Miten kuunnella kuunnelmaa?

Kuunnelmat ovat viestintää, jota voi kuunnella useimmiten radion välityksellä. Toki mm. kirjastoista voi lainata kuunnelmia ja itse päättää kuunteluajan ja paikan. Äänikerronnan elementtejä ovat puhe, äänitehosteet, musiikki ja hiljaisuus. Kuunnelman keskeinen tekijä on teksti, siksi kuunteleminen on kokemuksena lähempänä kirjan lukemista kuin elokuvan katselua ilman kuvaa.

Andrew Crisell on määritellyt semiotiikan keinoin radiossa käytettäviä tapoja luoda merkityksiä. Hän on kehittänyt hierarkian, jonka mukaan puhutut sanat hallitsevat äänikerronnan ymmärrettävyyttä. Sanojen taustalla ja niiden lomassa äänitehosteet, musiikki ja hiljaisuus vuoroin luovat merkityksiään.

• Sanat ovat symbolisia. Ne tuottavat merkityksiä, jotka eivät perustu vain äänilähteen kuvaamiseen matkimalla. Radiopuhe myös viittaa tai vihjaa esittäjänsä persoonallisuuden piirteisiin. Sanoilla voidaan yhdistää asioita toisiinsa, luoda uusia merkityksiä. Sanojen avulla voidaan johdatella kuulemaan mitä tahansa. Sanoilla voi määritellä moniselitteisenkin kuulohavainnon.

• Äänitehosteet ovat indeksejä, eli ne viittaavat äänilähteeseen tai äänen aiheuttajaan. Sanoilla voidaan vielä lisätä symboliikkaa. Teatterilavalla ääniä käytetään tehosteina, huomiota herättämään tai ääni synnytetään näyttävästi. Radiossa äänillä on sijainti, etäisyys ja liikerata suhteessa mikrofoniin, sekä mielikuva liikkeestä, joka vaihtelee toistotekniikan mukaan (mono, stereo, monikanava). Huolimatta siitä, että ääni samalla aina ikonisesti esittää itseään, äänitehosteita joudutaan radiossa usein täsmentämään sanallisesti, jotta kerronta pysyy selkeänä. Sanat ovat radiokameran linssejä ja tarkennusvälineitä. Crisellin mukaan perinteisen draaman ja radiokuunnelman ero on vain siinä, että edellisessä on enemmän esiintymistä, jälkimmäisessä kuvaamista.

• Hiljaisuus on indeksi, eli viittaa äänilähteeseen. Se, joka on pitkään hiljaa, poistuu samalla näyttämöltä. Vain ne, jotka tuottavat ääntä, ovat kuunnelmassa havaittavia ja siten olemassa. Hiljaisuus voi olla symbolista suhteessa toimintaan (tauko kun siirrytään tilanteesta toiseen tai syvä hiljaisuus, ennen kuin alkaa tapahtua jotakin).

• Musiikki voi olla symboli, indeksi tai ikoni. Musiikilla voidaan esimerkiksi viitata hautajaisiin soittamalla surumusiikkia. Ikoninen tarkoittaa mm. äänilähteen rytmin tai soinnin matkimista musiikin keinoin. Tunteiden ja tunnelmien kuvaaminen musiikin avulla vastaa symbolista käyttötapaa.

Kuunnelma on kerrontaa joka perustuu yksinomaan äänihavainnoille. Kuultu kuitenkin visualisoituu mielikuviksi. Kuulijan mielen näyttämöllä täydentyvät ääniaistimukset valoiksi, väreiksi ja tilaksi.

Sanalliset vihjeet auttavat havainnollistamaan roolihenkilöiden ulkomuotoa, maisemia, esineitä. Kuunnellessa parhaiten välittyvät kuitenkin tunteet ja tunnelmat, emootiot ennemmin kuin silkka informaatio. Kuulon avulla saavutettu erottamiskyky on paljon silmää kehnompi. Siksi äänitehosteisiin ei auta luottaa ”sokeasti”: kuulon avulla voi huijata.

