SUOMI 9.3.-15.3.1918

Viikko 11
9.3. - 15.3.1918

Selaa viikkoja


Edellinen	Seuraava


Suunnista	Artikkelit


Kommentoi

Punaiset hyökkäilevät

Valkoiset organisoivat ja pikakouluttivat armeijansa maaliskuun puoliväliin mennessä. Maahan saapuneet ruotsalaiset apujoukot, ja erityisesti Saksasta saapuneet jääkärit, sekä yleisen asevelvollisuuden käyttöönottaminen vaikuttivat siten, että valkoisilla oli pian käytettävissään enemmän ja pätevämpiä joukkoja.
Brest-Litovskin rauhansopimuksessa oli lisäksi Neuvosto-Venäjä sitoutunut vetämään joukkonsa Suomesta kahden kuukauden kuluessa. Eli tämäkin apuvoima oli punaisilta häviämässä.
9.3. Tamperelainen Kansan Lehti kirjoitti saksalaisten maihinnoususta Ahvenanmaalle ja näki tilanteen punaisten kannalta varsin huolestuttavana.
Rintamalinja Tampereen etumaastossa ei muuttunut helmikuun ja maaliskuun alkupäivien sotatoimissa, vaikka aloite enimmäkseen olikin valkoisilla. Taisteluja käytiin Tampereen pohjois- ja itäpuolilla, mutta tilanne ei tässä vaiheessa vielä ratkennut sen paremmin punaisten kuin valkoistenkaan hyväksi.
Rintama Tampereelta pohjoiseen
10.3.- 12.3. Punaiset palasivat pommittamaan jo menettämiänsä kyliä Ruovedelle, mutta irtautuivat jälleen etulinjasta "työpäivän tultua täyteen". Ylä-Pohjan ja Väärinmajan kylissä kahakoitiin maaliskuun puoliväliin asti.
9.-11.3. Käytiin Ratkaiseva taistelu Virtain Vaskiveden kylässä. Punaisten tavoitteena oli päästä valkoisille tärkeälle Haapamäen radalle. Alue oli kapinoivan Hämeen ulointa kärkeä, sen jälkeen häämötti laakea Pohjanmaa. Vaskivesi oli järvien saartamana kylänä vaikea valloitettava. Taistelu oli kriittisimmillään 10.3. jolloin punaiset pääsivät peräti 200 metrin päähän kylästä, mutta sen jälkeen valkoiset saivat paikalle apuvoimia ja punaiset menettivät mahdollisuutensa kylän valtaamiseen. Taistelu ratkesi 11.3.
Rintama Tampereelta itään
10.3. Kello 8 aamulla kirpeässä pakkassäässä alkoi taistelu Päijänteen rannalla sijaitsevasta Kuhmoisen pitäjästä. Kuhmoissa syntyi yksi punaisen puolen sankarilegendoista, kun 16-vuotias A. Järvinen raivasi joukoille tiukassa paikassa tien konekiväärillään. Jos punaisten puolella oli motivointi- ja kurivaikeuksia, ei ilman niitä selvinnyt valkoinenkaan puoli. 10.3. Kuhmoisissa valkoisten osaston johtaja ratsumestari Wilkman uhkasi ampua jokaisen, joka pakenisi.
Punaisten joukkojen päällikkö Grönroos pakeni Kuhmoisista saarron pelossa. Grönroos tavattiin vasta kaksi viikkoa myöhemmin ja kuljetettiin Tampereen ylipäällikkö Hugo Salmelan eteen. Grönroosin pako mursi punaisten taistelumoraalin ja punaiset joutuivat vetäytymään Kuhmoisista. Punaiset menettivät kaksi kertaa enemmän miehiä kuin valkoiset (punaiset 50 miestä, valkoiset 23).
Punaisten ja valkoisten henkilömenetykset olivat kuitenkin ennen valkoisten Tampereen suurhyökkäystä käydyissä taisteluissa kohtuullisen tasan.
10.3. Punaiset miehittivät Heinolan läheisyydessä sijaitsevan Lusin kylän. Tarkoituksena oli saada luotua hyökkäysura Jyväskylään ja Mikkeliin.
13.3. Lusin taisteluissa valkoiset vangitsivat 27 punavankia latoon, jonka punaisten oma tykkituli sytytti tuleen. Kaikki vangit menehtyivät.
Punaiset puolustautuivat Lusissa sitkeästi, mutta joutuivat kuitenkin vetäytymään. Kumpikin puoli menetti noin 40 miestä.
Taisteluja käytiin myös punaisten hallussa olevan Viipurin läheisyydessä. Valkoisten hallussa oli mm. vaarallisen lähellä Viipuria sijainnut Ahjolan kylä. Ahjolan kylän kautta oli mahdollista kiertää Antrean seudulle, mikä olisi merkinnyt Viipurin länsipuolisen puolustuksen romahtamista. Ahjolan kylän taisteluissa menetettiin parisenkymmentä miestä päivässä, mutta tilanne ei kuitenkaan vielä tällä viikolla ratkennut.
Tie Tampereelle alkaa
12.3. Mannerheim antoi hyökkäyskäskyn, jossa todettiin, että ensin valloitetaan Vilppula ja sitten murretaan Tampere. Suurhyökkäyksellä oli kiire, koska Mannerheim halusi ratkaista sodankulun ennen saksalaisten hyökkäyksiä. Tampereella oli punaisille myös suuri symbolinen merkitys. Lisäksi oli kuultu, että Tampereen tähän mennessä boikotissa ollut virkamieskunta oli "taipumassa välttämättömän alla". Tämä olisi edistänyt punaisten toimintaa.
13. - 15.3. 12.000 miestä vyöryi kohti Tamperetta. Ensin valkoiset joukot matkasivat junilla, sitten reellä ja lopuksi marssien. Joukoissa ei hyökkäyksen alkuvaiheessa ollut suurta epäsuhtaa, mutta tilanteen ratkaisi lopulta se, että valkoisten puolelle tuli jatkuvasti lisää asevelvollisia, kun taas punainen puoli ei lisäjoukkoja saanut.
15.3. Varsinainen hyökkäysliike käynnistyi. Oli upea ja lämmin kevätsää; peräti yhdeksän astetta lämmintä.
Terroria molemmin puolin
Tieto tammikuussa Kangasalla tapahtuneesta Suinulan verilöylystä levisi kulovalkean tavoin valkoisten tietoisuuteen. Tämä sai valkoiset kohtelemaan punavankeja ankarasti, usein vangit ammuttiin heti antauduttuaan. Virallisesti Mannerheim oli kieltänyt julmuudet, mutta "tuomion langettaminen" taistelupaikalla käytännössä hyväksyttiin, jos vankien pitämisestä olisi koitunut haittaa sodankäynnin etenemiselle. 13.3. Mannerheim totesi julistuksessaan "Satakunnan ja Hämeen joukoille": "Hetki on tullut, jota koko kansa odottaa. Nälkäiset ja kidutetut veljemme ja sisaremme Etelä-Suomessa kiinnittävät viimeisen toivonsa teihin, murhattujen kansalaisten silvotut ruumiit ja poltettujen kylien rauniot huutavat taivaaseen asti kostoa maan pettureille." Valkoisen johdon ankara propaganda tuskin ainakaan vähensi valkoista terroria. 10.3. Valkoiset tuhosivat Kuhmoisten sairaalan.
Heikki Ylikankaan kirjassa "Tie Tampereelle" kerrotaan tapahtumista. Kello viisi aamulla joukko lumipukuisia valkoisia ylioppilas Artturi Paimelan johdolla saapui Kuhmoisten sairaalan luo. He ampuivat ensin pihalla seisoskelleet sanitäärit. Sairaalan hoitajat näkivät teon ikkunasta ja pakenivat kaappeihin ja sänkyjen alle. Valkoiset astuivat sisälle sairaalaan ja sanoivat: 'Valmistautukaa siirtymään helvettiin, sillä kuolema tulee jokaiselle viiden minuutin kuluttua!' Miespuoliset hoitajat vietiin pihalle ja teloitettiin. Potilaat ammuttiin vuoteelta vuoteelle edeten peteihinsä. Kahden naisenkin väitettiin tulleen teloitetuksi, vaikka heidät periaatteessa armahdettiin. Muutama potilaista jäi eloon. Kaksi vuorokautta myöhemmin valkoiset tulivat uudelleen sairaalaan ja ampuivat vielä heidätkin. Muutama vangeista oli kuitenkin ehtinyt näinä kahtena päivänä paeta läheiseen latoon ja jäi siten eloon.
