Suurvaltapolitiikkaa valkoisessa ja punaisessa Suomessa

Maaliskuun alussa Suomessa elettiin keskellä sotaa. Suursotaan liittyvät tapahtumat saivat kuitenkin uusia käänteitä, joilla oli suuri vaikutus Suomenkin tapahtumiin.

3.3. Ympärysvallat ja Saksa pakottivat Venäjän tekemään rauhansopimuksen huonoin ehdoin. Venäjä menetti Brest-Litovskin sopimuksessa Viron, Latvian, Liettuan ja Puolan. Lisäksi Venäjä velvoitettiin vetämään joukot Suomesta sekä tunnustamaan Ukrainan kuuluminen Saksan vaikutuspiiriin. Menetykset koskivat 25% väestöstä, viljelysmaasta ja rautateistä. Sopimuksessa Venäjä menetti 70% rautateollisuudesta ja hiilikaivoksistaan.

Brest-Litovskin sopimuksella oli useita vaikutuksia kevään 1918 tilanteeseen Suomessa. Suomen punaiselle venäläisten vetäytyminen oli kohtalokasta. Punaisten oli pärjättävä omillaan. Punaiset reagoivatkin nopeasti uuteen tilanteeseen. Sotilaallinen aloite haluttiin ottaa omiin käsiin. "Suomen kaikkien joukkojen ylipäällikkö" Eero Haapalainen muotoili yhdessä venäläisen neuvonantajan eversti Mihail S. Svetšnikovin (1882-1938) kanssa käskyn punaisten suuresta yleishyökkäyksestä. Käskyssä määriteltiin kaksi päätavoitetta: Lahtareiden tuhoaminen sekä valkoisille elintärkeiden Haapamäen ja Pieksämäen välisen solmukohdan ja alueella olevan rautatien valloittaminen.

Toinen Suomea koskeva kohta Brest-Litovskin sopimuksessa koski Venäläisten valvonnassa ollutta Viaporin linnoitusta. Linnoituksen tehokas tykistö piti tehdä käyttökelvottomaksi tuhoamalla tykkien lukot. Yli 200 tykin käsittelyä johti insinööri Allan Staffans ja aloitettu työ kesti yli kuukauden.

Ahvenanmaan kysymys

Merkittävin Suomen alueita koskenut seikka Brest-Litovskin sopimuksessa oli Ahvenanmaan demilitarisoiminen. Alueella oli venäläisiä joukkoja, mutta myös ruotsalaiset olivat nousseet maihin Ahvenanmaalle.

5.3. Saksalaiset sota-alukset ankkuroivat Eckerön edustalle. Vaasassa senaatti oli saanut vasta edellisenä päivänä tiedon saksalaisten laivojen lähestymisestä. Noustuaan maihin saksalaiset ilmoittivat tulleensa suojelemaan ahvenanmaalaisia venäläisiltä. Maihinnousun jälkeen ruotsalaiset vetäytyivät Ahvenanmaalta. Saksalaiset riisuivat aseista alueella olleet venäläiset sotilaat ja kuljettivat heidät pois, vaikka venäläisten kohtelu sotavankeina oli Brest-Litovskin sopimuksen vastaista. Kahden päivän päästä saapumisestaan saksalaiset valtasivat Ahvenanmaan pohjoisosat.

7.3. Suomen senaatti solmi Saksan kanssa rauhansopimuksen. Suomen senaatin Edvard Hjeltin (1855-1921) ja Rafael Erichin Berliinissä allekirjoittamiin sopimuksiin kuului myös Suomen ja Saksan väliset kauppa- ja merenkulkusopimukset. Sopimus oli lähes täysin Saksan sanelema. Saksa tiesi Suomen huonon elintarviketilanteeen ja kiristi Suomea kytkemällä elintarvikeavun Saksalle annettavaan valvontaoikeuteen Suomen ulkomaankaupassa ja talouselämässä.