Martin Esslinin mukaan kuunnelmanäytteleminen on mimeettistä (jäljittelevää) toimintaa. Siinä näyttelijältä edellytetään paljon enemmän kuin elokuvassa, teatterissa tai televisiossa. Tällä Esslin tarkoittaa radiopuheen asemaa roolihenkilön luonteen kuvaajana. Radiossa ilmeet eivät näy vaan ne kuullaan. Kuunnelmanäyttelijän on hallittava äänenkäyttönsä ja keskityttävä huolella ilmaisuunsa. Kuunnelma ilmaisee aikaa ja tilaa. Äänilähteiden etäisyyden ja sijainnin suhde mikrofoniin luo tilantunteen, akustisen perspektiivin. Myös näyttelijän äänenkäyttö suhteessa muihin ääniin ja voimakkuuden vaihtelu vaikuttaa tilan kokemukseen (vrt. Crisell). Esslin väittää, että kuunnelmalle on tyypillistä voimakas tilakokemus ääniperspektiiviä käyttäen. Hänen mukaansa kuunnelma on visuaalisesti ylivoimainen väline. Jokainen kuulija voi mielessään kuvitella tapahtumat mihin tahansa aikaan ja paikkaan, mitä kauniimpien tai rumempien roolihenkilöiden tekeminä.

David Sonnenschein kirjassaan Sound Design esittää neljä kuuntelutapaa (moodia), joilla kuulija havainnoi ääniä. Tällaisilla tavoilla kuunnelman kuuntelijankin voi ajatella kuuntelevan äänikerrontaa: (1) redusoitu, (2) kausaalinen, (3) semanttinen ja (4) referentiaalinen.

1. Redusoitu kuuntelu tarkoittaa pelkistettyä tapaa aistia äänten ominaisuuksia sellaisenaan. Äänet kuullaan ennemmin kuin kuunnellaan jotakin tiettyä kohdetta tai äänitapahtumaa. Kuuntelija ei tällöin määrätietoisesti hae äänille merkityksiä eikä pohdi niiden aiheuttajaa tai alkuperää. Tapa luo mahdollisuuden suhtautua ääniin vapaasti assosioiden eli mielikuvia luoden.

2. Kausaalinen kuuntelu on äänen aiheuttajan tai alkuperän pohtimista. Ääniä kuunnellaan aktiivisesti. Millaisessa paikassa tai tilanteessa ääni syntyi? Minkä esineen tai olennon aiheuttamana? Monesti äänet liitetään peräkkäin toinen toisiinsa. Silloin äänet ymmärretään vasta osana kokonaisuutta. Tietty ääni on luonnollinen seuraus edeltävästä äänestä. Puhelimen soiton jälkeen on luontevaa kuulla luurin nostoääni ja tapa vastata puhelimeen. Auton oven sulkeuduttua kuullaan käynnistämisääni tai poistuvat askeleet. Kunhan kausaalisuus toteutuu, äänet kuulostavat uskottavilta (vaikka olisikin kyse vain perinteisestä äänikerronnasta, jossa toimintoja on nopeutettu leikkaamalla osa äänistä pois).

3. Semanttinen kuunteleminen vastaa merkitysten tunnistamista. Äänet voivat symboloida mm. aatteita (työväenlaulu), kansallisuutta (kieli), tilaisuuksia (jumalanpalvelus), toimintaa (kilpaurheilu), aikakausia (höyrykone). Puheen myötä tunnistettava ikä, sukupuoli, puhetapa tai murre kuvaa paitsi roolihenkilön persoonaa ja asennoitumista, myös koulutusta tai asemaa yhteisössä. Vihainen ääni merkitsee tilanteen kärjistymistä.

4. Referentiaalinen tarkoittaa äänten ymmärtämistä tarinan yhteydessä, sen tunnesisällön ja draamallisten käänteiden eri vaiheissa. Äänet saavat tällöin merkityksensä ja sisältönsä itse tarinasta. Esimerkiksi musiikillinen teema edellyttää toistoa juonen suhteen perustellulla tavalla. Teeman toistamisella saadaan haluttu vaikutus vasta kun kuulija on oppinut ymmärtämään sen merkityksen. Kuuntelijaa opetetaan tulkitsemaan kerrontaa halutulla tavalla.

Referentiaalisessa tavassa kuunnella korostuu se, miten tärkeää on kuulijan oppia kuuntelemaan äänikerrontaa. Pelkän äänen varassa juonen vaiheita on seurattava tarkemmin ja vielä täydennettävä tarinaa omilla mielikuvillaan. Merkitysten ymmärtäminen on haastavampaa kuin passiivinen kuuleminen tai visuaalisen esityksen seuraaminen. Ilman kuuntelukokemusta kuunteleminen koetaan haastavaksi. Aina ei jakseta kuunnella – vaivutaan omiin ajatuksiin, vaihdetaan kanavaa, keksitään muuta tekemistä.

Kirjallisuutta: