat tarpeen kertomaan jotakin itse pääteemasta tai tarpeen muodostamaan sille vastakohdan tai vertailukohdan. Rajaus on taatusti yksipuolinen, toivottavasti outokin.

Tuolin kohdalla tulkinnaksi muodostui jo edellä mainittu väite tuolista “kaiken“ syntipukkina.

Ennen äänittämistä

Edellä esitetty ohjelmantekoprosessin vaihe on erittäin olennainen. Radiossa ja televisiossa

esitetään usein ohjelmia, joiden edellisen kaltainen pohjatyö on jäänyt tekemättä tai jäänyt kesken. On lähdetty suinpäin äänittämään ja kuvaamaan  ennen kuin on oltu aivan varmoja siitä, mitä ollaan hakemassa. Tästä voi seurata esimerkiksi se, että äänitetään tai kuvataan varmuuden vuoksi mahdollisimman paljon, ikään kuin toivoen, että kyllä se pointti löytyy materiaalista sitten myöhemmin, viimeistään montteeraus- tai leikkausvaiheessa. Usein käykin niin, että ammattitaitoinen leikkaaja pelastaa kuvamateriaaliin hukkuvan ja päättämättömän toimittajan ja järjestää aineiston edes siedettävään järjestykseen (“ainahan jotain tulee ulos“).  Tällainen työskentelytapa on paitsi hirvittävän kallis, myös lopputuloksen kannalta hyvin sattumanvarainen. Kun ei alunperin tiedä, mitä on hakemassa, voi äänitys- tai kuvaustilanteessa menetellä väärin: kysyä vääriä asioita, johdatella väärään suuntaan, äänittää tai kuvata väärällä mikrofonilla tai kameralla väärässä paikassa tai lähteä liian aikaisin tilanteesta pois. Ei auta, vaikka materiaalia olisi kymmeniä tai satoja tunteja, jos se kaikki on väärästä asiasta, asian vierestä tai ei mistään.

Jo tiedonhankintavaiheessa tai tulkintaa muodostettaessa toimittajalla alkavat hahmottua ohjelman elementit: ketä ihmisiä, millaisessa taustassa, millaista toimintaa ja millaisia äänimaailmoja ohjelmaan tulee. On tehtävä äänityssuunnitelma.

Vaihtoehto lausuntopuheelle

Puheen äänittämistä on syytä käsitellä erikseen. Valtaosa radion tarjoamasta puheesta on itse asiassa lausunnon antamista, ei normaalia tai aitoa ihmisen puhetta. Lausuntopuhe kertoo vähän itse puhuvasta ihmisestä. Lausuntopuhe on ohutta, ja se jättää käyttämättä paljon niistä keinoista, jotka ovat radiolle ominaisia. Radiodokumentissa lausuntopuhetta on aina vain tarkoituksella. Tässä suhteessa dokumentit eroavat useimmista muista ohjelmatyypeistä.

Asiaohjelmat, kuten lähes kaikki muutkin, sisältävät haastatteluja. Haastattelu, nimenomaan tiedonhankintahaastattelu, on tarpeellinen osa journalistista työprosessia. Monessa ohjelmassa se on kätevä tapa kertoa asia tai jonkun mielipide asiasta. Tilanne, jossa toimittaja haastattelee, tuottaa kuitenkin puhetta, joka hyvin harvoin koskettaa kuuntelijaa.

 Lähes jokainen pelkää tai kunnioittaa mikrofonia. Kun ihmisen nenän alle työnnetään mikrofoni, lähes jokainen ottaa suojamuurikseen asiantuntijan roolin. Haastateltavalle tulee tarve vakuuttaa toimittaja ja kuuntelija siitä, että hän tietää ja tuntee asiansa. Ja kun kerran oikein radioon haastatellaan, tulee tarve näyttää oma fiksuutensa, vaikuttaa jopa fiksummalta kuin onkaan. Se onnistuu helpoiten, jos esittää asiansa sivistysanoja viljellen, hienosti ja hämärästi. Tällainen  käyttäytyminen on täysin luonnollista. Tuloksena on lausuntopuhetta, johon liittyy useimmiten yleisellä tasolla puhuminen. Asiansa ilmaiseminen arkipäivän kielellä, konkreettisesti tuntuu naiivilta, epäeksaktilta.

Tiedotusvälineet ovat täynnä lausuntopuhetta. Me olemme siihen täysin tottuneet ja turtuneet: asiantuntijoita, poliitikkoja, milloin ketäkin antamassa lausuntoa asiasta kuin asiasta.

On tietenkin ohjelmia, joissa haastattelu on perusteltu. Uutisissa, ajankohtaisohjelmissa ja puheohjelmissa tiedonhankintahaastattelu voi olla tarpeellinen ja kätevä tapa kertoa asia tai jonkun mielipide asiasta. Tarvitaan niinikään tiukkoja toimittajia, jotka pistävät haastateltavat koville tenttaushaastattelussa. Mutta miksi lähes jokaiseen ohjelmaan pitää automaattisesti sisällyttää tiedonhankintahaastattelu? Toimittaja voi tarvita haastattelua journalistisen tiedonhankinnan osana, mutta itse ohjelmassa samat asiat voi ilmaista paremmin ja tiiviimmin esimerkiksi toimittajan omassa spiikissä. Vaikka kysymyksessä olisi uutis- tai ajankohtaisohjelma ja tarkoituksena faktainformaation välittäminen kuuntelijalle, toimittaja onnistuu tässäkin tehtävässä paremmin hylkäämällä lausuntopuheen ja yleisellä tasolla esittämisen. Jos toimittaja ryhtyy etsimään vaihtoehtoja haastattelulle tai edes kyseenalaistaa haastattelun ohjelman elementtinä, ohjelmasta voi tulla tuoreempi ja erilainen otteeltaan.