Selityksenä valkoinen joukkio esitti, että sairaalasta ammuttiin heitä. Väite tuskin pitää paikkaansa; vasemmistolainen Punainen Risti oli yhtä puolueeton kuin porvarillinenkin ja myös vastapuolen haavoittuneita otettiin hoitoon kummallakin puolen, vaikka omia tietenkin suosittiinkin.
Valkoinen puoli ei juuri kommentoi Kuhmoisten tapahtumia, joten varmaa selkoa asioitten etenemisistä on vaikea saada. Varmaa kuitenkin on, että sairaala tuhottiin ja se lamautti punaisten taistelumoraaliin. Se ja monet muut julmuudet (ja kauhutarinat) saivat punaiset haavoittuneet pelkäämään kiinnijäämistä. Usein haavoittunut pyysikin kaveria lopettamaan tuskansa.
Tampereen ympäristössä tapahtui lukuisia punaisten veritekoja. Aivan tavallisia kansalaisia, ja pappeja, ammuttiin. Huhupuheina kiersi "tappolistoja", joille joutuneet valkoiset pakenivat metsiin odottamaan parempia aikoja.
Virallisesti kansanvaltuuskunta asennoitui murhiin tuomitsevasti. Se antoi julistuksia julmuuksia ja oman käden oikeutta vastaan ja määräsi tutkintoja.
12.3. Ylipäällikkö Hugo Salmelan nimissä julkaistiin tiedoksianto "Juupajoen, Ruoveden, Vilppulan, Oriveden ja Kuoreveden asukkaille ja Punakaartijoukoille". Siinä todettiin, että murhamiehet ja ilkityöntekijät asetetaan töistään vastuuseen kenttäoikeudessa.
13.3. Hämeen läänin Lääninvaltuuskunta antoi julistuksen, jossa kehotettiin järjestyksenvalvojia saattamaan "vallankumoukselle vahingollisiin tekoihin", kuten murhiin, syyllistyneet vallankumousoikeuteen. Muutamia murhamiehiä teloitettiinkin.
Itse Tampereen kaupungissa ei juuri tullut siviiliuhreja. Kaupunkilaiset pitivät itse huolta järjestyksestä ja estivät veriteot.
Elämää punaisissa kaupungeissa
7.3. Tampereella haudattiin juhlallisin menoin kaatuneet sankarit. Kaupungin valkoiset kuitenkin epäilivät, etteivät tässä voi olla ainoat punaiset kaatuneet, kuten kaupungin punainen johto yritti sanoa. Tarkoituksena olikin ylläpitää väen moraalia.
Helsingissä oli jatkuvasti kiistoja paikallisten punaisten ja kansanvaltuuskunnan kesken.
9.3. Helsingin työasiain osasto oli toimittanut kansanvaltuuskunnalle mietinnön porvareitten määräämiseksi työvelvollisuuteen. Ajatuksena oli ettei porvareitten aika sitten riittäisi vallankumoukselle vahingolliseen toimintaan. Jollei porvarilla olisi todistusta hyödyllisestä työssäolosta, voitaisiin elintarvikekortti ottaa pois. Kansanvaltuuskunta suhtautui esitykseen periaatteessa myönteisesti, mutta vetosi toteuttamisvaikeuksiin.
11.3. Työväen pääneuvosto ehdotti, että Helsingissä asuvia valkoisia otettaisiin panttivangeiksi, jotta voitaisiin vaihtaa heitä valkoisten alueella oleviin punavankeihin. Kansanvaltuuskunta torjui suunnitelman ja vakuutti, että ihmisiä voitiin pidättää "vain niissä asiallisissa tapauksissa, jolloin siihen on tosisyy olemassa".