Sopimustekstin pääkohdat olivat seuraavat: 1) Saksa tulee toimimaan sen hyväksi että kaikki vallat tunnustaisivat Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden. 2) Suomen ei tule luovuttaa mitään osaa alueestaan vieraalle vallalle eikä myöntämään servituuttioikeutta valtioalueihinsa nähden sopimatta siitä ensin Saksan kanssa.

Sopimuksen salaisessa osassa Hjelt ja Erich lupasivat omavaltaisesti Suomen hallituksen sitoumuksen kaikille keisarillisen Saksan toiveille. Vastavuoroisesti Suomelle luvattiin hankkia itsenäisyydentunnustukset niiltä valtioilta, joilta sitä ei ollut vielä tullut. Sotilaallisesti ja taloudellisesti sopimus merkitsi Suomen suostumista Saksan sillanpääasemaksi. Hjeltin ja Erichin toiminta herätti ihmetystä Suomessa. Senaatti sai lukea sopimuksesta ruotsalaisista sanomalehdistä. Yleiseen tietoteen asia tuli Suomessa vasta viikko sopimuksen solmimisen jälkeen. Sopimus solmittiin kiirehtien, vaikka Suomen senaatin puheenjohtajan P. E. Svinhufvudin tiedettiin olevan matkalla Berliiniin.

Suomessa senaatti nimitti Mannerheimin ratsuväen kenraaliksi, jotta hänellä olisi tulevissa neuvotteluissa korkeampi sotilasarvo kuin saksalaisilla.

Keskellä näitä tapahtumia saatiin Suomeen myös uusi ulkomainen itsenäisyyden tunnustus Vatikaanilta 2.3.

Taistelut kiihtyivät Karjalan ja Savon rintamilla sekä läntisellä rintamalla

3.3. Viipurin puolustuksen kannalta tärkeän Antrean linjan polttopisteessä oli Ahvola, jossa käytiin kevään 1918 ainoata varsinaista pitkällistä asemasotaa. Ahjolan taistelu saikin keväällä nimen Suomen Verdun, koska Ahjolan taistelualue muistutti maailmansodan länsirintaman oloja. Tosin Verdunin taistelu kesti 10 kuukautta ja Ahjolan taistelu vain 9 viikkoa. Ahjolassa punaiset hyökkäsivät maaliskuun alussa lähes joka päivä valkoisten asemia vastaan. Taisteluista muodostui hyvin verisiä. Punaisia kaatui 324 ja valkoisia haavoittui tai kuoli useita päivässä.

Savossa valkoiset valtasivat punaisilta Mouhun kirkonkylän ja rautatieaseman. Valkoisten hyökkäyksen alku sai hieman huvittaviakin piirteitä. Kolmen eri suunnissa sijainneen joukko-osaston merkkinä hyökkäyksen aloittamisesta oli kolmen tuuman tykin laukaussarja. Merkinanto viivästyi kuitenkin usealla tunnilla ja kun laukaukset viimein ammuttiin, osuivat ne yhteen valkoisten omaan osastoon. Punaisten ja valkoisten joukkojen kohdattua ammuskeltiin iltaan saakka, jolloin punaiset katsoivat parhaakseen paeta junalla etelään Hillosensalmelle. Jos valkoiset olisivat lähteneet punaisten perään, olisivat he päässeet helposti punaisten selustaan. Tätä ei kuitenkaan toteutettu.

5.3. Punaiset yrittivät Mouhun takaisinvaltausta panssarijunan avulla. Valkoisten tulitus oli kuitenkin liikaa ja juna perääntyi nopeasti. Ratapenkalle laskeutuneet punaiset saivat surmansa. Rintamalinja Savossa asettui tähän sodan loppuun asti.

