Radiodokumentin määrittely

Radiodokumentti voidaan määritellä esimerkiksi seuraavasti: Se on tekijänsä persoonallinen ja perusteltu, radion keinoja hyväksikäyttävä, materiaalinsa tästä todellisuudesta hakeva, dramaturgisesti viimeistelty, muotonsa aiheesta hakeva tulkinta jostakin todellisuuden osasta.

Radiodokumentti on aina jonkun tekemä ohjelma. Toimittaja näkyy siinä, ellei suoranaisesti persoonana niin aiheen rajauksessa: siinä näkökulmassa, josta aihetta tarkastellaan. Dokumentissa ei esitetä monipuolista selontekoa aiheesta vaan sitä katsotaan tarkoituksellisesti jostakin kapeastakin näkökulmasta, ei kerrota koko totuutta vaan ollaan tietoisesti yksipuolisia.

Joskus toimittajan tulkinta ohjelman aiheesta voi olla hyvinkin persoonallinen. Joka tapauksessa ohjelmasta kuuluu, että sen takana on tekijä.

Radiodokumentti pyrkii käyttämään kaikkia radion ominaisuuksia. Jokaiselle aiheelle etsitään sitä vastaava muoto. Äänet ja äänimaailmat nostetaan puheen rinnalle merkitsevinä elementteinä, niilläkin on oma funktionsa, oma tarinansa kerrottavanaan, siinä kuin puheen sisällölläkin. Dokumentista esitetään usein "määritelmä", että se on ohjelma, jossa on puhetta ja sitä elävöittämässä ääniefektejä. Tällainen käsitys perustuu täydelliseen ymmärtämättömyyteen. Äänet, äänimaailmat, musiikki eivät ole alisteisia puheelle vaan olennainen osa ohjelman kokonaisuutta. Niillä on suhteensa puheeseen, usein jännitteinen, mutta niillä on oma tarinansa kerrottavanaan. Ilman näitä elementtejä ohjelman synteesiä ei voitaisi tehdä. Musiikki ei ole dokumenteissa keventämässä ohjelmaa tai sen takia, että tarvitaan runsaaseen puheeseen taukoa. Radion keinojen käyttämistä dokumentissa ovat myös konkreettisuus ja  emotionaalisen yhteyden saavuttaminen kuuntelijaan.

Toimittajan muodostaman tulkinnan pitää olla perusteltu, vakuuttava. Dokumentin tekeminen liittyy journalistiseen työprosessiin. Sitä kautta näkemykselle löytyy faktuaalinen perusta. Itse ohjelmassa journalismi ei ole näkyvissä samassa muodossa kuin esimerkiksi reportaasissa. Dokumentti ei kerro reportaasin tavoin asioita, esimerkiksi faktoja suoraan. Dokumentti ei julista yhtä sanomaa. Viestejä on useita ja ne ovat rivien välistä havaittavissa. Silti nämä viestit, tulkinnat perustuvat huolelliseen pohjatyöhön. Dokumentti on siis parhaimmillaan monitulkintainen ja monitasoinen.

Dokumentti kertoo jotakin todellisuudesta, materiaali on tästä todellisuudesta. Kyse ei ole siis fiktiosta. Dokumentissa pyritään menemään kapeana kiilana syvälle ilmiöön. Siinä ei puhuta jostakin ilmiöstä vaan pyritään näyttämään se ja menemään sinne, missä ilmiö tapahtuu tai niiden ihmisten luokse, joita se koskettaa. Dokumentti pyrkii näyttämään konkreettisessa ja emotionaalisesti koskettavassa muodossa, mistä jossakin yleisessä ilmiössä on kysymys. Sitä ei valaista kokonaan, vaan perustellun rajauksen kautta näytetään jotakin olennaista.

Radiodokumentti luottaa kuuntelijaan. Kuuntelijalle ei tarjota valmista totuutta vaan monitulkintainen ohjelma, joka ei vastaa kysymyksiin vaan mieluumminkin esittää niitä. Ohjelma on vain ehdotus joksikin, joka valmistuu kuuntelijan mielessä. Ohjelma on valmis vasta kun kuuntelija on muodostanut siitä oman tulkintansa.

Kaiken edellytyksenä tietenkin on, että kuuntelija haluaa kuunnella radio-ohjelmaa. Jos hän ei ole kiinnostunut asiasta, ohjelma ei häntä kosketa. Toki silloinkin hänet voidaan saada kiinnostumaan.

Aforisminomaisesti dokumentin voi määritellä taiteen ja journalismin, runouden ja reportaasin yhdistelmäksi.

Radiodokumentin ero asiaohjelmaan

Eräs hyvin havainnollinen ja konkreettinen tapa määritellä dokumentti on selvittää se, miten dokumentti eroaa asia,- fakta,- puheohjelmasta. Asia-, fakta- ja puheohjelmia käytetään tässä enemmän tai vähemmän toistensa synonyymeina.

Perinteisesti asiaohjelman tarkoituksena on tehdä selkoa jostakin asiasta. Ohjelmassa kyseistä ilmiötä käsitellään mahdollisimman monipuolisesti ja tasapuolisesti, eri näkökulmista, jotta kuuntelija saisi mahdollisimman hyvä kuvan siitä, mistä on kyse. Ohjelman tarkoituksena on välittää tietoa, informaatiota kuuntelijalle. Ohjelma pyrkii olemaan mahdollisimman selkeä, havainnollinen ja yksiselitteinen. Ohjelman viesti, totuus esitetään sillä tavalla, että kuuntelijalla ei ole väärinkäsityksen tai tulkinnan mahdollisuutta. Hän ottaa faktat tai ohjelman viestin vastaan tai jos hän on eri mieltä, torjuu sen. Asia-, fakta- ja puheohjelmat ovat journalismia, parhaimmillaan ne ovat ansiokasta journalismia ja tiedonvälitystä.

Asiaohjelmissa voi olla puheen ohella ääniefektejä, äänimaailmoja ja musiikkia, aivan kuten dokumenteissakin, mutta niitä on parempi nimittää esim. puheohjelmiksi, sekaannuksien välttämiseksi. Useimmiten puheohjelmien äänet ovat sanan varsinaisessa merkityksessä efektejä, tehosteita eli alisteisia puheelle. Ne tehostavat puheen sisältöä. Ja usein paradoksaalista kyllä, vaikka ne liittyvät puheen sisältöön, ne kuulostavat irrallisilta, kikkailevilta tai turhan alleviivaavilta. Ääniefektit eivät ole dokumentaarisuutta.

Asiaohjelmien asiallisuus ja ”kylmyys”, faktojen jopa luettelomainen esilletuonti eroaa dokumentista. Dokumentti pyrkii saamaan kuuntelijaan tunneyhteyden, jotta kuuntelija ottaisi elämyksellisesti ohjelman vastaan. Sen faktan määrä, jonka ihminen pystyy pelkästään kuulemalla ottamaan vastaan ei ole suuri. Kertomalla tosiasioista toisensa perään ohjelma on taatusti asiallinen, mutta myös kylmä, etäinen, koskettamaton.

Erikseen kannattaa ottaa esiin asiaohjelmien pyrkimys tasapuolisuuteen, jonkinlaiseen "objektiivisuuteen". Kaikkien osapuolten kuuleminen voi olla kohteliasta ja oman selustan varmistamisen kannalta hyvä, mutta ohjelma on silloin useimmiten tylsä, hampaaton, ennustettava. Se ei aiheuta kuuntelijassa minkäänlaista reaktiota. Ohjelma, joka pakottaa kuuntelijan osallistumaan siihen, ottamaan kantaa, vie varmasti viestin paremmin perille kuin ohjelma, joka varovaisesti ottaa kaiken huomioon. Dokumenttien näkemyksellisyys antaa kuuntelijalle oikeuden ottaa kantaa.

Radiodokumentin voima

Hyvä radiodokumentti koskettaa ihmisen sisintä, saa aikaan heilahduksen, jonka laatu riippuu kuuntelijasta, hänen mielenlaadustaan, kokemuksistaan ja kuuntelutilanteesta. Miksi radiodokumentti on niin voimakas?

Radiodokumentti ei aliarvioi kuuntelijaa. Häntä yllytetään muodostamaan ohjelmasta oma tulkintansa omien edellytyksiensä mukaisesti. Kun lopullinen ohjelma syntyy kuuntelijan omassa päässä, hänen omana oivalluksenaan, vaikutus on henkilökohtainen ja voimakas. Mielikuvissa sekoittuvat henkilökohtaiset ja ohjelman tarjoamat ainekset. Kuuntelemisesta tulee peli tai leikki, jossa kuuntelijan roolina ei ole olla passiivinen ainoan totuuden vastaanottaja tai torjuja vaan aktiivinen peliin osallistuja, joka etsii ja muokkaa ohjelman viestejä, luo oman tarinansa.