14.3. Uudenmaan piiriesikunta määräsi vastoin kansanvaltuuskunnan yksiselitteistä ohjetta, että kaikki porvarilliset kansanedustajat tuli vangita.
Sekä Tampereella että Helsingissä porvarillinen virkamieskunta boikotoi vallankumouksellisia. Muun muassa lennätintoimiston kanssa oli Helsingissä ongelmia. Lennätintoimisto oli vielä venäläisten hallussa, joilla oli apunaan valkoisia virkamiehiä. Punaisilla ei ollut oikeutta valvoa lennätintoimintaa.
13.3. Kansanvaltuuskunta määräsi punakaartin ottamaan lennätintoimiston haltuunsa. Venäläisten suuttumus toimenpiteen johdosta sai aikaan kuitenkin sen, että lennätintoimisto luovutettiin takaisin. Jonkinlainen tarkkailuoikeus kuitenkin saatiin neuvoteltua.
Myöskään oikeuslaitos ei punaisten vallan aikana toiminut. Olikin perustettu vallankumousoikeuksia, joille kansanvaltuuskunta 13.3. antoi lailla oikeuden käsitellä myös siviilijuttuja.
Kulutustavaratilanne oli punaisissa kaupungeissa vaikea. Edes joukoille ei riittänyt menetteleviä varusteita.
13.3. Punaisten yleisesikunta myönsi vaatteiden ja kenkien puutteen. Varastojen takavarikointeihin ryhdyttiin heti ja esim. räätälit määrättiin keskitetysti työskentelemään armeijan varustamiseksi. 8.3. SDP:n Toimeenpanevan komitean päällikkö, eli punaisten "pääpoliisi" otti yhteyttä puolueettomaan Elannon toimitusjohtaja Väinö Tanneriin ja uhkaili tätä toimenpiteillä, jollei Elanto toimittaisi kolikoitaan päivän päätteeksi Suomen Pankkiin. Tanner kieltäytyi vetoamalla kaupan vaihtorahatarpeeseen. Punaiset painoivat jatkuvasti seteleitä. Tanner oli Elannossa määrännyt, että kaikki sodan aikana painetut setelit tuli pistää heti kiertoon ja vanhemmat, ennen punaisten valtaa painetut, piti säilyttää. Vaikka punaisten hallussa oli Suomen Pankki, oli rahasta jatkuvasti pulaa.
Punakaarti harjoitti elintarvikeasioissa anarkiaa; elintarvikkeita takavarikoitiin mielivaltaisesti eikä luovutettu elintarvelautakunnille.
9.3. Elintarveasiainosasto vetosi kaartiin elintarvikkeiden jakelussa vallitsevan anarkian lopettamiseksi.
Punaisten tilanteen toivottomuus ei jäänyt huomaamatta. Muun muassa SDP:n tuleva uudelleenkokoaja ja puheenjohtaja Väinö Tanner kävi neuvotteluja ruotsalaisten sosialidemokraattien kanssa . Tannerin muistelmissaan mainitsemat keskustelut käytiin tällä viikolla. Kansanvaltuuskunta kuitenkin kieltäytyi ruotsalaisten sosialidemokraattien tarjoamasta välitysavusta.

Kuva: Teloitus, Lähde: Työväen Arkisto

Kirjallisuutta
Paavolainen Jaakko, Tanner - senaattori ja rauhantekijä, osa 2. Tammi 1979.
Suomen vapaussota 1918, toim. Aunesluoma ja Häikiö. WSOY 1995.
Suomi 75 - Itsenäisen Suomen historia. Osa 1: Rajamaasta tasavallaksi. Weilin Göös 1991.
Upton Anthony F., Vallankumous Suomessa 19171-1918, II osa. Kirjayhtymä 1981.
Ylikangas Heikki, Tie Tampereelle. WSOY 1993.

Kirjallisuusluettelo

Tekijä: Kirsi Nurmio <kn47614@uta.fi>

Etusivulle