Sellainen puhe, jossa puhuja on persoonana läsnä, jossa voi kuulla edes pienen häivähdyksen hänen mielialastaan tai tunteistaan, on mielenkiintoista kuunneltavaa. Hänen tavastaan puhua, sananvalinnoistaan, painotuksistaan, tauoista ja rytmistä kuuntelija pystyy kuulemaan paljon sellaista, mitä puheen sisältö ei kerro. Pelkästään puheen sisältö ei olekaan tärkeätä vaan myös se, miten puhutaan. Ohjelmaa ei voi tehdä pelkän abstraktin aiheen ympärille, sillä kuuntelija etsii vaistomaisesti kohdetta, johon samastua. Juuri identifikaatiolla kuuntelija tavoitetaan emotionaalisesti. Miksi siis kätkeä näitä mahdollisuuksia yleiseen lausuntopuheeseen?

Asiaohjelmissa puheen merkitys ylikorostuu. Puhe on se elementti, jolla halutaan välittää ohjelman viesti. Puhe on niin itsestäänselvästi tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen, että muita tapoja ei edes mietitä. Dokumenteissa puheelta riistetään sen yksinvaltiaan asema. Puhe ja se mitä sanotaan, on yksi tapa kertoa asioita, mutta yhtä tärkeätä on se, miten puhutaan ja rytmi, äänet, äänimaailmat sekä musiikki.

Ennen kuin ryhdytään äänittämään tai edes suunnittelemaan äänityksiä, on hyvä myös pohtia, mikä on toimittajan asema ohjelmassa. Tässäkin suhteessa asiaohjelmat ja dokumentit eroavat toisistaan.

Hyvin usein asiaohjelmissa toimittaja on keskeisessä asemassa. Kaikkihan haluavat olla radiopersoonia, tähtiä, jotka puhuvat totuuksia suorassa lähetyksessä kansalle. Ja vaikka kaikista ei ole tähdiksi, asetelma kuitenkin säilyy. Tärkeysjärjestys unohtuu. Ja tämä ei koske pelkästään suoria, juonnettuja ohjelmia vaan ylipäänsä asiaohjelmia: monia näitä ohjelmia voidaan luonnehtia suorastaan toimittajakeskeisiksi. Toimittaja on asioiden keskipisteessä, tulkitsee ohjelmassa välitettävän asian kuuntelijoille. Toimittaja on hartioineen röyhkeästi itse asian ja kuuntelijoiden välissä.

Toimittajan näkemys on myös radiodokumenteissa tärkeä, mutta niissä kuuntelijalle annetaan mahdollisuus nähdä itse asia ja koko asetelma. Kuuntelijat voivat itse etsiä ohjelmasta oman totuutensa. Toimittaja ei ole välissä yhtä totuutta julistavana tulkkina.

Äänityksen suunnittelu

Ohjelmanteon prosessin tässä vaiheessa on mietittävä konkreettisesti, mitkä ovat ne äänet ja äänimaailmat, joiden avulla ohjelma onnistuu, joita sen teemat ja sisältö suorastaan vaativat. Ääniä ja äänimaailmoja on etsittävä, eivätkä ne löydy helposti. On tunnistettava akustisesti tärkeät paikat ja rajat, joissa akustinen tunnelma muuttuu.

On myös tarkasti mietittävä, miten löytää sellaisia ääniä ja äänimaailmoja, jotka toteuttavat ohjelman teemoja myös symbolitasolla, jotta ohjelman äänitaustoissa, äänien käytössä ei jäätäisi pelkästään kuvituksen tasolle. Näiden äänien ei tarvitse olla tapahtumaan kuulumattomia. Ne voivat olla realistisia ja konkreettisia, tärkeintä on, että ne ovat sellaisia ääniä ja äänimaisemia, joissa esimerkiksi ohjelman perusristiriita tai vastavoimat kiteytyvät ja symbolisoituvat.

Kun edetään äänien käytössä korkeammalle tasolle, on syytä miettiä myös sellaisia ohjelman tapahtumiin sinänsä kuulumattomia, ei-realistisia ääniä ja äänimaailmoja, joilla voidaan kuvata mielentiloja ja mielteitä.

Ohjelman vaatimista äänitystilanteista kannattaa tehdä lista, sillä jokainen äänitystilanne on erilainen. Ne on syytä miettiä etukäteen, suunnitella tilanteen alustava kulku ja selvittää  olosuhteet.

Mikrofoni on kuin kamera. Toimittaja miettii tarkasti mitä hän  nauhalle haluaa, millaisia kuvia ja mihin ne zoomautuvat. On mietittävä, mikä on mikrofonin paikka suhteessa henkilöihin ja taustoihin, millaisena henkilöiden puhe halutaan äänittää: äänitetäänkö läheltä taustaäänet minimoiden vai kauempaa, jolloin henkilö sijoittuu äänimaailmaan eli taustaäänet kuuluvat paremmin. On tärkeätä selvittää, mikä ja missä on äänen varsinainen lähde ja miten ääni kyseisessä tilassa kulkee ja heijastuu. Saman äänen voi äänittää hyvin erilaisena. Ääni oikeastaan kuljettaa mukanaan tietoa tilasta ja maisemasta. Ei ole siis sama, missä mikrofoni sijaitsee.

Mikrofonit ovat erilaisia. Niiden ominaisuudet on tunnettava ja valittava oikea mikrofoni oikeaan tilanteeseen. Olennaista on se, että mikrofonien valinta ja itse äänittäminen on tarkkaan harkittua. Joissakin tapauksissa äänitystilanteita voi ajatella kohtauksina, mikä helpottaa niiden etukäteishahmottamista.

Luottamuksen saavuttaminen äänitystilanteessa

Mikrofonia pitelevällä toimittajalla on valta käsissään. On äärimmäisen helppo käyttää tätä valtatilannetta hyväkseen ja tehdä lausuntopuhetta tuottavia haastatteluja. Peruskysymys onkin, mikä on toimittajan ja ohjelmassa mukana olevan henkilön välinen suhde. Kyseessä ei saisi olla tentti, toisen kiikkiinsaattaminen, tyhmäksi osoittaminen tai nolaaminen vaan kahden ihmisen välinen kohtaaminen. Toimittajan on siis kyettävä mikrofonista huolimatta nauhoittamaan luonnollista puhetta mahdollisimman luonnollisessa tilanteessa. Mikrofonin piilottaminen ja salaa äänittäminen ei ole oikea ratkaisu. Paitsi että siihen liittyy teknisiä ongelmia, se on myös toisen luottamuksen väärinkäyttämistä. Ja juuri luottamuksestahan on kyse; äänittäminen ja ohjelmantekeminen on toimittajan ja ohjelmassa mukana olevan henkilön yhteinen asia tai ainakin sen pitäisi olla. Toimittajan olisi siis paitsi saavutettava toisen luottamus, myös motivoitava hänet ottamaan osaa yhteiseen ohjelmantekemiseen. Jos kohdehenkilöllä ei ole halua olla mukana, nauhalle tarttuva materiaali kuulostaa innottomalta, ei-vakuuttavalta. Siihen, miten tässä pitäisi menetellä ei ole olemassa mitään vippaskonsteja. Kyse on motivaatiosta ja rehellisyydestä.

Joskus voi auttaa sekin, että annetaan ohjelmassa mukana olevalle ihmiselle käsitys, että juuri hän hallitsee tilanteen, eikä mikrofonia pitelevä toimittaja. Tällöin kyseinen henkilö saattaa unohtaa pelkonsa ja ryhtyä ohjaamaan tilannetta. Toimittajan on tällaisessakin tapauksessa kuitenkin varmistettava, että nauhalle tarttuva materiaali on ohjelman etukäteissuunnittelun eli etukäteisteemojen kannalta relevanttia.

Toimittajan tehtävänä äänitystilanteessa on auttaa tapaamaansa ihmistä löytämään mikrofonista huolimatta kokemukselleen sanat, kokemaan mielikuvatasolla sen aidon tilanteen, joka on ohjelman kannalta tärkeä. Toimittajan on tiedettävä, miten ihmisen mieli toimii. Usein radiodokumenteissa käsitellään herkkiä ja intiimejä asioita, joista kenen tahansa on vaikea puhua, ilman mikrofoniakin. Toimittaja siis rohkaisee toista löytämään oikean tunnetilan ja sitä kautta sanat asioille, joista hän kenties ei ole koskaan ääneen puhunut. Toimittaja ei ole kuitenkaan psykologi eikä terapeutti, mutta joka tapauksessa enemmän auttaja kuin tenttijä.

Kun toimittaja kertoo ohjelmassa mukana oleville, millaista ohjelmaa ollaan tekemässä, miksi ja mikä heidän roolinsa siinä on, voi heidät saada puhumaan aidosti ja rehellisesti jopa ilman kysymyksiä. Silloin heidän on helpompi vapautua ja saavuttaa mielikuvatasolla asioita. Ihmiset saadaan puhumaan myös lähtemällä liikkeelle vähemmän pelottavista asioista kuten yksityiskohdista. On hyvä pyrkiä alusta lähtien tekemään monologia, jossa kyseinen ihminen käy läpi aiheeseen liittyviä asioita.

