Monikanavainen elokuvaääni

Kerronnallisesti stereofonia mahdollistaa kahden kanavan käytön, jolloin toiseen kanavaan voi välittää vaikka erikielisen selostuksen, kuten television Nicam – menetelmällä. Miksauksessa stereofonia on helppo ratkaisu, koska tämä toistojärjestelmä on yleistynyt autoihin ja koteihin. Kukin äänilähde voidaan toistaa yhtä hyvin monona kuin stereona. Monikanavainen ääni on kuitenkin jo arkipäivää monissa kodeissa, erityisesti televisio-ohjelmien toistossa ns. kotiteatteri-järjestelmissä.

Dolby-digital ja DTS ovat tulleet markkinoille entisen Dolby-stereon lisäksi edustamaan monikanavaisia äänijärjestelmiä. Muitakin on, mm. Sonyn ja Philipsin Super Audio cd (SACD).  Monikanavaisiksi luokiteltavia menetelmiä on ollut aikaisemminkin, mm. ortoperspekta, kvadrofonia ja ambisonics. Viimeistä lukuun ottamatta kaikille järjestelmille on ollut tyypillistä se, että ne ovat toistojärjestelmiä. Tallenteet on äänitetty mono – ja stereofonisesti. Lopputulos on sitten miksauksessa käsitelty erikseen kullekin toistojärjestelmälle sopivaksi.

Dolby-digital ja DTS ovat ns. 5.1 järjestelmiä, joissa kuuntelijan edessä on kolme kaiutinta, takana ja sivuilla vähintään kaksi. Etukaiuttimet muodostavat stereokannan, jossa keskellä on monokaiutin dialogia varten. Musiikki ja äänitehosteet tulevat stereona edestä ja takakaiuttimista. Vanhin laajalle levinnyt monikanavatekniikka on Dolby-stereo, jossa takana käytetään monofonisesti rinnakkain kytkettyjä kaiuttimia, muuten periaate on sama. Lisäksi järjestelmiin voidaan liittää matalataajuuskaiutin, subwoofer, johon voidaan myös syöttää erillisiä efektejä.

Toistojärjestelminä tällaiset menetelmät luovat kuulijan ympärille tilan, keinotekoisen äänimaiseman. Vastaanottotilanteena se on hyvin erilainen kuin perinteinen mono- ja stereofoninen kuuntelu. Ääniä ei enää tarvitse seurata ja kuvitella edestään, vaan nyt äänet liikkuvat ja ympäröivät kuulijan, kietovat hänet tapahtumien keskelle. Takakaiuttimien ei tarvitse soida kovinkaan voimakkaasti, kun ne jo vaikuttavat kuuntelukokemukseen, erityisesti siten, että äänen etusuunnassa koettu syvyysvaikutelma korostuu. Tämä onkin toiston hienoimpia piirteitä. Tästä vakuuttuu kun kytkee muut kuin etukaiuttimet kuulumattomiin. Monikanavatoisto hyvin tuotettuna myös välittää kuulijalle  laajan kolmiulotteisen kuuntelualueen, eikä kuulija ole niin sidottu  vain yhteen parhaaseen kuuntelupaikkaan kuin stereotekniikassa. Toki monikanavaista äänimaisemaa kuunnellessakin on parempia ja huonompia paikkoja.

Oheisesta kuvasta puuttuu matalataajuuskaiutin, jonka voi kuunteluhuoneessa sijoittaa varsin vapaasti, sillä sen kautta toistetaan vain alle 120 hertsin taajuudet, eikä suuntavaikutelma ole enää näillä taajuuksilla tarkka. Monikanavaisen stereofonisen 5.1 äänijärjestelmän kaiutinsijoitus International Telecommunication Unionin suosituksen mukaan on seuraava:

Keskikaiuttimesta on muutakin hyötyä kuin se, että siihen voidaan keskittää dialogi. Stereokaiuttimien avulla ääni saadaan kuulumaan kannan keskeltä, mutta tämä ei ole sama asia kuin se, että ääni toistetaan keskellä olevasta kaiuttimesta.