4.3. Toisessa Savon rintamalla käydyssä taistelussa valkoiset yrittivät vallata Savitaipaleen kirkonkylän. Hyökkäyksen suunnitteli valkoisten puolella taistellut saksalainen korpraali Müller, joka tunnettiin myös yliluutnantti von Zedtwithinä. Epäonnistuneeseen hyökkäykseen osallistui 550 miestä, joista suurin osa palasi omin päin Suomenniemelle. Seuraavana päivänä joukko vetäytyi Partakoskelle. Punaisille voitto oli tärkeä, takasihan se Etelä-Suomen rautatien pysymisen punaisten hallussa. Täysin epäonnistunut Savitaipaleen taistelu ei ollut kuitenkaan von Zedtwithille, jonka kerrotaan kosineen tuolloin viittä suomalaisneitosta, joista yksi oli jopa suostunut avioliittotarjoukseen.

Punaisten hyökkäykset epäonnistuvat länsirintamalla

Myös muita taisteluita oli meneillään maaliskuun ensimmäisellä viikolla. Punaiset eivät olleet tietoisia Mannerheimin aikeista hyökätä Tampereelle, vaan odottivat yhteenottoa pikemmin Karjalan rintamalla. Samaan aikaan punainen johto suunnitteli yleishyökkäystä länteen, jonne Mannerheim oli juuri keskittänyt joukkonsa. Punaiset hyökkäsivätkin Ruovedellä, Virroilla ja Vilppulassa mutta joutuivat samantien perääntymään.

2.3. Laviassa punaiset joutuivat puolustusasemiin. Mannerheimin Tampereen valtaussuunnitelmissa Lavialla oli merkittävä osa. Valkoiset hyökkäsivätkin sinne 400 miehen ja kahden tykin voimalla. Joukot kohtasivat Lavian pohjoispuolella Susikoskella, jossa käytiin kiivaita taisteluita. Ongelmitta eivät valkoiset selviytyneet täälläkään. Hiihto-osasto eksyi koska ei ymmärtänyt ruotsinkielisen päällikkönsä ohjeita. Joukko hajosi kun se kohtasi punaisia. Taistelun ratkaisi valkoisten hyväksi punaisten asemiin ampunut tykki. Saman päivän iltana punaiset pakenivat paikalta, osa aina Tampereelle asti.

Muita tapahtumia Suomessa

2.3. Humalaiset jääkärit teloittivat huvikseen Pietarsaaressa seitsemän ihmistä, joiden väitettiin syyllistyneen maanpetokseen ja vehkeilyyn. Tapahtuma herätti yleistä mielenkiintoa, sillä teloitettujen joukossa oli entinen lääninsihteeri Johannes Jääskeläinen. Toisin kuin kuusi muuta teloitettua ei Jääskeläinen ollut tunnettu punainen vaan epäsuosiossa oleva fennomaani ruotsinkielisellä paikkakunnalla, joka kaiken lisäksi asettui vastustamaan jääkäreiden mielivaltaista teloitusta.

3.3. Vaasan senaatti kuuli Suomeen matkalla olevista saksalaisista joukoista. Helsingissä piileskellet P. E. Svinhufvud ja Jalmar Castrén pakenivat jäänmurtaja Tarmolla Helsingistä Saksalaisten hallussa olleeseen Tallinnaan. Sieltä Svinhufvud jatkoi matkaansa Berliiniin, jonne hän saapui 11.3.

Kansanvaltuuskunta järjesti joukkokokouksia Helsingissä ja Tampereella. Puhujina olivat punaisten johtohenkilöt kuten Yrjö Sirola, Oskari Tokoi ja Eero Haapalainen, jotka kannustivat työväenluokkaa aseellisessa taistelussa porvaristoa vastaan.

Suomeen helmikuun viimeisellä viikolla saapuneet jääkärit halusivat tulonsa jälkeen pysyä yhtenäisenä ryhmänä, asevelvollisilla vahvistettuna valioprikaatina. Mannerheimin mielestä jääkäreiden tuli toimia ennemminkin valkoisen armeijan alemmissa johto- ja koulutustehtävissä. Ylimmät johtopaikat tuli säilyttää Venäjän armeijassa palvelleilla ja kokeneimmilla upseereilla. "Ryssäupseerien" alaisiksi joutuminen herätti vastustusta jääkäreiden keskuudessa. Mannerheim lupasikin jääkäreiden edustajille oman prikaatin, mutta säilytti omat vaatimuksensa, joihin jääkärit kylläkin ajan myötä joutuivat suostumaan.

