Vuoden 1918 sota ja nälkäaika Pohjois-Suomessa

Vaikka vain muutamia Suomen pohjoisimpien osien miehiä osallistui sisällissotaan oli Peräpohjolan alueella toiminta sangen vilkasta vuonna 1918. Useilla paikkakunnilla oli perustettu muun maan mallin mukaan sekä punakaartilais- että suojeluskuntaosastoja, joiden välille syntyi sodan sytyttyä yhteenottoja.

Pohjoisessa oli vuoden 1918 alussa myös n. 2000 venäläistä sotilasta. Suurimmat venäläisvaruskunnat olivat Oulu (1100 miestä) ja Tornio (450 miestä). Pohjoisen venäläisten riisumisesta aseista annettiin käsky 28.1.

Oulun, Kemin ja Tornion kaupungit olivat aluksi punaisten hallussa. Kovin pitkälliseksi sota ei kuitenkaan Pohjolassa jäänyt, vaan tilanne kääntyi jo helmikuun alussa valkoisen puolen hyväksi.

Jääkäriliikkeen etappireitit

Sotilaskoulutukseen Saksaan lähteneet suomalaiset jääkärit poistuivat maasta tavallisesti Suomen ja Ruotsin maarajan kautta. Satoja miehiä lähti maasta Tornion kautta. Jääkäriliikkeen etappireitit kulkivatkin Lapin ja Peräpohjolan läpi Ruotsiin. Tornio, joka oli Itämeren laivastosulun takia tärkeä tavara- ja henkilöliikenteen kauttakulkupaikka toimi myös jääkäreiden eteppipaikkana.

Myös toinen Peräpohjolan kaupunki Kemi toimi jääkäriliikkeen etappina syyskuusta 1915 tammikuuhun 1916. Kemiä ei vartioitu yhtä tarkkaan kuin Torniota ja näin Kemin kautta oli helpompi poistua maasta kuin Torniosta. Merimatka Ruotsiin oli lyhyt. Myöhemmin myös yksi jääkäripataljoona (n. 800 miestä) saapui Suomeen Kemin kautta.

Kemin etapin paljastumisen ja katkeamisen jälkeen jääkärit ohjattiin kulkemaan Peräpohjolan sisämaasta mm. Tervolan ja Muurolan etappien kautta Tornionjoelle ja Ruotsiin.

Simon kahakka

Ensimmäinen välikohtaus suomalaisien jääkäreiden ja venäläisten sotilaiden välillä sattui Simossa jo 11.12. 1916. Venäläiset olivat etsineet jo jonkin aikaa suomalaisten jääkärialokkaiden etappireittiä Ruotsiin. He löysivät Maaninkajärven rannalla oleskelleet kahdeksan jääkäriä ja seuranneessa ammuskelussa kuoli seitsemän jääkäriä.

Taistelut pohjoisessa

Oulu
Oulussa oli n. 1000 miehen vahvuinen punakaarti vuoden 1918 alussa. Oulun työväenneuvosto kokoontui 28.1. ja yritti saada kaupungissa olevat venäläiset puolelleen. Venäläisten komentajat eivät suostuneet yhteistyöhön, vaikka monet sotilaista osallistuivatkin myöhemmin Oulun taisteluihin.

Ensimmäinen valkoisten valtausyritys tapahtui 30.1. Oulun punakaartilaiset torjuivat taistelun. Neuvottelut venäläisten kanssa johtivat puolustussopimukseen 2.2., jolloin punakaarti sai lisää aseita.

Kun valkoisten toiminta ei näyttänyt tuottavan tulosta Oulussa, lähetti Mannerheim sinne 650 miehen vahvuisen retkikunnan. Miehiä komensi kenraalimajuri Tunzelman von Adlerflug, joka sai neuvottelukosketuksen Oulun punakaartin kanssa. Sovintoa oli ilmassa, sillä esimerkiksi rautatietyöläinen nimeltä Yrjö Kallinen ehdotti, että kumpikin osapuoli heittäisi aseensa Oulujokeen.

Mannerheim tuskastui kuitenkin von Adlerflugin päättämättömyyteen ja lähetti Ouluun uuden komentajan Hannes Ignatiuksen, jonka johdolla valkoiset hyökkäsivät Ouluun 3.2. Voitto varmistuikin valkoisille jo saman päivän iltana. Valkoisia kuoli tai haavoittui 70. Vankeja kertyi valkoisille lähes 2000 miestä.