Ensinnäkin stereokaiuttimet eli vasen ja oikea kaiutin silloin kun molempiin kaiuttimiin syötetään sama ääni yhtäläisellä kaiuttimilla tuottaa kuulovaikutelman (phantom image) äänilähteestä kaiuttimien keskellä vain silloin, kun kuulija kuuntelee kaiuttimia siten, että hänen etäisyytensä on sama molempiin kaiuttimiin (ns. sweet spot).

Toisaalta hän samalla kuulee ristiin molempia kaiuttimia, koska toinen korva kuulee saman informaation hieman viivästettynä aina kahteen kertaan. Oikean kaiuttimen ääni kuuluu siis myös vasempaan korvaan, mutta hieman myöhemmin pään ympäri kierrettyään. Tämä aiheuttaa yli kahden kilohertsin taajuuksiin korostumia ja vaimennuksia. Jos ääni toistetaan keskeltä omasta kaiuttimesta, tällaista ilmiötä  ei synny. Keskikaiuttimen  voimakas käyttö saattaa myös kaventaa etualan äänialaa, jos äänikuva painottuu keskelle eikä äärilaitoihin sijoiteta riittävästi muita ääniä.

Millaisia ääniä välitetään takakaiuttimista? Tähän ei ole mitään vakiintuneita sääntöjä. Yleensä takaa välitetään erilaisia efektejä – lentokoneiden, räjähdyksien ääniä. Teoreettisesti sieltä voisi välittää vain heijasteita – suora ääni tulee edestä ja sivuilta ja takaa tulevat heijasteet omista suunnistaan. Tämä ei kuitenkaan riitä fiktiivisessä kerronnassa. Toisaalta takakaiuttimista tulevat äänet vetävät huomiota edestä nähdyltä.

Musiikki harvoin levitetään laajemmalle kuin etukaiuttimiin jälkikaikuun liittyviä heijasteita lukuun ottamatta. Dialogi pidetään tiukasti keskimmäisessä kaiuttimessa. Jäljelle jäävät tehosteäänet: huudot, pistetehosteet, jyrinät, kolinat ja sisä– tai ulkoakustiikat.

Tehokas vaikutelma takakaiuttimilla saadaan aina kun ääni leviää tilaan niiden avulla: ääni alkaa voimistua etukaiuttimista ja levitä samaan tilaan takakaiuttimista tulevan äänen voimistuessa. Tällaisilla keinoilla kuulijan uppoutumista ja keskittymistä kerrontaan voidaan säädellä ja samalla hänen tunne-elämyksiään: kiihtymystä, pelkoa, riemua. Monikanavajärjestelmien mahdollisuudet ovat ainakin suuremmat kuin ennen, monon ja stereon aikana.

Loppumiksauksen ja masteroinnin  ongelmia on, miten monikanava-järjestelmiin ajatellusta esityksestä tehdään stereo-ohjelma. Dolby-stereo voidaan koodata samaan stereo-ohjelmaan, josta Dolby-kooderilla takakaiuttimiin menevä signaali voidaan erottaa. Ongelma on vuorosanojen tallentaminen. Stereo-ohjelmissa  vuorosanat voidaan tallentaa ja välittää tilassa. Monikanavatekniikat on kehitetty elokuvan suuren valkokankaan vuoksi sellaiseksi, että puhe ja vuorosanat tulevat aina samasta pisteestä, eikä äänen suunta muutu vaikka henkilö liikkuukin kankaalla. Kuulija tottuu tähän nopeasti. Jos äänilähde liikkuisi kuten roolihenkilö valkokankaalla, tulisi äänilähteen liikkua kuvaleikkausten mukaan vasemmalle ja oikealle, olla lähikuvassa ja taustalla. Se olisi levoton tapa.

