Mannerheim

Kuva: C.G.E. Mannerheim valkoisen kenraalin univormussa. Lähde: Hämeen maakunta-arkisto

Vuonna 1867 syntynyt Carl Gustaf Emil Mannerheim kuului autonomian alkuvuosina Suomen oloihin merkittävästi vaikuttaneeseen sukuun. Mannerheim erotettiin itsepäisyytensä ja kurittomuutensa takia Haminan kadettikoulusta 1886. Tästä vastoinkäymisestä alkoi aikuistuminen. Vastuun kasvaessa ja jo lapsena omaksuttujen näkemysten myötä Mannerheimista kehittyi sotilasuran luomiseen määrätietoisesti pyrkivä ja hienokäytöksinen maailmanmies. Ero kadettikoulusta romutti kuitenkin toiveet päästä Suomen armeijaan ja hän siirtyi Venäjälle.

Ylioppilastutkinnon jälkeen Mannerheim suoritti 1887-1889 hyvällä menestyksellä Nikolain ratsuväenkoulun ja toimi sen jälkeen lähes kolmenkymmenen vuoden ajan Venäjän armeijassa. Mannerheimin koulutus ei kuitenkaan ollut pelkästään sotilaallinen. Saadessaan v.1906 tehtävän ratsastaa Venäjän halki Pekingiin hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja keräsi kansantieteellistä tutkimusaineistoa, sekä harjoitti myös tieteellistä tutkimusta maantieteen ja muinaistieteen alalla. Mannerheimin tehtävät Venäjän armeijassa veivät hänet myös matkoille eri puolille Eurooppaa. Näin saivat alkunsa monet tuttavuussuhteet ja kyky kosmopoliittiseen ja maailmanlaajuiseen ajatteluun.

Venäjän-Japanin sodan aikana Mannerheim pääsi 1904-1905 Mantsuriaan sotakokemusta saamaan. Hän kunnostautui ja osoittautui aloitekykyiseksi ja tarmokkaaksi. Ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina 1914-1915 Mannerheim toimi ensin ratsuväkidivisioonan komentajana Puolan suunnalla. Hän osoittautui taas hyökkäyshaluiseksi johtajaksi ja sai Krasnikin torjuntavoiton jälkeen 1914 Yrjön-miekan urheudesta. Suursodan näkeminen muutti kuitenkin Mannerheimin piittaamattomasta ratsuväkiupseerista miehiä säästäväksi suurten operaatioiden johtajaksi. Vuosien 1916 ja 1917 vaihteessa hän komensi Romanian rintamalla suurta venäläis-romanialaista ryhmää ja kesällä 1917 hänestä tuli samalla suunnalla ratsuväkiarmeijakunnan komentaja.

18. joulukuuta 1917 Helsinkiin saapunut Mannerheim oli yksi monista suomalaisupseereista, jotka vallankumousten jälkeen olivat päättäneet virkansa Venäjällä ja siirtyneet itsenäistyneeseen Suomeen. Mannerheim oli Suomen itsenäistymisestä kuultuaan lähettänyt yleisesikunnalle kirjelmän, jossa hän selitti katsovansa Suomen alamaisena eronneensa Venäjän palveluksesta.

Tammikuussa 1918 valittiin kenraaliluutnantti, vapaaherra Carl Custaf Mannerheim itsenäisyysaktivistien sotilaskomitean puheenjohtajaksi C.Charpentierin tilalle. Lähes välittömästi tämän jälkeen hänestä tuli Suomen armeijan ylipäällikkö.

Vapaustaistelua valmistelleiden itsenäisyysaktivistien ei ollut helppo hyväksyä johtajakseen tsaarin kenraalia. Kiihkosuomalaisten mielestä hän oli peräti ruotsalaisryssä. Täysin ruotsinkielisestä kodista ollut Mannerheim itse oli kielikysymyksessä maltillinen. Hänelle suomen kielen valta-asema oli realiteetti ja tämän hän osoitti käyttäessään valtionhoitajana virallisessa allekirjoituksessa nimensä suomennettua muotoa Kustaa Mannerheim. Hän oli tosin kasvanut suomenkielisellä seudulla, lukenut suomea koulussa ja suorittanut siitä ylioppilastutkinnon. Kuitenkin 1917 ja vielä valtiohoitajakautensa alussa 1919 hänen oli vaikea suoriutua keskustelusta suomen kielellä. Uusi poliittinen tulokas on aina hieman epämukava, saati sitten Mannerheim, jolla oli varmat mielipiteet, luja tahto ja joka oli haluton tekemään myönnytyksiä asioissa joita piti elintärkeinä.

Mannerheim oli lisäksi Suomessa varsin huonosti tunnettu, ainakin tavallisen kansan keskuudessa, palatessaan Venäjältä. Hän oli kuitenkin tarmokkaasti ollut kirjeenvaihdossa sukulaistensa ja ystäviensä kanssa, vieraillut Suomessa mahdollisimman usein, lukenut maan sanomalehtiä ja tavannut maamiehiään matkoillaan. Niinpä esimerkiksi sotilaskomiteassa ja aktiivisessa komiteassakin oli monta, jotka tunsivat Mannerheimin ennestään ja luottivat häneen. Tiedettiin kuitenkin, että hänellä oli toinen käsitys Suomen asemasta käynnissä olevassa maailmansodassa kuin Saksaan suuntautuneilla aktivisteilla.