Kemi
Kemissä venäläiset sotilaat luovuttivat aseensa jo ennen sotaa ja lähtivät kaupungista tammikuun 1918 lopulla. Suojeluskunnat käyttivät myöhemmin näitä venäläisiltä saamiaan aseita Tervolan ja Tornion taisteluissa. Kemin pieni suojeluskunta lähti kuitenkin karkuun Rovaniemelle peläten Tornion punakaartilaisten hyökkäystä. Kemistä ei taisteltu, vaikka se oli Perämeren suurin työläiskeskus. Kemin 300 miehen vahvuinen punakaarti antautui ilman vastarintaa 6.2.1918.

Rovaniemi
Paikkakunnalla oli vuoden 1918 alussa sekä suojeluskunta että punakaarti. Pienen kahakan jälkeen punaiset pakenivat kuitenkin Kemiin 30.1.1918, josta valkoiset olivat paenneet hieman aiemmin Rovaniemelle. Rintamalinja syntyikin punaisen Kemin ja valkoisen Rovaniemen puolivälissä olevan Tervolan kohdalle. Rovaniemen suojeluskuntalaiset ottivat osaa Tervolan ja Tornion taisteluihin. Etelä-Suomeen alueelta lähti sotimaan 580 miestä.

Tervola
Sekä punakaarti että suojeluskunta perustettiin Tervolaan marraskuussa 1917. Tervolan suojeluskunta sai Kemin suojeluskunnalta aseita.

Tervolan taistelu, jonka tarkoituksena oli turvata Rovaniemen radan varsi, käytiin 2.2.1918. Vastakkain olivat paikalliset suojeluskunnat, joiden johdossa olivat Ruotsista saapuneet jääkärit, sekä Kemistä saapunut punakaarti. Aluksi osapuolet yrittivät saada aikaan sopuratkaisua, mutta kun sovintoon ei päästy, jouduttiin turvautumaan aseisiin. Valkoinen puoli voitti taistelun.

Tornio
Tornioon perustettiin suojeluskunta 15.1.1918. Kaupunkiin saapui 1.2. jääkäreitä Ruotsista, jotka ottivat suojeluskunnan johtoonsa. Suojeluskunta torjui Kemin punakaartilaisten hyökkäyksen 2.2.

Tornion valtaus, joka oli samalla viimeinen pohjoisen taisteluista, käytiin 6.2. Kaupungissa olleet venäläiset sotilaat antautuivat taistelun jälkeen. Oletettavasti koko taistelu syntyi muutamia vahingonlaukauksia seuranneesta ammuskelusta, sillä venäläiset olivat ehtineet jo vakuuttaa Tervolasta Tornioon matkalla olleille valkoisille olevansa tekemättä vastarintaa. Tornion punakaarti (n. 200 miestä) pysyi sivussa taistelusta ja antautui samana päivänä.

Tornion suojeluskunta lähetti etelän taisteluihin kolme Peräpohjolasta koottua pataljoonaa.

Kuolajärvi eli Salla
Maaliskuussa 1918 käytiin itä-rajan takaisella Kurtin (Tuntsan) alueella, taisteluita kun punaiset yrittivät idästä hyökkäystä Peräpohjolaan. Kuolajärven suojeluskunnat löivät kuitenkin punaiset. Alueella käytiin vuonna 1922 eräänlainen sisällissodan jälkinäytös "läskikapina".

Inari
Syksyllä 1917 oli levottomuuksia maantietä rakentamaan tulleen työväen keskuudessa. Muutamasta yrityksestä huolimatta Inariin ei koskaan perustettu punakaartia. Suojeluskuntakin perustettiin vasta maaliskuussa 1918.

Elintarviketilanne Lapissa sisällissodan jälkeen

Vaikka maailmansodan vaikutukset olivat Lapissa vähäiset, kärjistyi tilanne sotaa seuranneena pula-aika. Elintarvikkeita ei saatu enää Norjasta eivätkä Suomen valtion viranomaiset pystyneet auttamaan.