Dialogin onkin parempi olla monoa kuvakerrontaan liittyen. Muut tehosteet ja musiikki sen sijaan voivat olla täyttä stereota, eikä vaikutelma heikkene dolby-stereossa saati päinvastoin dolby-koodattua ohjelmaa stereoista kuunnellessa.

Monikanavaisia toistojärjestelmiä

Dolby-stereo lienee edelleen yleisin kodeissa käytetty monikanava-järjestelmä. Se hyödyntää neljää kanavaa: vasenta, oikeaa, keskikanavaa ja surround-kanavaa, kaikki nämä koodattuna kahteen stereokanavaan. Tätä ääntä voidaan siis välittää normaalin stereo-ohjelman seassa ilman, että sellainen, jolla ei tällaista laitteistoa kotonaan ole, mitenkään häiriytyisi. Se onkin menetelmän kiistaton etu niin pitkään, kun analogisesti välitetään radio- ja televisio-ohjelmia tai kun käytetään analogisia videonauhoja ja nauhureita. Tällaista järjestelmää voidaan kutsua 3/1 – järjestelmäksi erotuksena 5.1 järjestelmistä, jossa 5 merkitsee etu - ja takakaiuttimien määrää ja .1 matalataajuus-kaiutinta eli subwooferia.  Tällaisia ovat mm. Dolby Digital ja DTS.

Merkittävin ero tilavaikutelman kannalta on siinä, että Dolby-stereon taka-kaiuttimet ovat monofonisia ja taajuusvasteeltaan kavennettuja, kun Dolby Digital ja DTS -järjestelmissä ne ovat stereofonisia ja samanlaatuisia etukaiuttimien suhteen.

Surround-, eli takakaiuttimiin ohjataan vain 100 – 7000 Hertsin äänet. Kaiuttimiin ohjattava signaali on +/- 90:n asteen vaihe-erossa suhteessa vasempaan ja oikeaan kanavaan. Sv-o, joka sisältää vasemman ja oikean kanavan erotuksen, on taasen 180º :n vaihe-erossa suhteessa keskikaiuttimen  M – signaaliin. Sv-o ja Ssurround koodataan 90º kulmaan keskenään. Pro-Logic – laite purkaa tällaisen koodauksen ja soittaa Dolby-stereona kaikki kanavat, mutta stereofoninen toisto ei välitä surround-koodattuja ääniä, eikä monotoisto kumpaakaan Sv-o ja Ssurround kanavaa, ainoastaan M – signaalin. Näin samaa ohjelmaa voidaan toisiaan häiritsemättä kuunnella kolmella erilaisella toistojärjestelmällä.

Surround - kanavaan voi siten sijoittaa ääniä, jotka vaiheiltaan ovat 0 - 180º  vasemman ja oikean kanavan erotuksesta. Käytännössä äänen voikin sijoittaa takakaiuttimeen esimerkiksi toimimalla seuraavasti: miksaa ääni vasempaan kanavaan, käännä sen vaihe 180º ja sen jälkeen miksaa ääni oikeaan kanavaan ja viivästä sitä n. 20 ms niin äänikuva ei kallistu taakse.  Dolby -stereona kuunnellessa ääni toistuu taka-kaiuttimesta, tavallisesta stereokuuntelusta se häipyy kuulumattomiin.

Keskikaiuttimessa on yleensä 3dB:n vaimennus, jolla lievennetään keskialueen korostumista. Toisaalta kaiutin välittää yleensä dialogin, joten pieni vahvistus on toivottavaakin, eihän puhe saa peittyä muiden äänten taustalle. Surround –kaiuttimen taso on säädettävä suhteessa etukaiuttimiin.