Henkilökuvan tekemisestä kannattaa nostaa erikseen esille joitakin asioita. Monet toimittajat, varsinkin hieman kokemattomammat, haluavat tehdä henkilökuvia, potrettidokumentteja. Ne tuntuvat turvallisilta ja helpoilta ohjelmatyypeiltä. Tämä käsitys perustuu osittaiseen väärinymmärrykseen. Henkilökuvaa sanan alkuperäisessä merkityksessä on mahdoton tehdä, tai ainakin sellainen on radio-ohjelmana vähemmän kiinnostava. Kenenkään pelkkä persoona ei riitä ohjelman aiheeksi. Kuvaukseen täytyy liittyä aina syvempiäkin teemoja ja näkökulma. Itse asiassa ohjelmat, jotka näyttävät henkilökuvilta, käsittelevätkin pohjimmiltaan jotakin toista aihetta toimittajan valitsemasta näkökulmasta. Nämäkin ohjelmat ovat yhtä paljon tai ehkä enemmänkin toimittajan persoonallisia tulkintoja kuin ohjelman kohteen. Niinsanottuja henkilökuvia voi lähteä tekemään ainakin kahdella tavalla: toimittajalla on mielessään jokin aihe, teema, jota haluaa käsitellä, ja hän etsii siihen sopivan henkilön. Tai, kuten yleisimmin käy, toimittaja tuntee jonkun persoonallisen ja mielenkiintoisen ihmisen, josta suorastaan on pakko tehdä radio-ohjelma, tätä mieltä ovat kaikki! Tällöin tästä persoonasta on etsittävä ohjelman varsinainen aihe, teema, jonka on oltava toimittajalle itselleen tärkeä, josta hänen itsensä on innostuttava. Muussa tapauksessa ohjelman tekemiseen ei kannata ryhtyä.

Kannattaa äänittää paljon ja aloittaa äänittäminen jo ennen varsinaista äänitystilannetta. Puhtaita äänitaustoja eli äänimaailmaa ilman puhetta on tarpeen äänittää runsaasti sekä varsinaisen äänitystilanteen aikana että sitä ennen ja sen jälkeen. Taustoja tarvitaan ohjelman montteerauksessa, niitä ei ole koskaan liikaa.

Äänittämisen teknisestä puolesta käsitellään tässä lyhyesti vain  stereoäänityksiä. Niillä voidaan luoda syvyysvaikutelma, aivan kuin valaistuksella elokuvassa. Stereofonisella äänimaisemalla ja siihen yhdistetyillä pistemäisillä monoäänillä voidaan luoda näyttämö, jossa syvyysvaikutelma ja erilliset äänet ovat hyvin erotettavissa. Mutta jos useita täysinäisiä stereokantoja laitetaan päällekkäin, tuloksena on puuroutuva äänimaisema.

Stereoäänityksissä toimittajan/äänittäjän on omaksuttava monoäänityksiä ohjauksellisempi ote. Materiaaleja, äänilähteitä on järjesteltävä. Puhuvan radiotoimittajan rooli jää vähäisemmäksi. Hän on vain yksi elementti, äänilähde muiden joukossa.

Stereossa korostuvat siis kaksi akustista elementtiä, selektiivisyys ja tilavaikutelma, jotka antavat ilmaisulle monoäänityksiin verrattuna enemmän mahdollisuuksia. Selektiivisyys eli äänien erottelu on helpompaa, on mahdollista käyttää useampia äänielementtejä yhtäaikaa. Selektiivisyys helpottaa liikkumista ajasta ja paikasta toiseen. Suuntavaikutelmat tekevät tilasta näyttämöllisen. Liike saa uusia ulottuvuuksia ja ohjaaja/toimittaja monipuolisempia koreografian mahdollisuuksia. Stereossa on myös mahdollista luoda toisenlainen perspektiivi kuin monossa: näkökulma voi olla yhtä hyvin kuuntelijan kuin pääosan- tai sivuosan esittäjän.
 

 

Äänitysmateriaalin kuunteleminen

Radio-ohjelmantekoprosessin kaikkein uuvuttavin ja aikaa vievin vaihe on äänitetyn nauhamateriaalin kuunteleminen. Tämä vaihe on myös erittäin tärkeä. Materiaali on kuunneltava tarkasti ja huolellisesti nauhakarttoja tehden. Tässä vaiheessa toimittajan on myös oltava nöyrä: millaisen ohjelman, mitä teemoja käsittelevän juuri tästä materiaalista voisi saada. Toteutuvatko alunperin suunnitellut teemat ja ohjelman tulkinta vai nouseeko tästä materiaalista jokin toinen ohjelmanaihe tai teema, joka onkin terävämpi, perustellumpi, parempi kuin alkuperäinen ohjelmanaihe? Jos alkuperäinen aihe näyttää toteutuvan, on tarkasti pohdittava, riittääkö tämä materiaali vai täytyykö kerätä lisää. Materiaalin kuuntelemisen yhteydessä alkuperäisen ohjelman aiheen ja tulkinnan pätevyyttä on vielä kerran huolellisesti pohdittava. Voihan olla, että alustava tulkinta on hylättävä ja muodostettava uusi. Tämä on siis kaiken uudelleen arvioimisen hetki.

Jos nauhoitettu materiaali näyttää toteuttavan jonkin aivan toisen aiheen, on arvioitava tämän aiheen ja tulkinnan pätevyys ja asetettava sen kohdalla samat kysymykset. Jos uusi aihe ja tulkinta osoittautuvat relevanteiksi, on syytä unohtaa alkuperäiset suunnitelmat ja edetä uuteen suuntaan. Alkuperäistä aihetta ei kannata väkisin toteuttaa kerätyn materiaalin avulla. Tällaisia ohjelmia kuitenkin kuulee radiosta: toimittaja ei ole malttanut luopua alkuperäisestä näkemyksestään vaan on tehnyt sen mukaisen ohjelman materiaalilla, joka itse asiassa kuuluisi toiseen ohjelmaan.

Kärsivällisyydellä, nöyryydellä ja herkkyydellä materiaalista voi löytää myös ohjelmalle muodon, rytmin, rakenteen tai sen idun. Siellä se ohjelman muoto on, se ei tule ulkopuolelta.