Kun ohjelman viestit ovat rivien välissä eikä niitä sanota ääneen, ohjelman aiheuttama kokemus ei välttämättä pukeudu sanoin ilmaistavaksi, vaan jää erittelemättömäksi mielentilaksi, tunteeksi tai tunnelmaksi. Tämäkin tietenkin riittää. Ohjelma on koskettanut ja aiheuttanut elämyksen. Tunnetasolla koskettaminen on jopa voimakkaampaa kuin älyllisellä tasolla vaikuttaminen, sillä ihmisen mentaalisessa järjestelmässä emotionaalinen puoli ei ole mitenkään toissijainen tiedolliseen nähden. Radio-ohjelman vastaanottamisessa tai tiedonmuodostusprosessissa

nimenomaan emootiot ovat tärkeitä informaation havaitsemisen, kokoamisen ja käsittelemisen kannalta. Myös uutislähetyksen kuunteleminen aiheuttaa ensin emotionaalisen järjestelmän reaktion ja vasta sen jälkeen ihmisen mentaalijärjestelmän tiedollinen osa  ryhtyy käsittelemään asiaa. Radio-ohjelman vastaanottoprosessiin vaikuttavat tietenkin muutkin mentaalisen järjestelmän osat, esteettinen, eettinen ja empiirinen. Radiodokumentti on kokonaisuus, joka toimii ihmisen koko mentaalisen järjestelmän alueella. Älyllisyyden tai tiedollisen puolen ylikorostaminen johtaa vaikutukseltaan vajavaiseen ohjelmaan, josta puuttuu jotakin ihmisen kokonaisuuteen olennaisesti kuuluvaa. Ja jos tuo puuttuva osa liittyy emotionaaliseen järjestelmään, ei ohjelmassa ole osattu käyttää tarpeeksi hyvin radion mahdollisuuksia.

Kuuleminen ja kuunteleminen aistimuksina vaikuttavat emotionaalisesti voimakkaasti, koska ne pakottavat kuuntelijan kuullun maailmaan sisään ja aktiiviseksi kokijaksi. Kun kuulemme radio-ohjelmaa, joka toimii radion kielellä, me jo alusta pitäen virittäydymme aivan toisella tavalla kuin sanomalehteä lukiessamme.

Kuuntelija hakee samastumiskohdetta. Hahmo, johon hän haluaa samastua voi olla dokumentin päähenkilö, kertoja, ohjelman ulkopuolella oleva henkilö, jolle ohjelman henkilöt kohdistavat puheensa tai se voi olla vaikka ohjelman toimittaja, joka olematta persoonana läsnä ohjelmassa, näkyy selvästi ohjelman rakenteessa tai näkökulmassa. Kun kuuntelija samastuu johonkuhun, hän pystyy samalla helpommin käsittelemään ohjelman viestejä ja niiden merkityksiä.

Samastuessaan ohjelman henkilöön kuuntelija haluaa asettua kyseisen henkilön asemaan, hän joko haluaa tai ei missään tapauksessa halua olla tuo henkilö. Jälkimmäisessä tapauksessa  kyse on siis samastumisen negaatiosta. Kuuntelija voi eläytyä ohjelman henkilöön toivoen voimakkaasti, että tämä onnistuu tehtävässään, että tälle käy hyvin. Ehkä useimmiten me kuuntelijat samastumme juuri näin ja toivomme hyvää.

Yhteisen, muillekin tutun kokemuksen löytäminen selittää myös radiodokumentin vaikuttavuutta. Kun kuuntelijalle tulee tunne, että minäkin olen kokenut jotakin vastaavaa omassa elämässäni, ohjelma on jo päässyt lähelle. Tuttuuden tunne luo turvallisuutta, ja kenties vähentää kuulemiseen liittyviä alitajuntaisia pelon ja vaaran tunteita. Hyvin usein dokumenteista voi löytää klassisen sadun elementtejä: vihollisia, auttajia, vastavoimia, hyviä, pahoja. Erilaisia rooleja, joihin kuuntelija eläytyy tai joita hän vastustaa.

Radiodokumentti voi tarjota myös kuuntelijalle mahdollisuuden tarkastella omaa elämäänsä ulkopuolisena, etääntyä siitä. Kuunnellessaan ohjelmaa, eläytyessään sen maailmaan ja henkilöihin hän on matkalla, poissa omasta elämästään. Hän on yhtäaikaa radio-ohjelman henkilö ja oman elämänsä henkilö. Maailmat ovat päällekkäin tai limittäin. Kuuntelija tekee mentaalimatkoja toiseen maailmaan ja välillä itseensä, samanaikaisesti tai limittäin. Parhaimmillaan radiodokumentti voi auttaa kuuntelijaa löytämään itsestään uusia puolia, autta tiellä kohti parempaa itsetuntemusta.

Radiodokumentin käsittelemät teemat eivät valikoidu ohjelmiin sattumalta. Toimittaja valitsee aiheeseen nähden relevantit teemat ja sivuteemat ja joko tietoisesti tai tiedostamattaan niiden takana olevat myytit. Ihmiselämän perusmyytit, kuten vaikkapa saduissa, ovat ohjelmassa taustalla, eivät näkyvissä, mutta kuuntelija tunnistaa ne, ja ne vaikuttavat.
 
 

Radiodokumentin tehtävä

Tavastamme hahmottaa maailmaa, kuulemisen ja radion luonteesta kasvaa luontevasti radiodokumentin tehtävä: välittää tai synnyttää kokemus ihmisten välisestä yhteisyydestä. Turvallisuuden kaipuumme saa tyydytystä, kun koemme elämyksen, että me kuulumme johonkin joukkoon, jonka muutkin jäsenet kokevat samankaltaisia asioita. Yhteisyyden tunne ei ole empaattisuutta vaan syvempi tunne siitä, että meissä kaikissa on jotakin samaa tai että me olemme osa jotakin samaa. Ajatus, että me kaikki olemme yhtä, on kaunis ja ennen kaikkea lohduttava. Jokainen elää tällä hetkellä omaa elämäänsä samanaikaisesti, kun minä elän omaa elämääni. Jokaisen elämä ja jokainen on ainutkertainen ja samanaikaisesti meissä on jotakin samaa. Jokainen on muista erillään ja silti yhdessä muiden kanssa.

Sen ilmaiseminen radio-ohjelmassa, että meissä on jotakin samaa ja että jokainen on ainutkertainen ja ainutlaatuinen, ei ole filosofiaa tai teoretisointia. Näitä kahta asiaa ei selitetä radiodokumentissa sanallisesti, vaan ohjelma synnyttää kuuntelijassa tämänkaltaisen kokemuksen tai oivalluksen. Ohjelmassa ei kätkeydytä abstraktioiden taakse, vaan näytetään nämä kaksi asiaa tässä hetkessä konkreettisesti. Tähän kokemukseen liittyy radion ominaisuus: nykyhetkessä oleminen, preesens, läsnäolo.

Radio-ohjelman luomaa kokemusta yhteisyydestä ei pidä ymmärtää ideologisen valtiokoneiston vallankäyttönä yksilöä kohtaan, yksilön ideologisen identiteetin muovaamisena, vaan yliyhteiskunnallisena, kaikkien ihmisten yhteisenä kokemuksena, eksistentialistisena tuntemuksena ihmisenä olemisen perustasta.

Kokemus yhteisyydestä tulee esiin myös ihmiskunnan yhteisten myyttien kohdalla, jotka voivat olla ohjelman taustalla. Ne kertovat ihmisiä yhdistävistä ominaisuuksista, joiden oivaltaminen luo myöskin samuuden tunnetta. Jung puhuu arkkityypeistä, ihmisille yhteisistä kollektiivisen tiedostamattoman osasista, kokemuksia organisoivista voimakentistä.

Onnistunut radiodokumentti käsittelee siis jotakin elämän keskeistä perusteemaa. Hengissä selviäminen, kuoleman pelko ja yhteisyyden tunne liittyvät kuulemiseen ja kuuloaistiin. Radiodokumentille näiden teemojen käsitteleminen sopii kuin luonnostaan.

Radiodokumentti voi ja saa olla lohduttava ja elämää helpottava. Sillä voi olla jopa terapeuttinen tehtävä. Tämä ei silti tarkoita sitä, että radiodokumentti olisi passivoiva, kuuntelijaa maailmaan tai vallitsevaan järjestelmään sopeuttava. Kun kuuntelija kokee ja oivaltaa perusyhteisyyden olemassaolon, hänen eksyksissä olemisen tunteensa aiheuttama ahdistus helpottaa, ja päinvastoin: hänellä on mahdollisuus ottaa oman elämänsä ohjat käsiinsä. Kun ihminen tajuaa, mistä hänen perusvieraantuneisuuden, ulkopuolisuuden tai vieraalla maalla olemisen tuntemuksensa johtuvat, hänestä tuleekin oman elämänsä aktiivinen subjekti ja hänen itsetuntemuksensa lisääntyy. Hän kykenee ottamaan elämänsä ohjat käsiinsä entistä helpommin.

Näyttäessään todellisuudesta tulkinnan ja jotakin uutta asioiden keskinäisistä suhteista, radiodokumentti voi auttaa kuuntelijaa ymmärtämään maailmaa ja myös muita ihmisiä entistä paremmin. 

Se, että maailmasta näytetään jotakin olennaista ei tarkoita sitä, että yritettäisiin selittää maailma järjestykseksi silloin, kun se on kaaosta. Kollektiivinen alitajunta tai myytit auttavat ymmärtämään maailmaa mutta eivät selittämään kaaosta pois vaan katsomaan kaaoksen läpi, taakse. Kaaos ei voi järjestyä, sehän olisi paradoksi. Kaaoksen sumun takaa voi löytää kuitenkin jotakin, joka auttaa selviytymään vaaran, pelon, ahdistuksen ja erilläänolemisen maailmassa.

Radiodokumentissakin kaaos pitää näyttää kaaoksena, mutta samalla katsoa kaaoksen taakse, josta löytyy ihmisen perusahdistusta helpottavia tuntemuksia.

Parhaimmillaan radiodokumentti on täynnä lämpöä. Tyhjät, tekotaiteelliset, koristeelliset radio-ohjelmat tuottavat vain hetkellisen viihtymisen elämyksiä, kuten mikä tahansa kaunis mutta sisällyksetön. Radio emootioihin vetoavana välineenä voisi olla yksi keino rikastuttaa tai lämmittää ihmisten tunne-elämää, sillä ihmisen mentaalijärjestelmän tiedollinen, rationaalinen puoli saa joka tapauksessa ylikorostetusti materiaalia joka puolelta. Lämpö ja kylmyys liittyvät käsitteisiin emotionaalinen ja rationaalinen, ainakin radiossa.

Eräänä radiodokumentin tehtävänä voidaan pitää arjen tutkimista. Arki sinänsä on tylsää ja tuttua, varsinkin jos sen näyttää sellaisenaan. Mutta jokapäiväisissä asioissa, jopa elämän banaliteeteissa voi havaita sellaisia asioiden välisiä suhteita, jotka tuottavat iloa ja oivalluksia. Jos räjäyttää arkielämän verhon tai sumun, sieltä paljastuukin kaikille yhteisiä asioita, jotka antavat uusia merkityksiä tutuille ilmiöille. Tavallinen onkin kiinnostavaa. Asioissa jotka eivät näytä mielenkiintoisilta, voikin löytää mielenkiintoista. Dokumentin tehtävä on murtaa itsestäänselvyyksiä ja saattaa kuuntelija jopa hämmentyneenä katselemaan ympärilleen uudella tavalla. Esimerkiksi radiodokumentti ruokailutapojen kehittymisestä tai pöytätapojen olemuksesta kertoo paljon paitsi kulttuurimme historiasta, ihmiskäsityksestämme, myös perusvieteistämme ja vihollisistamme. Yhtäkkiä haarukka onkin merkityksellisempi kuin pinnallisesti katsoen arvaisi. Haarukasta voi tulla jopa symboli tai metafora joillekin ihmiselämän peruspiirteille. Tällaisen ohjelman jälkeen kuuntelija saattaa ryhtyä etsimään uusia merkityksiä ympäröiville asioille ja esineille.

Radiodokumentti 22 tunnin laivaristeilystä, monille tutusta ilmiöstä voisikin kertoa elämän perusdualismista, suomalaisten tarpeesta erottaa arki ja juhla, manner ja meri, elämä mantereella ja merellä. Dokumentti käsittelisi näitä perusasioita konkreettisella tasolla etsimällä sellaisia

yksityiskohtia, jotka edustavat tyypillistä. Ja ohjelman jälkeen kuuntelija katseleekin laivaristeilyä uudesta näkökulmasta.  Arkisen ja tavallisen tutkiminen radio-ohjelmassa toteuttaa myös tehtävää yhteisyyden kokemuksen synnyttämisestä.

Radiodokumentin tehtävä on siis esittää todellisuudesta sellainen monitasoinen tulkinta, joka aktivoi kuuntelijan oman elämänsä subjektiksi.

Radiodokumentin tehtävä voidaan yhteenvedonomaisesti määritellä  seuraavasti:

1.  Maailma on kaoottinen, ja se pitää sellaisena esittää tai ei ainakaan etsiä järjestystä sieltä, missä sitä ei ole.

2. Ihmisillä on valtava turvallisuuden ja turvallisuudentunteen kaipuu, ja tämä tulee esille erityisesti radiossa, äänessä ja kuulemisessa.

3. Yhteisyyden tunteen (meissä kaikissa on samaa, olemme samasta) tuottaminen on yksi dokumentin perustehtävistä.

4. Kun yhdistetään kaaoksen esittäminen kaaoksena ja yhteisyyden tunteen tuottaminen, seurauksena ei olekaan falski vastaaminen turvallisuudentunteen kaipuuseen ja passivoiminen, konservatismi, asioiden säilyttäminen ennallaan. Sen sijaan ihmisille syntyy luonnollisen ja alitajuisen turvallisuudenkaipuun ja siitä kasvavan yhteisyyden tunteen kautta oivallus laajemmasta perspektiivistä. Kaaosta ei ryhdytä jäsentämään vaan katsotaan sen läpi. Kun näkökulma avartuu, ihminen näkee muutkin samanlaisessa tilanteessa. Silloin hän näkee arjen sumun takaa olennaisen, näkee kaiken taakse. Tämä kokemus aktivoi, nostaa lamaannuksesta, antaa voimaa tarttua oman elämänsä asioihin, ryhtyä subjektiksi.

5. Radiodokumentin tehtävä on poistaa sumu, auttaa löytämään olennainen ja aktivoida kuuntelija oman elämänsä subjektiksi.

yhteisyyden tunne > sumun poistaminen  > oman elämän subjektiksi

Turvallisuudentunteen riippuvuudesta päässyt, oman elämänsä subjekti sietää myös hämmennyksen tilan. Radio-ohjelman ei aina tarvitse tuottaa yhteisyyden tunnetta. Se voi jopa luopua tutuista säännöistä ja logiikasta. Tällöin radiokuuntelija joutuu osallistumaan uudenlaiseen peliin, jonka sääntöjä hän ei tunne ja jotka voivat muuttua koko ajan.

Radiodokumentin suhde todellisuuteen

Dokumentti-käsitteen väärinymmärtämisestä johtuen dokumenttiohjelmaan on liitetty autenttisuuden vaatimus. Dokumenttiohjelmassa on kyllä autenttista tai dokumentaarista aineistoa, jolla tarkoitetaan aitojen tilanteiden ja ihmisten taltiointia lavastamattomissa olosuhteissa, mutta se, voidaanko kokonaisuutta pitää autenttisena, onkin eri asia. Dokumentin sanotaan näyttävän todellisuuden tai sen osasen sellaisenaan, objektiivisesti. Joskus vaaditaan myös tasapuolisuutta.

 Autenttisuuden, objektiivisuuden ja tasapuolisuuden vaatimukset ovat paitsi naiiveja myös mahdottomia. Vaikka radiodokumentti ei olisikaan autenttinen tai identtinen todellisuuden kanssa, se voi silti olla tosi. Autenttisuuteen tai objektiivisuuteen voi pyrkiä siten, että yrittää näyttää jostakin asiasta olennaisen, joka nousee ilmiön olemuksesta, mutta radio-ohjelmassa ei voi koskaan näyttää kokonaisuutta.

Todellisuutta ei voi jäljentää, näyttää sellaisenaan. Vaikka mikrofoni äänittäisi todellisuutta, eikä toimittaja käsittelisi nauhoitusta mitenkään, kyseessä ei ole todellisuuden jäljennös.

Jo väline, mikrofoni on rajannut todellisuudesta näytettäväksi vain pienen osasen. On siis absurdia edes puhua todellisuuden jäljentämisestä. Jäljentäminen, naturalismi ei onnistu myöskään siitä yksinkertaisesta syystä, että ohjelma on aina tekijän rajaus aiheesta. Vaikka toimittaja hyvässä tarkoituksessakin pyrkisi naturalismiin, hän vaikuttaa valinnoillaan lopputulokseen.

Naturalismi tuhoutuu myös ohjelman vastaanottoprosessissa. Kuuntelija tulkitsee ohjelman omalla tavallaan, eikä välttämättä edes selkeän rationaalisesti vaan epämääräisinä mielikuvina, tunnetiloina riippuen hänen mentaalisesta tilastaan ja kuuntelutilanteesta. Todellisuuden välittäminen kuuntelijalle sellaisenaan on siis mahdotonta.

Tosiasioiden esittäminen sellaisenaan peräkkäin ei ole totuudellisuutta. Totuus ei ole yksittäisten asioiden tai tapahtumien ominaisuus, vaan totuus tulee esiin niiden loogisessa järjestämisessä ohjelmassa. Totuus ei ole identtinen "näkyvän" todellisuuden kanssa; se löytyy ilmiön olemuksesta, ei ilmiön pinta- tai tapahtumatasosta. Totuudellisuus on sitä, että ohjelmassa ilmenee joitakin sellaisia asioiden välisiä suhteita tai lainalaisuuksia, jotka ovat olemassa tosina todellisuudessa. Aiheesta on pystyttävä löytämään siihen kätkeytyvä vertauskuvallinen sisältö, symbolitaso, yleinen, myyttien tai arkkityyppien taso. Tälle todellisuuden olemukselliselle tasolle radio-ohjelmassa voidaan antaa monta nimitystä, riippuen tieteen (tai taiteen) lajista.

 Toimittajan on pystyttävä ohjelmassa perustelemaan tulkintansa, vakuuttamaan kuuntelija vastaavuudesta todellisuuden olemuksen ja ohjelman esittämän tulkinnan välillä. Toimittajan havaintojen on siis oltava teräviä ja "oikeita", ja toimittajan on osattava sijoittaa ohjelmassaan palaset loogiseen järjestykseen. Tämä merkitsee sitä, että toimittajan on oltava aktiivisessa suhteessa itseensä ja maailmaan, oltava kasvamiselle avoin. 

Toimittajan tekemän tulkinnan yhteydessä voidaan puhua tietenkin manipulaatiosta. Toimittaja käyttää todellisuuden osasia materiaalinaan esittäessään oman tulkintansa todellisuudesta. Toimittaja on lähes kaikkivaltias materiaalinsa suhteen, varsinkin jos hän ajattelee, että kaikki todellakin on vain materiaalia. Olennaista on se, mikä on manipuloinnin tarkoitus. Haluaako toimittaja tarjota aineksia todellisuuden olemuksesta kuuntelijaan luottaen vai tietoisesti vääristellä tosiasioita?

Totuudellisuus ohjelmassa edellyttää siis perusteltua tulkintaa. Toimittajan tekemä tulkinta on aina vain suhteellisesti tosi, suhteellisesti vastaava todellisuuden kanssa. Toimittaja voi siis myöntää olevansa relativisti, suhteellisesti relativisti. Toimittajan on kuitenkin otettava huomioon empiirisesti havainnoitavissa olevat tosiasiat ja luotava ohjelman aiheesta oma näkemyksensä ja näkökulmansa, jonka pohjalle hän sitten rakentaa ohjelmaan tulkinnan jostakin todellisuuden osa-alueesta. Tässä prosessissa myös intuitio vaikuttaa lopputulokseen, tosiasioihin perehtymisen (so. journalistisen työprosessin, tiedonhankinnan) ja eettisesti hyvän pyrkimyksen ohella. Toimittajan on itse ratkaistava, milloin tulkinta on riittävän perusteltu ja vakuuttava. Ja viime kädessä sen tekee kuuntelija.

 Tämä ei siis merkitse sitä, että toimittajan tai ohjelman tulkinta olisi ainut totuus ja koko totuus. Dokumenttiohjelma ilmaisee tämän asian monella tavalla kuuntelijalle. Ohjelmasta kuulee toimittajan läsnäolon, sen, että tämä on jonkun tekemä ohjelma tai esim. aiheen rajaus, ohjelman muoto tai kärjistyneen yksipuolinen viesti osoittavat sen kuuntelijalle. Ohjelma ei pukeudu asiaohjelman tai faktaohjelman tai perinteisen puheohjelman "objektiivisuuden" tai autenttisuuden kaapuun, vaan ohjelmassa on vihjeitä toisenlaisesta käsittelytavasta, säröjä, jotka rikkovat autenttisen ohjelman muodon. Ohjelma ei yritä huijata kuuntelijaa uskomaan, että kyseessä on todellisuuden jäljennös. Silti eläytyessään ohjelmaan kuuntelija voi kokea elämyksellisesti, että asiat ovat juuri niin kuin ohjelmassa sanotaan. Ohjelmasta tulee totta. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että ohjelma ei ole "objektiivisesti" totta tai autenttinen.

Toimittajan pyrkimykseen tehdä todellisuudesta suhteellisesti tosi tai sitä vastaava tulkinta liittyy vilpitön kiinnostus aiheeseen, varmuus siitä, että käsiteltävä aihe on ohjelman arvoinen. Voisi jopa sanoa, että toimittajalla on lämmin suhde kyseiseen aiheeseen. Jos toimittaja ei halua
ottaa empiirisiä tosiasioita huomioon eli hän on valinnut subjektiivisen tulkinnan, täydellisen relativismin, hänen suhteensa aiheeseen on etäinen, jopa viileä. Lämpö tai kylmyys kuuluvat ohjelmassa.

Dokumentin tekeminen on jatkoa journalistiselle työprosessille. Jotta tulkinta olisi perusteltu ja vakuuttava, todellisuudesta on hankittava tietoa. Radiodokumentin tekijän on tiedettävä samat faktat kuin perusjournalistinkin, mutta ohjelmassa asioiden esittämistapa on toinen. Pyrkiessään kertomaan jotakin olennaista dokumentintekijän on omaksuttava tieto perusjournalistia paremmin, koska hänen on kyettävä muodostamaan asiasta oma näkemyksensä ja tulkintansa.

Dokumentin tekemisessä toimittajan valta ja vastuu korostuvat ehkä enemmän kuin perusjournalismissa. Ammattitaitoinen dokumenttitoimittajahan voi esittää vakuuttavasti asioista myös sellaisia tulkintoja, joita tiedonhankinta, faktat eivät tue, ja hän voi manipuloida kuuntelijaa moneen suuntaan. Toimittajan vastuulla on se, että ohjelma on todenmukainen ja käsittelee relevanttia aihetta. Vastuukysymykset ovat hyvin tärkeitä, vaikka dokumenttiohjelman tarkoituksena ei olisikaan muu kuin jonkun tunteen herättäminen kuuntelijassa.

Edellä on monisanaisesti määritelty radiodokumenttia. Voitaisiin sanoa, että kyseessä on nimenomaan vanhaan radiokulttuuriin kuuluvan radiodokumentin määrittelyä. Peruskysymys on: pätevätkö nämä määrittelyt myös uudessa radiokulttuurissa. Vastaus on myönteinen. Edellä mainitut asiat vain saavat uudessa radiokulttuurissa uudenlaiset muodon. 
 
 
 

Kenelle dokumentti tehdään

Radiodokumentin määrittelyssä jokin asia on uudessa radiokulttuurissa erilainen: ajatus siitä, kenelle dokumentti tehdään. Ohjelma ilman kuuntelijoita tai katselijoita ei tietenkään ole  ohjelma. Ohjelma tehdään aina jollekulle.

Vanhan kulttuurin dokumentintekemisessä  lähtökohtana ei ole keskivertokuuntelija tai tavoitteena suuri yleisö. Kärjistettynä voisi sanoa, että radiodokumenttia ei tehdä ajatellen autossa istuvaa tai kotona tiskaavaa kuuntelijaa vaan se tehdään itselle, omiin tuntemuksiin ja mielikuviin luottaen. Tekijä luottaaa omaa herkkyyteensä. Jos ohjelma koskettaa häntä, on todennäköistä, että se koskettaa myös kuuntelijaa. Ajatellaan, että toimittajan hyvä itsetuntemus on ensimmäinen askel onnistuneen ohjelman tekemisessä.

Vanhassa radiokulttuurissa yleisölähtöisyys liittyy siihen, että kuuntelijaan luotetaan, häntä kunnioitetaan. Ohjelman lopullinen tulkinta jää kuuntelijalle. Yleisölähtöisyys on sitä, että muistetaan, että ohjelma on valmis vasta kuuntelijan mielessä.

Toimittajan on kyettävä löytämään se aines, joka on yhteistä kaikille. Hänen on löydettävä omasta kokemuksestaan ja  eläytymisestään sellaisia yleisiä, kollektiivisia tuntemuksia, jotka kuuntelija tunnistaa. Tämä edellyttää aiheen, aineiston ja ohjelman huolellista temaattista analysointia ja kuten sanottu, toimittajan hyvää itsetuntemusta.

Se, että toimittaja ei ohjelmaa tehdessään ajattele suuria yleisöjä, ei ole ristiriidassa dokumentin perustehtävän eli sen kanssa, että etsimme sitä, mikä meissä on yhteistä. Sehän on ainoastaan rehellistä; toimittajalla ei ole muuta aineistoa olemassa kuin oma itsensä ja nauhalle tarttuneet aiheeseen liittyvät puheet ja äänet.