6.3. Valkoiset saivat ensimmäisen lentokoneen lahjoituksena kreivi von Rosenilta. Myöhemmin tapahtumaa alettiin viettää Suomen ilmavoimien perustamispäivänä.

Itä-Karjalan kysymys

6.3. Pohjolan sotilaspiirin päällikkö jääkäriyliluutnantti K.M. Wallenius ehdotti Mannerheimille hyökkäystä Vienan-Karjalaan. Näin torjuttaisiin yleisesti odotettu Venäjälle paenneiden punaisten hyökkäys rajan takaa. Hyökkäyksen tarpeellisuutta perusteltiin itärajan turvaamisella ja heimokansoille annettavalla avulla. Myös Kuolan alueen ja Vienanmeren rannikon valtaus kuului suunnitelmiin. Näillä hankkeilla oli Suomessa laaja kannatus ja useita lähetystöjä mm. Kuopiosta, Joensuusta ja Sortavalasta kävi Mannerheimin puheilla vaatimassa toimia.

8.3. Valkoisten päämajassa Pohjanmaalla suunniteltiin agitaatiotoimintaa Vienan-Karjalassa. Tarkoituksena oli nostattaa paikallisten asukkaiden bolshevikkien vastaista mielialaa. Mannerheimin mielestä tällaiset valmistelut olivat tärkeitä, sillä Suomen idänretki piti saada näyttämään Karjalan vapauttamiselta eikä suinkaan Saksan tuella tehdyltä aluevalloitukselta. Tehtävään määrättiin Isak Kaitera, joka perusti Oulun sotilaspiirin yhteyteen Vienan-Karjalan toimikunnan. Vienan retki sai myöskin Mannerheimin hyväksynnän, ja hyökkäystoiminta alkoi huhtikuun alussa Kuusamossa ja Kuolajärven eli nykyisen Sallan alueilla. 8.3. Englanti ja Ranska tulkitsivat Suomen ja Saksan välisen sopimuksen siten, että Suomesta oli tullut Saksan vasallivaltio. Tätä näkemystä tukivat Saksassa koulutettujen jääkäreiden toiminta Suomessa sekä saksalaisten asetoimitukset ja maihinnousu Ahvenanmaalle. Valkoisen Suomen laajentumispyrkimyksillä Itä-Karjalaan nähtiin yhteys Saksan idänpolitiikkaan ja haluun päästä hallitsemaan Muurmanskin rataa. Englannin asemien vahvistus Muurmanskissa olikin vastatoimi Saksan uhan varalta. Englannin hallitus kielsi myös viljan viennin Suomeen, vaikka maata uhkasi nälänhätä. Englantilaiset pelkäsivät viljan joutuvan saksalaisille.

---

Kuva: Saksalaisia, ruotsalaisia ja venäläisiä sotilaita Ahvenanmaalla, Lähde: Työväen Arkisto

---

Kirjallisuutta

Itsenäistymisen vuodet 1917-1920 osa 2. Taistelu vallasta. Toim. Ohto Manninen. Helsinki 1992-1993.

Paasivirta, Juhani, Suomi ja Eurooppa 1914-1939. Kirjayhtymä Helsinki 1984.

Suomen itsenäistymisen kronikka. Toim. Jorma Keränen et al. Gummerus, Jyväskylä-Helsinki 1992.

Suomen Vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. Vapaussodan invalidien muistosäätiön julkaisu. Toim. Juhana Aunesluoma ja Matti Häikiö. WSOY Helsinki 1995.

Vahtola, Jouko, Valkoisten toiminta koillisella rintamalla keväällä 1918. Faravid 8/84. Pohjois-Suomen historiallisen yhdistyksen vuosikirja. Oulu 1984.

Kirjallisuusluettelo

---

Tekijä: Marko Jouste <mj28172@uta.fi>

---

Etusivulle

---