Mannerheim oli heti sotilaskomitean puheenjohtajaksi tullessaan tehnyt selväksi vastustavansa ulkomaisten joukkojen kutsumista Suomeen. Hän myös koki ottaneensa ylipäällikkyyden vastaan tietyin poliittisin ehdoin. Niinpä kun senaatti maaliskuun alussa ilmotti Mannerheimille ottavansa Saksan avun vastaan ja että saksalaisia joukkoja saapuisi näin Suomeen, hän uhkasi jopa erota. Mannerheim taipui lopulta hyväksymään saksalaisten väliintulon, mutta asetti ehdoksi, että saksalaiset joukot alistetaan hänelle. Korostaakseen Mannerheimin asemaa senaatti ylensi hänet ratsuväenkenraaliksi.

Toukokuun 16. päivänä Mannerheim marssi valkoisen armeijan kärjessä Helsinkiin, luovutti vallan Suomen lailliselle hallitukselle ja otti vastaan joukkojensa ohimarssin. Voitonparaati oli Mannerheimilta harkittu ele. Helsingin vallanneet saksalaiset olivat päässeet pääkaupunkilaisten suosioon. Mannerheim esitteli pääkaupunkilaisille nyt sen armeijan, joka oli kokenut raskaimmat taistelut ja ratkaissut sodan voiton.

Mannerheimin ura Suomen armeijan ylipäällikkönä päättyi lyhyeen. Kaksi viikkoa voitonparaatin jälkeen senaatti ilmoitti Mannerheimille, että maan armeija olisi järjestettävä saksalaisten määräysvallassa. Mannerheim pysyisi nimellisesti ylipäällikkönä.

Tämä oli Mannerheimille liikaa: "Kukaan ei kai saattanut kuvitella että minä, poljettuani maasta armeijan ja johdettuani miltei kouluttamattomat, puutteellisesti aseistetut joukot voittoon - kiitos suomalaisen sotilaan taistelumielen ja upseerien taitavuuden ja alttiuden - nyt alistuisin nimikirjoituksellani vahvistamaan ne käskyt, jotka saksalainen sotilaskomissio katsoisi tarpeellisiksi". Mannerheim esitti muodollisen eronpyynnön 20.5. ja uudisti sen viikkoa myöhemmin. Kriisi puhkesi 30.5. jolloin Mannerheim umpikujaan ajautuneiden neuvottelujen päätteeksi marssi ulos ja ilmoitti matkustavansa välittömästi ulkomaille. Valkoinen kenraali matkusti ilman seremonioita yksityiskansalaisena Tukholmaan 1.6.1918.

Svinhufvudin senaatilla ei ollut mitään Mannerheimin eroa vastaan. Ylipäällikön vaihdos oli ollut esillä jo huhtikuussa, jolloin aktivisti- ja jääkäripiirit vaativat Mannerheimin syrjäyttämistä. Häntä syytettiin mm. ruotsalaisten ja Venäjällä palvelleiden upseerien suosimisesta jääkärien kustannuksella. Mannerheimin pelättiin myös vievän Suomen vapauttajan maineen niiltä piireiltä, jotka olivat jo pitkään tehneet työtä sen hyväksi.

Uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin kenraalimajuri K.Wilkama. Jo loppukesällä Suomen armeija oli saksalaisten komennossa. Svinhufvud ja von der Goltz aloittivat neuvottelut sotilasliiton solmimisesta.

Mannerheimia tarvittiin kuitenkin jo saman vuoden lopulla, kun oli länsivaltojen vaatimuksesta tehtävä selvä pesäero Saksaan. Jättäessään eduskunnalle eronpyyntönsä P.E. Svinhufvud nimenomaan ilmoitti tekevänsä tilaa C.G.Mannerheimin valinnalle. Valtioneuvoston kokouksessa 23.12.1918 luovutettiin hallituksen käsissä väliaikaisesti ollut korkein valta Mannerheimille.

Monien vaiheiden jälkeen Mannerheim vahvisti tasavaltaisen hallitusmuodon mikä merkitsi valtionhoitajakauden päättymistä ja paluuta normaalioloihin. Eduskunnan 25.7.1919 suorittamassa presidentinvaalissa olivat vastakkain valtionhoitaja Mannerheim ja K.J.Ståhlberg, joka oli keskustan ja vasemmiston ehdokas.

Tasavaltalaiset kannattivat Ståhlbergia. Hän edusti rauhanomaista demokraattista kehitystä ja sovinnollista politiikkaa. Maalaisliittoa miellytti lisäksi hänen suomalaisuutensa. Puolueista Kokoomus ja ruotsalaiset olivat Mannerheimin takana. Häntä tukivat myös suojeluskunnat ja jääkärit. Lopputulos vaaleissa ratkesi heti ensimmäisessä äänestyksessä. Mannerheim kärsi selvän tappion, sillä Ståhlberg sai eduskunnalta 143 ääntä. Tappion jälkeen Mannerheim vetäytyi yksityiselämään.

---

Kirjallisuusluettelo

Internet-linkkejä

---

Tekijä: Kirsi Hautamäki <kh61152@uta.fi>

---

Etusivulle