|
MusiikkiMusiikilla voi ilmaista monta asiaa äänikerronnan keinoin. Sävelet vievät mielikuvia erilaisiin maantieteellisiin paikkoihin: huilumusiikki Andeille, joikaaminen Lappiin, rummutus Afrikkaan. Musiikilla voi myös luonnehtia aikakausia - vaikkapa pianonpimputuksella iloista 20-lukua. Toki tällaiset mielleyhtymät ovat varsin perinteisiä ja vanhanaikaisia, mutta toimivat silti. Harjoituksena kannattaa pohtia, miten tällaisia assosiaatioita mainoksissa ja elokuvissa käytetään ja montako tällaista musiikillista klisettä tunnistaa. Musiikin vastaanottaminen on toisenlaista kuin äänitehosteiden. Soittimilla ja melodioilla on helpompi luoda tunnelmia kuin tehosteilla. Musiikiksi tulkittavat äänet koetaan abstraktimmin kuin tehosteäänet, joiden konkreettista alkuperää tai merkitystä jää helposti turhaan aprikoimaan. Tehosteita pyritään ymmärtämään, musiikkia kuunnellaan ja tulkitaan.
Musiikin perustekijöitäSoitinten käyttö jakaa musiikin tyylilajeihin, vaikkapa akustiseen ja sähköiseen. Melodia edustaa musiikissa kertovaa ainesta.Se koostuu sävelistä, jotka ovat peräisin erilaisista sävelasteikoista. Sointi taas syntyy soittimista, joilla melodia esitetään. Monille ihmisille musiikin ilme välittyykin soinnin kautta. On muotia soittaa vanhoja kappaleita modernein soundein. Sointuja voi toki luoda yhdistämällä erilaisia säveliä. Taito vaatii tutustumista musiikin teoriaan. Rytmi luo musiikkiin jatkuvuutta ja ennustettavuutta - tai yllätyksellisyyttä. Kokeile rytmitajuasi! Musiikin kuunteleminen on synnyttänyt tavan mieltää äänellisiä hahmoja kokonaisuuksiksi. Säkeistöt, kertosäkeet muodostavat rakenteen, jonka varassa kuuntelija teosta seuraa. Tällaista hahmottamiskykyä tulisi hyödyntää muuhunkin kerrontaan. Rakenteellisen toiston avulla saavutettava ennustettavuus helpottaa kuulijan osaa seurata ohjelmaa, keskittyä kuulemaan. Toki hienovaraiseen kerrontaan kuuluu aina kehittely ja muuntelu, pelkkä toisto on tylsää.
Musiikki mielikuvien herättäjänäTehosteäänien käytössä mielikuvien ja tunnelmien herättäjänä (ks."Ääni ja mielikuvat") on omat heikkoutensa: niiden herättämät mielikuvat saattavat poiketa eri kuulijoilla hyvinkin paljon toisistaan. Esimerkiksi koiran haukunta voi merkitä yhdelle kuulijalle tutun, kotoisan karvaturrin tervehdystä ja toiselle puolestaan uhkaavaa vaaraa. Musiikin avulla kuulijassa voidaan herättää tehosteääniä täsmällisempiä ja ‘universaalimpia’ mielikuvia. Musiikin herättämä mielikuvien kirjo on (ainakin länsimaisessa kulttuurissa kasvaneelle) suppeampi ja tarkemmin kohdistettavissa kuin tehosteäänien. Olemme oppineet yhdistämään tietyn tyyppisen musiikin tietynlaisiin tunnetiloihin. Karkeasti yleistäen voidaan eritellä esimerkiksi seuraavanlaisia tunnetilojen ja musiikkityylien vastaavuuksia:
Surullinen, mietteliäs: hidastempoinen, mollisävellajissa soitettu musiikki. Näitä musiikkityylien perustyyppejä hyödynnetään edelleen esimerkikiksi elokuvamusiikissa. Mielenkiintoista on miettiä, olemmeko vain oppineet yhdistämään tietyntyyppisen musiikin tiettyihin tunnetiloihin juuri esimerkiksi elokuvien kautta, vai onko todella olemassa jonkinlaisia universaaleja, kaikkiin ihmisiin samalla tavoin vaikuttavia musiikillisia perustyylejä. Tätä seikkaa on pohdittu musiikissa jo kauan ennen elokuvamusiikin syntyä: Jo 1600-luvulla kehittyi musiikin estetiikassa niin sanottu affektioppi (lat. affe’ctus = mielentila, kiihtymys), jonka mukaan tietyntyyppisellä musiikilla katsottiin voitavan ilmentää selvästi muotoiltuja ja rajattuja tunnesisältöjä. Affektiopin mukaan tietyillä sävellajeilla, intervalleilla, melodiahahmoilla ja jopa musiikkiteoksen eri osilla on oma ‘affektikaraktäärinsä’. Tieteellisen, yleisen affektiopin perusteet kuvasi René Descartes (kts. esim Descartes: Teoksia ja kirjeitä, WSOY, 1994). Descartesin affektiopin mukaan kuusi perusmielenliikutusta ovat rakkaus, viha, ilo, suru, ihmettely ja halu.
|
|
||
© Äänipää 2007 - Jouni Kenttämies |