Teoriassa saman äänen toistaminen Dolby -stereossa yhtä aikaa sekä etu- että taka-kaiuttimista, aiheuttaa oikean kaiuttimen ja surround -kaiuttimien vaimentumisen, koska signaalit ovat 180º vaihe-erossa.  Jos käytössä ei ole Dolby -enkooderia eli laitetta, jolla takakaiuttimiin menevä surround-ääni koodataan  viivästämällä ääniä siten, ettei vaimentumista tapahdu,  voi koodauksen tehdä äänipalaa viivästämällä suhteessa vasemman ja oikean kanavan erotukseen (=Sv-o). Riittävä viive on suhteessa näytteenottotaajuuteen. Väitetään jo kolmen samplen riittävän 11 kilohertsin näytteenottotaajuudella. Näin lyhyellä viiveellä (0,3 millisekuntia) ei ole kuulemisen kannalta merkitystä, mutta jo se estää vaimentumisen.

Surround -kanavan viivästäminen noin 20 millisekuntia riittää siihen, että äänikuva painottuu eteen – Haasin ilmiön mukaanhan ääni koetaan saapuvaksi ensin kuuluvan äänen mukaan. Jos samaa ääntä toistetaan em. viivästetyssä järjestelmässä, ääni kuuluu tulevan ensin edestä. Mitä enemmän surround-ääntä viivästää takakaiuttimiin, sitä enemmän äänikuva painottuu eteenpäin. Vastaavasti menetellen äänikuvaa voi siirtää taaksepäin. Tällaisella viiveellä voi siis säätää  suuntavaikutelmaa etu-taka-suhteessa.

Tästä Dolby -stereon piirteestä on usein ongelmia silloin, kun stereofonisena tehtyä esitystä toistetaan Dolby -stereolaitteilla. Stereofonian sisältämät 180º:n vaihe-erot aiheuttavat äänikuvan heilahtamisen takakaiuttimiin. Toistojärjestelmä tulkitsee tällaiset äänet surround - ääniksi.

Dolby stereo – järjestelmän ongelmia:

Edellisen kaltaisia ongelmia ei ole 5.1 järjestelmissä kuten Dolby Digital ja DTS (Digital theatre systems), saati 7.1 järjestelmässä, kuten Sonyn dynamic digital sound eli SDDS. Nämä ovat ns. diskreettijärjestelmiä, eli toistokanavat välitetään monikanavaisina moniraitanauhoilla, cd-rom tai DVD -levyillä. Yleisradiotekniikalla tällaisia tallenteita voidaan välittää vain digitaalisesti.

Jälkimmäiset (5.1) järjestelmät ovat monessa suhteessa parempia kuin edeltäjänsä (mono, stereo, Dolby –stereo). Esitystilan ominaisuudet voidaan tallentaa ja välittää entistä tarkemmin, erityisesti suoran ja sivulta tai takaa heijastuneen äänen osalta. Kuuntelutilan ominaisuudet eivät ole enää akustisesti niin merkittävät, koska kaiuttimet ympäröivät kuulijan. Kuulijan asema kaiuttimien keskellä ei ole myöskään niin tarkkaan määritelty kuin stereofonisessa kuuntelussa. Kolmiulotteinen tilavaikutelma välittyy laajemmalle ja selkeämmin.

Ongelmiakin on. Äänittäminen, tehosteiden muokkaaminen ja miksaaminen on entistä haastavampaa. Tila on otettava haltuun tarkemmin, kuuntelijan keskittymistä on ohjailtava huolellisesti. Digitaalitekniikka paljastaa häiriöt ja huonon työnjäljen herkästi. Kuuntelijan täytyy hankkia entistä kalliimpia laitteita kotiinsa. Kaikki eivät myöskään pidä siitä, että kalusteet ja huonekalut on valittava ja järjestettävä  minkään äänentoistojärjestelmän ehdoilla.

Nykyiset monikanavajärjestelmät (Dolby-stereota lukuunottamatta) ovat myös sellaisia, joissa käytetään erilaisia menetelmiä pienentää äänitiedoston kokoa: esimerkiksi DTS –järjestelmässä 4:1 ja (Dolby digital) AC-3:ssa 12:1. Markkinoilla on myös toistojärjestelmiä, jotka käyttävät muita tiedostojen pakkausmenetelmiä – esimerkiksi Sonyn ja Philipsin Super Audio CD eli SACD ja DVD-audio.