Toimittajan on siis toisaalta tehtävä töitä materiaalin ehdoilla, toisaalta testattava aiheen pätevyyttä ja rohkeasti toteutettava omaa näkemystään aiheesta. Radiodokumentin tekeminen on koko ajan dialektinen prosessi, dialogia materiaalin ja toimittajan oman näkemyksen välillä.

Radiodokumentin tekeminen on prosessi, jossa päätökset välillä tehdään tietoisesti ja välillä alitajuisesti. Ohjelman idean löytäminen on usein intuitiivinen tapahtuma. Aiheeksi kehittäminen on toisaalta hyvinkin tietoista tiedonhankintaa ja toisaalta omiin mielikuviin ja tiedostamattomiin tunnelmiin luottamista. Myös näkemyksen ja tulkinnan muodostaminen sisältää molempia aineksia. Äänittämisen suunnittelu on hyvinkin tietoista, kun taas itse äänittämistapahtuma on molempia. Kun toimittaja on sisäistänyt ohjelmanaiheen, teemat ja tulkinnan, hän myös pystyy äänitystilanteissa reagoimaan nopeasti ja tiedostamattaan. Materiaalin kuuntelemisessa ja aiheen testauksessa sekä tietoinen että intuitiivinen puoli ovat mukana, kuten myös käsikirjoituksen laatimisessa.

Sisältö määrää radio-ohjelman muodon

Mitä paremmin ja perusteellisemmin pohjatyö eli ohjelman aiheen kehittely on tehty, sitä helpommin ohjelman rakenne syntyy, se suorastaan löytyy. Ohjelma on sitä onnistuneempi, mitä enemmän muoto on sisällön näköinen tai dramaturgia aiheensa näköinen. Joistakin onnistuneista dokumenttiohjelmista voi jopa sanoa, että niiden sisältö ja muoto ovat yhtä tai että ne puhuvat samalla kielellä. Ohjelman sisällöllisestä kehittämisestä ja hiomisesta syntyy myös tyyli, ohjelman muodon eheys ja tyylikkyys. Sisältö, toimittajan tulkinta määräävät ohjelman tyylilajin: eeppinen, poeettinen, draama, didaktinen, näiden yhdistelmä tai jotakin muuta.

Vaikka sisältö olisi kuinka painava tai terävä tai uutta oivaltava tahansa, sanottava ei mene perille ellei sillä ole toimivaa muotoa. Käsikirjoitus on siis sisällön ja muodon synteesin hakemista.

Radiodokumenteilla ja -featureilla ei ole mitään yhtä absoluuttista muotoa. Muoto lähtee aiheesta, ei esimerkiksi etukäteen määrätystä tietynlaisesta soundista. Usein soundilähtöiset muotokokeilut ovat tosiasiallisesti kaikkea muuta kuin kokeilevaa radioilmaisua. Ne ovat jo lähtökohdiltaankin konservatiivisia.

 Ohjelman muoto ei ole myöskään muotti, joka tulee ohjelman ulkopuolelta esimerkiksi oppikirjoista. Dramaturgia on vain väline, joka auttaa rakentamaan käsikirjoituksen ja hahmottamaan materiaalin. On väärin ymmärtää dramaturgia sääntöjen kokoelmaksi, joita noudattamalla ohjelma taatusti onnistuu. Dramaturgiset mallit täytyy tuntea, mutta niiden orjallisesta noudattamisesta ei ole hyötyä, enemmänkin haittaa. Yleispäteviä sääntöjä ei ole.

Ohjelman rakenteen kehittelyssä toimittajan henkilökohtainen suhde aiheeseen korostuu samalla lailla kuin ohjelman aiheen sisällöllisessä kehittelyssä. Tietty aihe ja tietty tulkinta vaativat tietynlaisen rakenteen, ja se taas syntyy toimittajan omasta dramaturgian ja rytmin tajusta. Jokaisella meistä on oma sisäinen dramaturgiamme, joka on löydettävä jokaisen aiheen kohdalla erikseen ja uudelleen.

Radiodokumenttikäsikirjoituksen erityisluonne

Radiodokumentin yhteydessä termi käsikirjoitus on turhankin juhlava ja vakava. Dokumenttikäsikirjoituksen ei tarvitse olla kuunnelman käsikirjoituksen kaltainen, viimeiseen asti hiottu kohtauksista muodostuva ja täynnä detaljeja oleva kokonaisuus, joka toteutetaan yksityiskohtia myöten lähes alkuperäisen suunnitelman mukaan, ja jonka useimmiten ohjaa joku muu kuin käsikirjoittaja. Dokumenteissa toimittaja, materiaalin kerääjä, käsikirjoittaja, ohjaaja, nykyään äänitarkkailijakin, ovat usein yksi ja sama henkilö. Tällöin käsikirjoituksen ei tarvitse olla tiukan muodollinen. Tärkeintä on, että toimittaja/käsikirjoittaja/ohjaaja tuntee perusteellisesti ohjelman rakenteen. Studiossa tai koostamossa ei ole mahdollisuuksia ryhtyä miettimään rakenteellisia kysymyksiä. Käsikirjoituksen on oltava yksiselitteinen, varsinkin jos mukana on äänitarkkailija.

Studiotyöskentely on luova vaihe, ja sen aikana moni asia voi vielä muuttua. Ohjelman detaljit löytävät silloin paikkansa, mutta perusrakenteen täytyy olla ohjelmantekijöiden tiedossa jo ennen studioon menoa.

 Tosin on jälleen muistutettava: ehdottomia sääntöjä ei ole. Esimerkiksi tietokoneella editointi on luonut uuden työskentelytavan, jossa ohjelman rakenne löytyy intuitiivisesti studiossa tai koostamossa tapahtuvan materiaalin järjestelemisen, suorastaan leikkimisen avulla. Tällöinkään lopputulos ei ole kuitenkaan sattumasta kiinni, vaan toimittaja tietää pohjimmiltaan mitä haluaa sanoa. Ohjelman muoto ja elementtien järjestys löytävät paikkansa pelin tai leikin avulla. Mutta mikä tahansa tulos ei kelpaa. Toimittaja tekee jatkuvasti useita versioita, hylkää ja hyväksyy niitä. Tämä edellyttää sitä, että tietää mitä on hakemassa.

Dramaturgian malleja

Outi Nyytäjä on määritellyt dramaturgian seuraavasti: "Se on kokonaishahmo, muoto, johon sanottava on järjestetty sen yksittäisten osien järjestykseksi ja keskinäiseksi suhteeksi. Olennaista on, mitkä asiat ovat suhteessa keskenään ja millaisessa suhteessa“. Näin siis dramaturgia on ajattelun väline, joka pätee kaikessa ilmaisussa.

Edellisestä huolimatta, on kuitenkin yksi dramaturginen perussääntö: kaikki perustuu ristiriidalle. Välillä ohjelmassa mennään yhteen, välillä toiseen suuntaan, vastavoimien välillä on ristiriita, josta syntyy ohjelman dynamiikka. Ohjelmassa pitää olla jokin lanka, jota seurataan, mutta joka voidaan tietoisesti katkaistakin. Kuuntelija voidaan välillä pudottaakin! Eräs tapa luoda ohjelmaan dramaturgista rakennetta  on kulkea eteenpäin tiettyä polkua, tiettyä pääteemaa ja avata aina matkan varrella uusia ikkunoita, jotka tuovat eriväristä valaistusta koko ajan etenevään pääasiaan. Välillä voidaan kurkistaa ikkunasta ulos, poiketa terassillekin, mutta sen jälkeen palataan jälleen sisälle taloon ja jatketaan matkaa.

Avainsana on muutos. Ohjelman on kehityttävä. Samankaltaisilla aineksilla ei voi kovin pitkään jatkaa.

Ohjelman aloittaminen on aina vaikeata. Alun pitäisi olla riittävän mielenkiintoinen, jotta kuuntelija kiinnostuisi. Mutta jos ohjelman alku on hyvä ja intensiivinen, niin miten jatkaa ohjelmaa? Edessä on väistämätön intensiteetin lasku, ja kestääkö kuuntelija sitä? Jos taas alku on perinteinen, valju, hitaasti kehittyvä tai epäselvä, vaarana on, että kuuntelija ei edes ryhdy kuuntelemaan ohjelmaa. Näyttää siltä, että nuoremmat kuuntelijat ovat valmiita sietämään arvoituksellisempia ja epäselvempiä aloituksia kuin vanhemmat. He ovat valmiimpia outoihin aloituksiin ja outoihin juttuihin, arvausleikkeihinkin.

Pitkän radiodokumentin (45-60') alku vie yleensä noin kolme minuuttia. Ongelma on siinä, miten saada kuuntelija pysymään mukana sen jälkeen seuraavat 3-4 minuuttia. Näitä minuuttimääriä ei pidä tietenkään ottaa liian kirjaimellisesti.

Muotteja ei ole, joitakin dramaturgisia malleja kylläkin. "Klassinen" malli lienee monille tuttu. Jo Aristoteles esitteli tämänkaltaisia ajatuksia aikoinaan. "Klassisessa" mallissa ohjelma jakautuu kolmeen osaan, kolmeen näytökseen. Ne ovat viritys, kohtaaminen ja ratkaisu.

Ensimmäisessä näytöksessä, viritysvaiheessa, asiat henkilöt, miljööt ja ohjelman tyyli esitellään. Ja tietenkin itse ongelma. Toisessa näytöksessä eli kohtaamisessa ristiriidat kasautuvat ja törmäävät. Kolmannessa näytöksessä ongelma ratkeaa, jos se on mahdollista. Näytöksien välillä tapahtuu aina jokin muutos, käänne asioissa tai toiminnan suunnassa. Ohjelman käänteet ovat vaikutukseltaan sitä voimakkaampia, mitä yllättävämpiä ne ovat. Eli jos ohjelmassa luodaan odotuksia tietynlaisista tulevista tapahtumista eivätkä nämä odotukset toteudukaan, ohjelma vaikuttaa voimakkaammin. Yllätyksellisyys, epäennustettavuus on yksi onnistuneen dokumenttiohjelman perusominaisuuksista.