Kala ja metsäriista olivat myös vähissä. Pahin tilanne oli kuitenkin niillä, jotka olivat riippuvaisia maataloudesta tai rahataloudesta. Vuoden 1919 syystulvat pilasivat kesän heinäsadon ja seurauksena tästä oli nälkätalvi 1919-1920.

Nälkä kosketti kaikkia Lapin asukkaita varallisuudesta riippumatta. Peruna ja liha olivat lopussa. Koska syyskylvöt eivät olleet mahdollisia jouduttiin siemenvilja syömään. Myös eläimiä jouduttiin teurastamaan rehun puutteessa tavallista enemmän ja perunakin oli lopussa. Nälkätalvena tavallinen ruoka oli ns. olkileipä, joka tehtiin puoliksi ohrasta ja puoliksi oljesta. Myös poroluppojäkälää sekoitettiin leipään.

Espanjantautiepidemiat 1918 ja 1920

Tappava influenssaepidemia, jota kutsuttiin espanjantaudiksi, levisi maailmansodan aikana sotilaiden mukana ja tappoi n. 10 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa. Tauti jatkoi kulkuaan sodan jälkeenkin ja Lappiin se saapui hieman muuta Suomea myöhemmin.

Lapin ensimmäinen espanjantautiepidemia koettiin vuonna 1918 Tenojoen laaksossa, mutta sen vaikutukset jäivät vähäisiksi. Pahin tautiepidemia alkoi alkuvuodesta 1920, jota seuranneena kolmena kuukautena 10% Inarin kunnan väestöstä kuoli. Kuolleisuus oli korkea erityisesti saamelaisten keskuudessa. Kirkkoherra Jalmari Tela kirjoitti Inarin rippikirjaan vuonna 1920 seuraavasti:

Wuonna 1920 raivosi n.k. Espanantauti seurakunnassa ja tappoi 3-4 viikon aikana tammi ja helmikuussa 4 lasta alle 1 vuoden, 45 lasta 1-10 vuoteen, 65 miestä ja 74 naista eli yhteensä 188/ noin 10% koko asukasmäärästä. Muihin tauteihin kuoli samana vuonna 24 henkeä joten koko kuolleiden summa vuonna 1920 oli 212 henkeä.

Pohjoisen espanjantauti oli hieman erilainen kuin etelässä. Myöhemmin on todettu ettei saamelaisilla ollut niin hyvää vastustuskykyä tälle taudille kuin suomalaisilla. Inariin tauti tuli Norjasta oletettavasti Inarin kirkkoherra Telan mukana hänen palatessaan Ruijan matkalta.

---

Lähteet ja kirjallisuus

Inarin kirkon arkisto, kirkkoherranvirasto, Ivalo. Inarin rippikirja 1920 Mikrofilmi 37 212 1911-20 Aa11 IVA 1.

Aikio, Samuli, Katsaus saamelaisten historiaan. Teoksessa Lappi 4, s. 41-104. Arvi A. Karisto Oy. Hämeenlinna 1985.

Itsenäistymisen vuodet 1917-1920 osa 2. Taistelu vallasta. Toim. Ohto Manninen. Helsinki 1992-1993.

Lehtola, Teuvo, Lapinmaan vuosituhannet. Saamelaisten ja Lapin historia kivikaudelta 1930-luvulle. Omakustanne ja Kustannus-Puntsi. Inari 1996.

Paulaharju, Samuli, Taka-Lappia. Kustannusosakeyhtiö Kirjan kirjapaino. Helsinki 1927.

Pentikäinen, Juha, Saamelaiset. Pohjoisen kansan mytologia. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 596. Helsinki 1995.

Rosberg, J., et. al., Suomenmaa. IX.2 Oulun Lääni. Maantieteellis-taloudellinen ja historiallinen tietokirja. Liitteenä Oulun Läänin kartta. Rosberg, J., E., Hildén, K., Mikkola, E., (toim.) WSOY Porvoo 1931.

Suomen itsenäistymisen kronikka. Toim. Jorma Keränen et al. Gummerus, Jyväskylä-Helsinki 1992.

Suomen Vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. Vapaussodan invalidien muistosäätiön julkaisu. Toim. Juhana Aunesluoma ja Matti Häikiö. WSOY Helsinki 1995.

Kirjallisuusluettelo

---

Tekijä: Marko Jouste <mj28172@uta.fi>

---

Etusivulle