Monikanavaisen äänen suunnitteleminen

Olen seuraavassa hahmotellut suunnittelupohjaa monikanavaiselle äänentoistolle. Tällainen esitys auttaa äänisuunnittelussa ja helpottaa ideoiden välittämistä muille työryhmän jäsenille, esimerkiksi ohjaajalle, leikkaajalle, musiikin tekijälle tai tehosteiden tekijälle.

Koska etualalla on kolme kaiutinta, jotka toistavat taajuusalueen laajemmin kuin takakaiuttimet, äänikuva painottuu eteen ja keskelle. Takaa kuuluvat äänet olen jakanut kahteen kerrokseen. Dolby -stereossa takakaiuttimet ovat monofonisia, joten ne eivät tuota yhtenäistä äänikenttää  kuulijan taakse. Takaa taustalla kuuluvat äänet kuuluvat kaiuttimien väliltä pistemäisemmin kuin kuva näyttäisi. Kehittyneemmässä 5.1–järjestelmässä äänikenttä takana on myös stereofoninen.

Dolby -stereon toistoala:

Monikanavainen toisto 5.1 - järjestelmässä:

Toki äänet voidaan sijoittaa vielä hienovaraisemmin, mutta tämä edellyttää äänikentän äänittämistä surround -tekniikoilla tai äänten sijoittelua muutenkin kuin voimakkuussuhteisiin perustuvilla panorointisäätimillä, eli myös viiveiden ja taajuuksien avulla. Kuuntelutilan on myös oltava sangen hiljainen, jotta taustalle sijoitetut äänet erottuvat. Mitä parempi kuuntelutila, sitä laajempi tausta on mahdollista kuulla.

Suorakaiteen muotoisena esityksenä monikanavaisena 5.1 -järjestelmällä välitetty kanta voisi jakaantua seuraavasti vasen – oikea suhteessa. Laitoihin äänen sijoittaminen edellyttää ns. ylikannan käyttöä, joka on mahdollista erilaisilla 3D -,  convoluutio tai spatializer – nimisillä ohjelmilla. Alle 150 hertsin matalataajuusefekteillä ei ole suuntavaikutelmaa.

Mikäli äänet panoroidaan eli sijoitetaan äänikuvassa suoraan kaiuttimen kohdalle, tätä voidaan kutsua kaiutin-asemoinniksi erotuksena sellaisesta sijoittelusta, jolla ääni panoroidaan kaiuttimien välille. Kuulovaikutelmana ero on merkittävä. Suoraan kaiuttimeen sijoitettu ääni kuulostaa voimakkaammalta ja kuivemmalta kuin kaiuttimen viereen tai väleihin panoroitu ääni. Kuivalla äänellä tarkoitetaan tässä ääntä, jolla ei ole tilan sointia. Ääni kuulostaa läheltä tallennetulta, eikä siitä erotu heijasteita. Vain yhteen kaiuttimeen asemoitua ääntä kannattaa välttää, ellei halua tällä tavoin korostaa äänilähdettä suhteessa muihin ääniin. Kaiuttaminen lieventää vaikutelmaa. Mikäli ääntä kaiutetaan siten, että äänen heijasteet soitetaan muista kaiuttimista, vetää tällainen järjestely äänen ulos kaiuttimista keskemmälle äänikuvaa. Tämä onkin yleinen menetelmä vapauttaa ääni yhden kaiuttimen asemoinnista ja saada äänilähteet kuulumaan tasaisemmin kuuntelutilassa. Sellaisenaan samaa ääntä ei kannata panoroida yhtä aikaa useisiin kaiuttimiin.

