Seuraavassa esitellään yleisimpiä mikrofonitekniikoita kuunnelman äänitykseen. Elleivät tekniikat ole ennestään tuttuja, käy perehtymässä niihin Äänipään Suuntakuuleminen ja stereofonia -sivuilla

AB-tekniikka kuunnelmaäänityksessä

Kumpaakin mikrofonia vahvistetaan samalla voimakkuudella, eli tilassa olevia näyttelijöitä tallennetaan yhtä aikaa molempien mikrofonien kautta. Äänipöydässä mikrofonit panoroidaan laitoihin eli siten, että toisen mikrofonin tallentama ääni kuuluu vasemmalta ja toisen oikealta. Kun näyttelijä on mikrofonien välissä, hän sijaitsee kuulokuvassa keskellä.

Tällaisen tekniikan edut ovat siinä, että tilavaikutelma saadaan stereokuvassa hyvin levitettyä koko kannalle, vasemmalle ja oikealle. Jos kohtauksessa on vain kaksi näyttelijää, saadaan näin molemmille oma mikrofoninsa ja näihin sopivat taajuuskorjaukset. Mikrofonit voivat suuntakuvioiltaan olla palloilla, hertoilla tai kahdeksikoilla. Tärkeätä on, että ne ovat molemmat samalla suuntakuviolla. Jos ne ovat pallolla, niiden on oltava lähempänä äänilähdettä kuin hertalla tai kahdeksikolla. Suuntakuvioltaan laajempi mikrofoni on suhteessa epäherkempi. Keilamainen suuntakuvio on herkin. Toki mikrofonien muutkin ominaisuudet vaikuttavat herkkyyteen, tämä käynee kuitenkin nyrkkisääntönä.

Hyvä on myös sijoittaa mikrofonit kolme kertaa kauemmas toisistaan suhteessa äänilähteen etäisyyteen – tämä on niin sanottu 3:1 sääntö, jonka avulla välttyy pahimmalta aika- ja vaihe-erojen summautumiselta. Jos esimerkiksi äänität kuoroa puolen metrin etäisyydeltä, on mikrofonien välisen etäisyyden oltava kolme kertaa tuo matka eli tässä esimerkissä puolitoista metriä.

Yleisradiossa on perinteisesti ollut sellainen tekninen sääntö, että stereo-ohjelmien on oltava kuultavissa myös monovastaanottimilla. Tätä tarkoitetaan käsitteellä kompatibiliteetti. Samanlainen edellytys on värillisen televisio-ohjelman näkymiselle mustavalkovastaanottimessa. AB-tekniikan ongelma on tällaisen kompatibiliteetti -säännön täyttäminen.

Mistä tämä johtuu? Siitä että mikrofonien etäisyys aiheuttaa suuren aikaeron mikrofonien väliin. Sama äänisignaali saapuu eri aikoihin näihin mikrofoneihin. Kun kumpaakin mikrofonia vahvistetaan samalla voimakkuudella, aikaerot summautuvat ja aiheuttavat vaihe-eroja taajuusvasteeseen. Osa taajuuksista korostuu, osa vaimenee. Monovastaanottimessa on vain yksi kaiutin, joka toistaa vasemman ja oikean kanavan summan. Jos tämä sisältää vaihe-eroista johtuvia taajuuden korostumia ja vaimentumia, äänen laatu kärsii.

XY-tekniikka  kuunnelmaäänityksessä

Tällä tekniikalla voidaan tallentaa äänistä käytännössä vain voimakkuuseroja, sillä aikaerot  jäävät kapseleiden välillä hyvin lyhyiksi (alle 1 ms). Ääniaallot saavuttavat xy -tekniikassa mikrofonikalvot yhtäaikaisesti, siksi tätä kutsutaan myös koinsidenssi – tekniikaksi (co = yhdessä, incident = tapahtuma). Tällaista stereofoniaa voidaan tallentaa joko tarkoitukseen valmistetulla kaksikapselisella stereomikrofonilla tai rakentamalla sellainen kahdesta  erillisestä mikrofonista. Nämä kytketään mahdollisimman lähelle toisiaan siten, että niiden pääherkkyyssuunnat asettuvat vähintään 60:n asteen kulmaan keskenään. 90 asteen kulma on yleisin, mutta joillain mikrofoneilla 120 asteen kulmassa voi tallentaa laajan äänimaiseman.

XY-tekniikka on stereofonisen tilan tallentamiseen yleisin tallennusmenetelmä. Äänipöydässä kumpikin mikrofoni panoroidaan äärilaitoihin, vasemmalle ja oikealle. Jos äänilähde saavuttaa molemmat mikrofonit samalla voimakkuudella, se kuullaan kaiutinparin keskipisteestä.

Mikrofonien suuntakuviot voivat olla herttoja tai kahdeksikkoja. Tärkeätä on, että ne ovat keskenään identtisiä, muuten äänikuva ei ole tasapainoinen ja vasen tai oikea puolisko äänikuvasta välittää enemmän ääntä kuin pienemmällä suuntakuviolla tallennettu. Pallo ei suuntakuviona  oikein sovellu xy - menetelmään, koska voimakkuuserot jäävät hyvin pieniksi eikä äänikuvasta tule niin erottelevaa kuin muita suuntakuvioita käytettäessä ja äänet pakkautuvat äänikuvan keskelle. Tällöin stereofoniasta ei ole vastaavaa hyötyä tilavaikutelman välittämiseen kuulijalle.

XY-tekniikka tuottaa ongelmia näyttelijälle. Mikrofoniin on vaikea puhua läheltä, jollei halua äänen sijoittuvan äärilaitaan. Keskellä äänilähde on silloin kun puhutaan mikrofonien väliin, ohi kummastakin mikrofonista. Tämä voi vaikuttaa omituiselta muihin tekniikoihin tottuneelle. Lisäksi tällä menetelmällä on vaikea tallentaa näyttelijöitä niin, että he saavat hyvän katsekontaktin. Silloin he joutuisivat puhumaan sivuttain mikrofoneihin nähden. Xy –tekniikassa voidaan toki käyttää kahdeksikkojakin, jolloin näyttelijöistä osa voi olla mikrofonien vastakkaisella puolella, mutta tällöin siirtyminen puolelta toiselle aiheuttaa äänikuvassa siirtymisen vasemmalta oikealle.

Mikrofonia joutuu myös lähestymään erikoisesti, mikäli haluaa saada tallennettua sellaisen vaikutelman, että äänilähde lähestyy suoraan vasemmalta tai oikealta äänikuvaan tai että äänilähde kiertää tasaisella etäisyydellä vasemmalta oikealle. Tämä siksi, että etäisyys mikrofoniin on pidettävä samana liikkuessa. Koska suuntakuvio on pyöreä, on liikeradan myötäiltävä samaa muotoa.

XY –tekniikassa, kuten myös muissakin menetelmissä varsinkin kaiuttimien keskipisteen ohittaminen siirryttäessä laidasta toiseen vaatii harjoitusta. Usein äänilähde ohittaa tämän keskipisteen nopeammin kuin muut kohdat. Tämä johtuu suuntakuvioiden ominaisuuksista, keskialueelle jää usein ”kuoppa” mikrofonien suuntakuvioiden väliin.

MS-tekniikka kuunnelmaäänityksessä

Käytössä on useimmiten kaksi suuntakuviota, ns. M-signaalin tallentava kapseli hertalla, pallolla tai kahdeksikolla, toinen S-signaalia varten aina kahdeksikolla. Jos MS-menetelmällä tallentavan yhdistelmän rakentaa kahdesta erillisestä mikrofonista, on äänipöydässä kytkettävä M-signaali molempiin kaiuttimiin, S-signaali sellaisenaan vasempaan kaiuttimeen ja vaihe käännettynä oikeaan kaiuttimeen. Monessa mikserissä on tarkoitusta varten suunniteltu matriisi, mutta vaihekäännön voi tehdä itsekin vaihtamalla mikrofonijohdon navat.

Tällä tallennusmenetelmällä on monia etuja edellisiin tekniikoihin verrattuna. Ensinnäkin tilan syvyysvaikutelma on parempi kuin xy -menetelmässä. Toiseksi tällä tekniikalla tilavaikutelmaa voi säätää lisäämällä tai vähentämällä S -signaalia suhteessa M –signaaliin. Menetelmä antaa näin mahdollisuuden säätää suoran ja heijastuneen äänen suhdetta.