Ohjelman rakentamiseksi on olemassa myös hieman yksityiskohtaisempi malli, jossa ohjelma jakautuu jaksoihin: 1) avaus, 2) esittely ja 3) kehittely, kasvu, jonka lopulla on ns. point of  no return. Se on kohta, josta ei ole paluuta taaksepäin, asioiden on siis kehityttävä. Sitten seuraavat 4) konflikti vastavoimien välillä, 5) kliimaksi eli ratkaisu ja 6) lopetus. Jostakin kummallisesta syystä piste, josta ei ole paluuta, sijaitsee ohjelman keskipaikkeilla. Tässä mallissa on aina moraali mukana, hyvän ja pahan välinen ikuinen kamppailu.

Ja edelleen saman lajin yksityiskohtaisempi malli, jossa ohjelma jakautuu kronologisesti seuraavasti:

1. Alkusysäys, jonka tarkoituksena on herättää kiinnostusta, vangita kuuntelijoiden huomio, saada heidät niin sanotusti koukkuun. Samalla kuuntelijoiden tietoon saatetaan jokin yhteinen asia, joka on ohjelmassa toistuva teema tai taso. Tämä teema näyttää esimerkiksi ohjelman perusristiriidat, näyttää sen mitä ohjelmassa tullaan käsittelemään.

2. Lähtötilanne, jossa esitellään annetut olosuhteet eli vastataan kysymyksiin kuka, mitä, missä, milloin, miksi. Lähtötilanne on kuin pysäytetty filmin kuva, jossa on jo joku ohjelman henkilö, usein päähenkilö mukana syöksymässä eteenpäin tapahtumien ketjussa. Lähtötilanne on kuin kaatumassa eteenpäin, se sisältää liikkeen vaikutelman.

3. Esittely ja ongelman viritys. Tämä vaihe ohjelmassa sisältää varsinaisen miljöön, henkilöiden ja henkilöiden välisten suhteiden esittelyn. Tässä näytetään ohjelman perusristiriita ja ohjelman perusväittämä tai teema eli se, mistä ohjelmassa pohjimmiltaan on kyse. Tätä perusteemaa ei lausuta ääneen, se ilmaistaan rivien välissä.

4. Ristiriitojen kehittely. Ohjelmassa vastavoimien väliset ristiriidat kehittyvät. Ohjelman henkilöhahmojen kuva saa piirteitä. Ohjelman rytmi alkaa kiihtyä.

5. Ohjelman puoliväli. Point of no return. Ohjelmalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin liike eteenpäin, kaatuminen eteenpäin.

6. Ristiriitojen kärjistyminen. Vastavoimien väliset suhteet muodostuvat yhä tiiviimmiksi. Intensiteetti voimistuu.

7. Kliimaksi tai antikliimaksi. Ongelmat ratkeavat tai osoittautuvat mahdottomiksi. Asiat tiivistyvät siten, että se, mistä ohjelmassa on kyse, näkyy konkreettisesti.

8. Lopetus. Ohjelman päättäminen esimerkiksi perusteemoja kertaamalla, mutta kliimaksin jälkeisellä raukeudella eli teemat ovat täyttyneet, asioita katsellaan vailla kiihkoa.

Edellä esitetty on vain yksi malleista. Täsmälleen tuollaista kaavaa noudattavaa radiodokumenttia ei välttämättä ole olemassa.

Radio-ohjelma on enemmän kuin osiensa summa

Radiodokumentti on dramaturgisesti hallittu kokonaisuus, johon pätee se totuus, että jos kokonaisuuden yhtä palikkaa liikauttaa, pitää koko kokonaisuus katsoa uudestaan.

Radiodokumentti on hyvin usein myös suljettu kokonaisuus, toimittajan luoma maailma, jossa on oma logiikkansa ja johon kuuntelija viedään ovelasti sisälle. Ohjelman rakenne opastaa vaivihkaa kuuntelijan niiden teemojen, tapahtumien ja henkilöiden luokse, joista ohjelmassa on kyse.

Käsikirjoitusta suunniteltaessa ohjelmaan on onnistuttava kätkemään ne teemat, joihin sisältöä mietittäessä on päädytty. Ohjelmaan on saatava siis useita eri tasoja, jotka ilmenevät ohjelmassa erilaisella kirkkaudella. Ohjelman perimmäinen teema, suuri teema liittyy elämään ja kuolemaan, moraalisiin peruskysymyksiin. Toimittaja ei ehkä pohdi näitä kysymyksiä tietoisesti käsikirjoitusta laatiessaan, mutta ne ovat joka tapauksessa mukana onnistuneessa ohjelmassa.

Hyödyllinen tapa on kirjata paperille temaattinen analyysi,  kontrapunktinen kartta, josta näkyy miten eri teemat kulkevat, miten ne suhtautuvat toisiinsa. Siitä myös näkee, mitkä asiat sanotaan ohjelmassa ääneen, mitkä kulkevat ohjelman ilmiasun takana. On pidettävä huoli siitä, että ohjelmasta muodostuu kokonaisuus, joka on enemmän kuin osiensa summa. Juuri tämän takia julkilausumattomien temaattisten tasojen huolellinen asetteleminen ohjelmaan on tärkeätä.

 Ohjelman rakennetta ei voi ajatella ilman kuuntelijan tajuntaa. Tekijän on jatkuvasti pidettävä mielessä, mitä kuuntelija missäkin ohjelman vaiheessa tietää. Millaista informaatiota hän on kustakin henkilöstä ja teemasta juuri tiettyyn kohtaan mennessä saanut, ja on pohdittava, miltä kuuntelijasta juuri sillä hetkellä saattaisi tuntua. Mutta kuuntelijaa ei pidä aliarvioida eikä mielistellä. Ja on muistettava yksi radion voimatekijöistä: yhteisen kokemuksen löytäminen, samastumisen mahdollisuuden antaminen kuuntelijalle.

Käsikirjoitusta laadittaessa on hyvin tärkeätä miettiä, kuinka paljon informaatiota, erityisesti faktatietoa radiodokumentin kuuntelija pystyy ottamaan vastaan. Jos ohjelmaan tunkee liian paljon tietoa, sen rakenne jäykistyy, kaavamaistuu. Se tulee liian tiukaksi, eli muille elementeille ei jää tilaa. Ja dokumenttiohjelma ei siedä runsasta faktatiedon määrää. Pitää muistaa, että radio toimii paremmin muilla tavoin. Päätarkoitus ei ole faktatiedon jakaminen. Sen määrä kannattaa suorastaan minimoida, joka tapauksessa ainakin hyvin tarkkaan annostella.

Radion äänikerronta vanhassa työkulttuurissa

Vanhaan kulttuuriin liittyvä sivistämisen ajatus johtaa usein kuuntelijoiden opettamiseen ylhäältäpäin. Vaikka radiodokumenteissa tämä asenne on harvinaisempi, muissa ohjelmatyypeissä sitä voi havaita. Sisältöpainotteisuus merkitsee useimmiten puhepainotteisuutta. Kun ja jos  halutaan sivistää ja valistaa tai ylipäänsä pidetään sisältöä ensisijaisena asiana, ilmaisun tarkkuus, ymmärrettävyys ja yksiselitteisyys ovat tärkeimpiä arvoja. Tällöin kerrontakeinoista parhain on puhe. Äänillä ja äänimaailmoilla kertomiseen verrattuna puhe on selvästi yksiselitteisempää ja eksaktimpaa. Tämä merkitsee sitä, että äänet ja äänimaailmat ovat ilmaisussa alisteisia puheelle. Puheen avulla kerrotaan ohjelma viesti ja sisältö. Äänille jää vain tunnelma luomisen tai tehostamisen rooli. Kärjistäen sanottuna äänikerronta on vanhassa kulttuurissa (siis kulttuurin tavoitteista johtuen) vain puhetta, puhuvia päitä ja pahimmallaan lausuntopuhetta. Tällainen kerronta on hyvin jäykkää, ”asiallista”, yksiulotteista.

Vanhan kulttuurin edellistä monipuolisempi, radion keinoja monipuolisemmin käyttävä äänikerrontakin kantaa mukanaan vanhan kulttuurin pyrkimyksiä ja arvoja. Dokumentti- ja featureohjelmissakin sisältö on määräävä, mutta yksiselitteisyys ei. Eikä yksioikoinen ajatus valistamisesta ja opettamisesta. Tällöin kerronnassa puheen rinnalle nousevat äänet ja äänimaailmat, ja niiden rooli on jotakin muuta kuin tunnelmoiva tai tehostava. Kuitenkin vanhan kulttuurin perusominaisuuksista ja esim. ohjelman pitkästä muodosta seuraa helposti hyvin perinteistä rakennetta, kerrontaa ja dramaturgiaa. Tämä on sekä positiivinen että negatiivinen asia: tuloksena voi olla dokumentti, jossa toteutuvat huolellinen sisällön rajaus ja näkemys ja perusteltu dramaturgia ja rakenne, radion keinojen hallittu käyttö, ei pelkästään puheeseen luottaminen: perinteinen vanhan hyvän ajan dokumentti, joka oma maailmansa omine logiikkoineen. Siinä jokaisella elementillä on oma tärkeä funktionsa, myös jokaisella äänellä tai musiikilla on oma tehtävänsä ja viestinsä ohjelman kokonaisuudessa. Ne eivät ole pelkästään soundin tai rytmityksen takia (toisin kuin uudessa radiokulttuurissa).

Vanhan kulttuurin estetiikka on tiivistetysti 1) pyrkimystä eksaktiuteen puheen avulla 2) marginaaliohjelmissa (dokumentit, featuret, kuunnelmat) pyrkimystä monimerkitykselliseen elämyksellisyyteen useiden ilmaisukeinojen funktionaalisella käytöllä, jolloin kaikilla ilmaisuvälineillä on oma tarkka funktionsa ohjelmarakenteen kokonaisuudessa.

Vanhan kulttuuriin kuuluvassa laadukkaassakin radiodokumentissa näkyy ja kuuluu vanhan kulttuurin estetiikka ja taidekäsitys. Perusasetelmia ei rikota, ollaan kuin oopperassa: radioilmaisu toki muuttuu ja muodotkin jonkin verran, mutta ollaan siististi ja kiltisti rajojen sisällä.

Kaiken kaikkiaan vanhan kulttuurin äänikerronnasta (siis yleisesti kaikkien ohjelmatyyppien) voisi todeta, että se on ilmaisultaan köyhtynyt. Radion ilmaisumahdollisuuksia käytetään hyvin vähän hyväksi. Valtaosassa ohjelmista luotetaan puheen voimaan viestin välittämisessä. Radiodokumentit, featureohjelmat, kuunnelmat ovat marginaalissa, kun katsotaan radion kokonaistarjontaa.