Laulun äänittäminen

Laulajan äänittäminen vakavassa musiikissa

Seuraavassa tarkastellaan tilannetta, jossa laulu on pääasiana, ja jokin instrumentti on säestävänä taustalla. Tässä on kysymyksessä ns. ”klassisen musiikin” äänitystilanne.

Lauluääni väsyy helposti, jos joudutaan pitkään etsimään oikeita soundeja. Äänikokeen aikana laulajan tulisi aina laulaa fortea ja pianissimoa. On kuitenkin suuri vaara, että ääni rasittuu. Laulajalle on edullista, että mikrofoni on katseen tason alapuolella. Kun laulaa alaspäin, kurkku ei kiristy tarpeettomasti. Kurkunpään laskiessa tila kurkussa suurenee aika paljon. Joskus nuottiteline voi pakottaa nostamaan  mikrofonia.

Laulajan pitäisi saada liikkua kohtuullisesti. Laulaminen on vaikeampaa, jos joutuu olemaan täysin paikallaan. ”Luonnollisen” liikunnan tulisi olla sallittua. Laulaessa koko kropan tulisi soida. Jos vain pää soi, matala tuki puuttuu. Laulaessa on aina seisottava.

Voimakas hengitys ja voimakkaat syljen äänet ovat häiriöääniä. Äänikuvan on oltava selkeä, mutta lisä-äänet on tavalla tai toisella saatava pois. Jos mikrofoni on suoraan suun edessä, kuullaan helposti liman ääniä. Kun mikrofoni viedään kauemmas, häiriöäänet vähenevät.

Jos mikrofoni on suoraan suun edessä, kuullaan helposti liman ääniä. Kun mikrofoni viedään alemmaksi, häiriöäänet vähenevät. Äänite tai radioesitys ei tunne ”lieventäviä asianhaaroja”. Yleisökonsertissa laulaja saa yleisönsä jollain tavoin hyppysiinsä. Äänitystilanne voi tuntua kuolettavalta ilman yleisöä.

Vakavassa musiikissa mikrofonietäisyys laulusolistiin on usein n. 1-2 metriä. Mikrofonia sijoitettaessa on huolehdittava siitä, että nuottiteline tai nuottivihko eivät ole mikrofonin edessä. Yleisökonsertissa mikrofoni on sijoitettava niin, ettei se peitä laulajan kasvoja. Yleensä mikrofoni kannattaa sijoittaa esim. nuottivihon korkeudelle. Tällöin nuottivihon kautta ei mikrofoniin tule ylimääräisiä, häiritseviä heijastuksia.

Jos on useampia solisteja, he voivat pareittain laulaa yhteen mikrofoniin.


Laulun dynamiikka on usein suurempi kuin minkään soittimen. Laulusolistien, erityisesti sopraanon, maksimivoimakkuus voi olla erittäin suuri.

Lauluäänen akustisia ominaisuuksia

Akustisesti lauluääni ei eroa puheäänestä niin paljon kuin kuuloelämyksen perusteella voisi luulla. Vokaalit ovat ihmisäänen musikaalinen osa, ja ne pitenevät laulaessa. Vokaalien formantit pysyvät suunnilleen samoilla paikoilla; tosin vokaalit yleensä hieman tummenevat. Laulun melodia kulkee vokaaleissa; konsonanteissa ei kuule äänen korkeutta (melodiaa).

Lauluäänelle on tyypillistä ns. laulajan formantti jossain 2000-3000 Hz:n välillä. Tämä taajuusalue on koulutetussa äänessä korostuneena ja auttaa laulajan äänen kuulumista orkesterin soiton läpi.

Koulutetulle äänelle on tyypillistä äänen vibraatto tai tremolo.

Lauluäänen dynamiikka riippuu esitettävästä musiikista ja laulajasta. Tenori ja sopraano saavuttavat suurimman dynamiikan, jopa 50-60 dB. Sopraanon maksimivoimakkuus voi olla yli 100 dB.

Lauluäänen säteilykuvio

Kaikki taajuudet eivät säteile joka puolelle. Erityisesti yli 2000 Hz:n taajuudet säteilevät kapeana keilana vain eteenpäin. Jos mikrofoni sijoitellaan eri puolille laulajaa, äänen sointiväri muuttuu.

Kuviossa on punaisella lauluäänen pääsäteilysuunnat eri taajuusalueilla. Kuviosta voi lukea monia asioita: Jos laulaja liikkuu runsaasti sivusuunnassa äänityksen aikana (yli 40 astetta), äänenväri vaihtelee liikehtimisen mukaan.

Voimakkaimpana eri taajuudet säteilevät hieman alaspäin. Sen vuoksi salissa kuuntelevat saavat huomattavan osan korkeista taajuuksista lattiaheijastusten kautta.

Edullinen mikrofonisijainti on hieman alaviistoon. Se on senkin takia hyvä, ettei laulaja kurkottele ja kiristä kaulaansa ylöspäin. Kun mikrofoni on hieman sivussa, ääni on kirkas, mutta selvästi sivummalla bassot heikkenevät.

Lauluäänitykset kevyessä musiikissa

Kevyessä musiikissa joudutaan yleensä käyttämään paljon pienempiä mikrofonietäisyyksiä. Käyttökelpoisin on yleensä kädessä pidettävä solistimikrofoni. Solistia on varoitettava peittämästä mikrofonin takaosassa olevia reikiä, koska mikrofonin suuntakuvio muuttuu silloin pallomaisemmaksi.  Kun mikrofoni on lähellä, äänenpaine on suuri. Vaarana voi olla, että k-, p- ja t-äänteet poksahtelevat (ns. pop-efekti). Nämä häiriöäänet vähenevät, kun mikrofonikalvo on vinottain (ei kohtisuoraan) äänen tulosuuntaan nähden. On myös syytä käyttää tuulisuojaa.

Yleensä laulusolistille annetaan korkealuokkainen dynaaminen mikrofoni. Se kestää hyvin yliohjautumista ja kestää hyvin rankkaakin käsittelyä. Tärkeää on, että mikrofonin käsittely ei aiheuta häiriöääniä. Yleisötilaisuuksissa on tärkeää, että mikrofoni on miellyttävännäköinen, koska mikrofoni on osa showta.

Vaikka yleensä käytetäänkin suuntaavia dynaamisia mikrofoneja, studiotilanteissa voi kokeilla myös pallokuvioista (paine)mikrofonia. Se on vähemmän herkkä pop-efekteille, koska siinä on kireämpi mikrofonikalvo. Se on myös epäherkkä mikrofonikaapelin aiheuttamille hankausäänille. Vaikka pallomikrofoni ottaakin ääntä joka puolelta, se ei useinkaan haittaa, koska lähellä laulajan suuta ”hyötyääni” on erittäin voimakas. Jos laulaja laulaa hiljaa, on vaara akustisesta kierrosta, jos mikrofonia käytetään salissa, jossa on PA-laitteisto.

Suuntaavan mikrofonin (suuntakuvio esim. hertta) ongelmana on se, että matalat taajuudet korostuvat, kun mikrofoni on lähellä suuta. Joissakin mikrofoneissa on kytkin, jolla tätä ns. ”lähiefektiä” voi kompensoida. Joissakin mikrofoneissa lähiefektiä on pyritty kompensoimaan mikrofonin rakenteessa. Mikrofonien esitteistä löytyvät tiedot ”lähiefektin” voimakkuudesta ja kompensoinnista.

Oheisessa kuvassa on esitetty kaavamaisesti, miten paljon yksi solistimikrofoni korostaa bassoja, kun mikrofoni on lähellä suuta. Punainen käyrä kertoo, että kun mikrofoni on 15 cm:n etäisyydellä, bassot alkavat korostua jo 500 Hz:stä alaspäin, ja äänestä tulee kumisevaa tai jymisevää. Vielä 45 cm:n etäisyydellä matalimmat taajuudet korostuvat jopa 8 dB. Pallosuuntakuvioisessa mikrofonissa ei ole bassojen korostumista lähietäisyydellä.