Tällä tekniikalla voidaan myös näyttelijät asemoida studiossa suhteissa toisiinsa ja mikrofoniin huomattavasti väljemmin kuin muissa tekniikoissa. Toki sillä varjolla, että liikkeet on tehtävä mikrofonin suhteen eli että mikrofoni ei liiku. Katsekontaktiin näyttelijät voidaan asemoida vaikkapa mikrofonin vastakkaisille puolille, sillä MS –mikrofonia voidaan kiertää studiossa ilman, että äänilähde hyppii kannalla vasemmalta oikealle kuten xy -tekniikassa. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että M-signaalia tallennetaan joko pallo- tai kahdeksikkosuuntakuviolla. Kiertäminen on tärkeä keino esimerkiksi silloin, kun pitäisi luoda vaikutelma vaikkapa pitkästä kävelymatkasta, jona aikana käydään keskustelua. Muilla tekniikoilla tällaisen liikeradan toteuttaminen vaatii näyttelijöiltä suunnan vaihdoksia.

Koska MS- tekniikassa ympäröivä tila voidaan tallentaa jokaiselta suunnalta, merkitsee tämä sitä, että huolella akustoitu tila soi kauniisti äänikuvassa. Vastaavasti tilan ongelmat; kuminat ja huminat, tallentuvat yhtä helposti.

Muitakin ongelmia MS-tekniikassa on. Suurin ongelma on mikrofonitekniikan edellyttämät kytkennät, S-signaalin haaroittaminen oikein. Lisäksi tämän menetelmän ongelmana on matalien taajuuksien painottuminen stereokannan keskialueelle, tämä haittaa äänilähteiden erottelua. Esimerkiksi ihmisen puhuessa ja kävellessä vasemmalta keskelle, sijoittuvat askeleitten äänet hieman eri kohtaan kannalle kuin puhe. Käytännössä tämä merkitsee huolellista äänisuunnittelua kohtauksen liikeratoihin.

Muita kunnelman tallennusmenetelmiä

Mikrofonien kapselit voidaan asettaa xy -menetelmää mukaillen toisistaan hieman erilleen, jolloin mikrofonien väliin syntyy enemmän aikaeroa. Aikaeron tallentaminen parantaa äänikuvan erottelukykyä, vaikka haittana on matalien taajuuksien siirtyminen äänikuvan keskelle. Ongelmina säilyy kuitenkin näyttelijöiden kannalta mikrofoniin läheltä puhuminen – se on tehtävä molempien mikrofonien ohi, mikäli haluaa sijoittua keskelle äänikuvaa. Näyttelijöiden on myös oltava sivuttain mikrofoniin, mikäli he haluavat käydä dialogia katsekontaktissa.

Käytössä on kolme hieman erilaista standardia: ORTF, NOS ja Olsson - tekniikat. ORTF= Office de Radiodiffusion Television Francaise, NOS= Nederlandse Omroep Stichting.

ORTF -tekniikassa on mikrofonien välissä 17 senttimetriä, tällä pyritään matkimaan ihmisen korvien etäisyyttä eli mikrofonit tallentavat ääntä keinopään tavoin. Kenties kuuluisin tällaisella periaatteelle rakennettu mikrofoni on Schoepsin valmistama, jossa hertta-suuntakuvioiset kapselit ovat keskenään 110 asteen kulmassa. NOS -menetelmä on muuten samanlainen, paitsi että kapseleiden välistä eroa on 23 senttimetriä ja niiden välinen kulma on 90 astetta. Olsson -tekniikassa eroa on vain 4,8 senttimetriä, suuntakuvioina hyperhertta ja kulmana 135 astetta.

OSS -menetelmän etuna on luonnollinen tilan tuntu, ongelmana sama kuin muidenkin keinopää-sovellutusten: kaikki liikkeet on tehtävä suhteessa mikrofoniin. Mikrofonien pallomaisuus asettaa myös vaatimuksia äänitystilalle. Hiljaisten äänten tallentaminen on tehtävä verraten läheltä.

Ihmisen kuulokykyä vastaavia tallennusmenetelmiä on siis useita, ja varsinainen keinopääkin on tallennukseen kehitetty (esim. Neumann KU81i). Tarkoitusta varten on rakennettu tarkka malli ihmisen päästä ja korvalehdistä. Kuuloelimiä vastaavat mikrofonit, jotka on sijoitettu kuulokäytävään. Ongelma tällaisen keinopään käytössä on ensinnäkin se, että tallennetta ei voi kuunnella muuten kuin kuulokkeilla. Toiseksi  keinopään yhteydessä ei voida käyttää muita mikrofoneja. Keinopäällä tehty tallenne ei sellaisenaan sovellu kaiutinkuunteluun, koska kaiuttimista toistettu ääni kuullaan molemmilla korvilla, eikä erikseen vasen signaali vasemmalla korvalla ja oikea vastaavasti oikealla, kuten kuulokekuuntelussa. Muiden mikrofonien käyttö keinopää-tallennuksen yhteydessä taas aiheuttaa aika-, voimakkuus- ja suuntaeroja suhteessa keinopään mikrofoneihin, ja nämä erot vääristävät stereofonista äänikuvaa.

Usein äänityksessä tilavaikutelman tallennukseen joudutaan soveltamaan eri mikrofonitekniikoita. Tavallista on käyttää päämikrofonina esimerkiksi MS- tai XY -tekniikkaa ja lähemmäksi hiljaisia tai etäämmällä päämikrofonista sijaitsevia äänilähteitä viedä yksi tai useampia monomikrofoneja, jotka sitten panorointisäätimillä äänipöydässä asetetaan päämikrofonin mukaisesti vastaavalle paikalle stereokantaa. Ongelmana on  tällaisesta tukimikrofonista syntyvä aika- ja vaihe-ero. Jos äänilähde etenee ilmassa n. 330 metriä sekunnissa, vastaa tämä 0,33 metriä millisekunnissa eli yhtä metriä kohden noin kolme millisekuntia. Viiden metrin matkalla aikaa kuluu jo (5*3=) 15 millisekuntia. Ihminen erottaa yhden millisekunnin aikaeron. Näitä aika- ja vaihe-eroja voidaan kompensoida viivästämällä tukimikrofoneja.

Suuri ongelma tukimikrofonien käytössä on se, että ne synnyttävät pistemäisiä äänilähteitä stereokannalle eli ne eivät kuulosta samalta kuin päämikrofonin tallentamat äänilähteet. Tämän vuoksi tukimikrofoneja on usein keinotekoisesti kaiutettava. Tällöin kaikuohjelman on oltava laadukas ja soinnuttava tilan alkuperäiseen akustiikkaan. Syvyysvaikutelmaa voidaan luoda taajuuskorjaimilla vaimentamalla korkeita taajuuksia etäämmällä olevista äänilähteistä.

Tukimikrofoneja on kuitenkin lähes pakko käyttää, kun äänitettävä kohtaus on vähänkään monimutkaisempi, esimerkiksi sellainen, jossa välillä käydään jossain toisessa tilassa, eikä päämikrofonia voida välillä siirtää toisaalle. Jos äänitystila on suuri, tukimikrofonia voi myös hyödyntää jälkikaiun lisäämiseen. Esimerkiksi suuren salin tunnelman voi luoda sijoittamalla tilan toiselle laidalle päämikrofonin ja toiseen päähän tukimikrofoneja. Kun näiden tukimikrofonien ääntä korostaa suhteessa päämikrofoniin, on tuloksena luonnolliselta kuulostava kaje. Mikäli kohtauksessa tämän jälkeen siirrytään pienempään tilaan, tukimikrofonin voimakkuutta vähennetään.

Tärkeätä on luoda tilojen välille selkeitä eroja, jotta kuulija säilyttää mielessään tilojen suhteet toisiinsa ja kykenee seuraamaan näyttelijöiden liikkeitä paikasta toiseen. Erojen tekeminen on selkeyden kannalta usein oleellisempaa kuin se, että tilat kuulostavat aidoilta.

Ongelmana sekatekniikoissa säilyy tukimikrofonin pistemäisyys verrattuna stereoparin välittämään äänikuvaan. Vaikka pistemäisen äänilähteen voi äänipöydässä panoroida haluamaansa suuntaan, ei tämä korvaa stereoäänittämisen välittämää syvyysvaikutelmaa suuntavaikutelman ohella. Mikäli tukimikrofonia käytetään yhdelle näyttelijälle kerrallaan, tämä puute jää vähäiseksi. Mikrofoneja on kuitenkin pyrittävä sijoittamaan studioon mahdollisimman vähän. Tämä vaatii ohjaajalta ja äänittäjältä huolellista suunnittelua ja toisinaan näyttelijältä monimutkaisia liikeratoja.