Ongelmia voimakkuussuhteisiin perustuvassa dynaamisessa panoroinnissa on mm. se, että paras kuuntelupaikka, sweet spot, muodostuu hyvin pieneksi. Muunlaisia panorointimenetelmiä, joilla voitaisiin hyödyntää mm. aikaeroja, on vielä vähän markkinoilla. Ongelmia aikaeroja käyttävissä menetelmissä syntyy vaiheiden kanssa. Etuna on se, ettei kuulija ole niin sidottu parhaaseen kuuntelupaikkaan. Toisaalta äänten erottelukyky muodostuu jo lähtökohdiltaan niin paljon stereoäänikuvaa laajemmaksi, että kuulija voi liikkua kuuntelutilassa. Vaikka äänikuva painottuukin sen mukaan mitä kaiutinta lähempänä kuulija on, tällä ei ole niin suurta merkitystä kuin stereokuuntelussa.

Monikanavaista äänikuvaakin on opittava kuuntelemaan. Stereo on opettanut kuulemaan ääniä suoraan edestä, joten takaa kuultavat äänet yllättävät kuulijan ja varsinkin selkeästi takaa erottuvat, tiukasti kaiuttimeen asemoidut äänet kuulostavat hyvin ärsyttäviltä, Ilmeisesti ihminen on varuillaan takaapäin kuuluvista äänistä. Tällaiseenkin tottuu, vaikka ne tuovatkin mieleen kvadrofonian  ja stereofonian alkuaikojen ns. pingpong – temppuilun. Tällöin toistojärjestelmiä markkinoitiin sillä, miten äänet saadaan kulumaan eri kaiuttimista. Alkuaikoina esimerkiksi rummut ja laulaja  saattoivat kuuluvat eri kaiuttimista. Tällöin ei annettu arvoa niinkään tilavaikutelmalle, vain suuntavaikutelmalle.

Stephen Parrin vinkkejä monikanavamiksaukseen:

Keskikaiuttimeen voi toki sijoittaa muutakin kuin puhetta, mutta kuvakerronnassa se on perinteisesti varattu vain dialogille – johtuen mm. siitä ettei vastakuvia kannata seurata äänikuvassa orjallisesti, on sujuvampaa ohjata roolihenkilöiden puhe samaan keskikanavaan. Matalataajuuskaiuttimen käyttöä informaation käytössä rajoittaa se, ettei kaikilla kuulijoilla välttämättä ole erillistä subwoofer-kaiutinta tai sen voimakkuussäätö vaihtelee kotikuuntelussa ennalta vaikeasti arvioitavalla tavalla. On turvallisempaa ohjata kaikki tärkeä informaatio muihin kaiuttimiin. Kvadrofonisista ulostuloista ääni saadaan erilaisena käyttöön neljään kaiuttimeen. Identtisen äänen toistaminen yhtä aikaa monesta kaiuttimesta tuottaa vain pistemäisiä äänilähteitä – ja etualalle keskikaiuttimen suhteen korostuneen äänikuvan, kun vasemman ja oikean kaiuttimen yhdessä aiheuttama phantom-ääni ja keskikaiuttimeen kytketty ääni summautuvat toistossa. Siksi on parempi hieman muokata ääntä ennen kuin sen ohjaa muihin kaiuttimiin.

Monikanavaisessa kentässä äänilähteet voidaan jakaa tilavaikutelmia luovien ominaisuuksien mukaan kahteen ryhmään sen mukaan ovatko äänilähteet a) tilassa kuuluvia äänilähteitä vai  b) tilavaikutelmaa luovia äänimaisemia.

Tilassa kuuluvat äänilähteet voidaan sijaintinsa ja liikeratojensa mukaan edelleen jakaa kolmeen ryhmään:

1. Taustalla kuuluvat epämääräiset äänilähteet jotka koostuvat hälyäänistä (puheensorina, tuulen humina) jossain sisä – tai ulkotilassa.

2. Pistemäiset äänet, joilla on tarkkaan määritetty sijainti kannalla (esimerkiksi oven kolahdus tai aseen viritys) ja joiden etäisyysvaikutelmaa voidaan muokata.

3. Liikkuva äänilähde, jonka liikerata  ja kulkusuunta erottuu selvästi tilassa (esimerkiksi liikennevälineet, jotka etenevät kannan poikki).

Äänilähteen läheneminen tai etääntyminen kuulijan suhteen tilassa on useimmiten toteutettava jo tallennusvaiheessa monikanavaisella mikrofonitekniikalla. Mono- tai stereomateriaalista muokattava äänilähteen liike edellyttää Doppler-ilmiötä vastaavan vaikutelman tuottamista (eli äänen voimakkuuden ja taajuuden nousemista ja äkillistä laskemista äänilähteen lähestyessä ja ohittaessa kuulijan). Sivuttainen liike voidaan luoda panoroimalla äänten voimakkuussuhteita kaiuttimien välillä. Parempi vaikutelma saadaan  lisäksi taajuuskorjaimella vaimentamalla ja vahvistamalla, viiveitä muokkaamalla, heijasteita lisäämällä tai vähentämällä.

Tilavaikutelmaa luovat äänimaisemat tarkoittavat kaikkia sellaisia tilan ominaisuuksia, jotka monikanavatekniikalla tulee välittää, jotta kuulija kokisi havainnon jostain tilasta, on tämä sitten luonnollisen tai keinotekoisen tuntuinen.

Itävallan radion äänisuunnittelija Florian Camererin mukaan monikanavaisuuden tarjoamia dramaturgisia mahdollisuuksia ovat mm. tilan, lokalisoinnin, etäisyyden, kokovaikutelman ja äänen ulottuvuuksien (kuuluvuuden ja kantavuuden) välittäminen. Samoin abstraktioiden ilmaiseminen entistä monipuolisemmin.  Äänimaisemia voidaan keinotekoisesti luoda esimerkiksi siten, että takaa toistetaan täysin erityyppisiä ääniä kuin edestä: vaikkapa niin, että takaa välitetään tilavaikutelmaa sisä- tai ulkotilasta, samalla kun edestä kuullaan musiikillisia ääniä.

5.1 toistojärjestelmässä keskikaiutin on myös osa vasen-oikea-kantaa. Näin paras kuuntelualue eli ns. sweet-spot saadaan suuremmaksi. Toisaalta hyvä kuuntelubalanssi on vaikea järjestää suurelle kuulijajoukolle. Takakaiuttimet, etukaiuttimet tai sivulle sijoitetut surround-kaiuttimet uhkaavat korostua, mikäli kuulija joutuu istumaan kuuntelualueen sivuilla. Kannat keski-vasen ja keski–oikea auttavat paikallistamaan ääniä kaiuttimien välillä. Diskreetit (etäiset, hillityt) äänilähteet kuten ovien avaamiset, sulkemiset, autojen ohiajo, lintujen laulu, sopivat hyvin surround -kanaviin, koska niillä kasvatetaan tilan perspektiiviä – viemällä äänet ”kauemmas” kuulijasta. Camerer kehottaa välttämään sijoittamasta tärkeää informaatiota surround –kanaviin. Takakaiuttimien avulla erityisesti tilan tunnetta voidaan säädellä: tilan avartuminen voidaan vyöryttää kuulijan yli. Näin myös uudet liikeradat tulevat mahdollisiksi.

Monikanavaisen äänentoiston yhdeksi keskeisimmäksi kysymykseksi on noussut se, onko kuulijan tarkoitus olla äänikuvan sisällä vai katsomossa? Erityisesti joissain musiikkitallenteissa orkesterin keskelle kuulijaksi joutuminen oudoksuttaa ainakin aluksi. Erilaisten kokeilujen jälkeen äänilähteiden asemointi äänikuvaan varmasti vakiintuu.  Dramaturgiset mahdollisuudet mono- ja stereofoniaan verrattuna ovat moninkertaiset – kunhan niitä on opitaan hyödyntämään. Tilan kokeminen ja siihen ”uppoaminen” monikanavaisten järjestelmien avulla on niin vaikuttava kokemus, että monikanavaisen äänentoiston yleistymiseen on helppo uskoa.

Lähteitä: