Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Baltian maiden itsenäistyminen
Viro
Latvia
Liettua
Baltian maissa oli harjoitettu venäläistämispolitiikkaa vuoteen 1905 asti, jolloin pitkään jatkunut tyytymättömyys kärjistyi. Sen jälkeen olot vapautuivat hieman ja esitettiin ajatus autonomiasta. Ensimmäisen maailmansodan alussa Baltian maat, etenkin virolaiset ja latvialaiset taistelivat kuitenkin vielä lojaaleina Venäjän rinnalla. Liettuassa tilanne oli ristiriitaisempi.
Maaliskuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 tilanne muuttui. Baltian maat ryhtyivät tavoittelemaan autonomiaa. Lokakuun vallankumouksen myötä maat olivat valmiit irtautumaan Venäjästä. Baltian maat julistautuivatkin itsenäisiksi vuoden 1918 aikana, mutta kukin niistä joutui taistelemaan niin saksalaisia kuin venäläisiä vastaan vapautensa puolesta vuoteen 1920 asti.
Viron itsenäistyminen
Venäjän maaliskuun vallankumouksen 1917 jälkeen kansalliset vaatimukset alkoivat jäsentyä Virossa, kuten myös muissa Baltian maissa. Saman kuun aikana Tartossa järjestettiin laaja kansalliskokous, jossa vaadittiin autonomiaa sekä virolaisten asuma-alueen, Vironmaan ja Liivinmaan kuvernementtien yhdistämistä yhdeksi hallintoalueeksi. Kansalaiskokouksen keskeinen hahmo oli Jaan Tônisson. Tämän hankkeen tueksi järjestettiin Pietarissa suuri mielenosoituskulkue, johon osallistui noin 40 000 henkeä.
Venäjän väliaikainen hallitus halusi luoda uudet suhteet reunakansallisuuksiin. Näin ollen jo 12. huhtikuuta 1917 väliaikainen hallitus antoi lain Viron väliaikaisesta itsehallinnosta. Virolaisten asuma-alue yhdistettiin yhdeksi hallinnolliseksi kokonaisuudeksi, Viron kuvernementiksi. Itsehallinnon päättäväksi elimeksi tuli maapäivät ja toimeenpanevaksi elimeksi maahallitus.
Maapäivien vaaleissa touko-kesäkuussa 1917 eniten ääniä sai talonpoikaisliitto, joka sai 13 edustajaa 62:sta. Työväenpuolue sai yksitoista ja sosiaalidemokraatit yhdeksän paikkaa. Bolsevikit saivat vaaleissa viisi paikkaa. Venäjän keskusvaltaa Virossa edusti kuvernementtikomissaari Jaan Poska, joka oli Tallinnan kaupunginjohtaja ja Viron tuleva ulkoministeri. Maahallituksen johtoon taas valittiin syksyllä Konstantin Päts, joka oli ottanut aktiivisesti osaa autonomian valmistelutyöhön. Kaikki baltiansaksalaiset itsehallintoelimet lakkautettiin.
Syksyllä 1917 poliittinen tilanne kärjistyi. Viroon oli Venäjän mallin mukaisesti perustettu sotilas-, työläis- ja maattomien neuvostoja. Bolsevikit siirsivät toimintansa painopisteen näihin neuvostoihin ja esimerkiksi kunnallisvaaleissa oli havaittavissa siirtymää vasemmalle. Syyskuun alussa Viron maapäivät joutuivat pitämään hätäistunnon, koska saksalaiset olivat valloittaneet Riian ja pelättiin saksalaisten etenemistä pohjoiseen.
Jaan Tônissonin johtamassa kokouksessa mietittiin erilaisia liittoratkaisuja esimerkiksi Venäjän yhteydessä tai Skandinavian maiden ja Suomen sekä Baltian maiden välille. Silloin ei vielä Viron itsenäistyminen ollut merkittävä vaihtoehto.
Lokakuun vallankumouksen merkitys
Venäjällä tapahtunut lokakuun vallankumous vauhditti itsenäistymispyrkimyksiä, sillä bolsevikkien kansallisuusohjelma tarjosi siihen mahdollisuuden. Tosin Viron bolsevikit vastustivat irtautumista vallankumouksen Venäjästä. Sen sijaan sosiaalidemokraatit ja sosialistiset vallankumoukselliset kannattivat itsenäistymistä. Lokakuun vallankumouksen puhjettua Viron neuvostojen toimeenpaneva keskuskomitea asetti vallankumouksellisen sotilasneuvoston, jossa keskeinen henkilö oli Viktor Kingissepp.
Vallankumouksellinen sotilasneuvosto julistautui ainoaksi valtaapitäväksi elimeksi Virossa. Kuvernementtikomissaari Jaan Poska erotettiin ja maapäivät hajotettiin, jotta valta voitaisiin siirtää sotilas- ja työläisneuvostoille. Olennaisinta oli pysyä vallankumouksen yhteydessä. Bolsevikkien vallankaappauksen jälkeen muut puolueet olivat valmiit irtautumaan Venäjästä.
Bolsevikkien hajoittaessa maapäivät 28. marraskuuta 1917 ne olivat ehtineet samana päivänä julistautua korkeimman vallan haltijoiksi siihen asti, kun kansalliskokous kokoontuisi. Maapäivien työtä jatkoi sen valitsema vanhinten neuvosto, joka sai laajat valtuudet ja jonka johtoon tuli Konstantin Päts. Vanhinten neuvosto päätti ryhtyä toteuttamaan omaa itsenäisyyssuunnitelmaansa ja ulkomaille lähetettiin delegaatio hankkimaan tunnustusta Viron itsenäisyydelle.
Sekavat olosuhteet
Viron olot olivat sekavat. Bolsevikit itsekään eivät tienneet tarkoin, mitä tehdä. Esimerkiksi maapäivien edustajia vangittiin, mutta heitä myös vapautettiin ja he saivat toimia melko vapaasti. Lisäksi maapäivien ulkomaandelegaatio pääsi lähtemään maasta joulukuussa 1917. Delegaatio matkusti Suomen kautta. Sen johdossa toimi Jaan Tônisson, jonka asema paikaksi tuli Tukholma. Siellä hän pyrki saamaan tukea Viron itsenäisyydelle.
Yli 500 johtavaa Baltian saksalaista kyyditettiin Venäjälle. Terrori ulottui myös virolaisiin johtomiehiin.
Itsenäisyysjulistus ja Saksan valta
Saksa ja Neuvosto-Venäjä olivat aloittaneet rauhanneuvottelut Brest-Litovskissa. Neuvosto-Venäjän neuvotteluasemat eivät olleet hyvät ja neuvotteluja vauhdittaakseen olivat saksalaiset aloittaneet etenemisen Viroon helmikuussa 1918.
Viron maapäivien valitsema pelastuskomitea oli päättänyt julistaa maan itsenäiseksi heti tilaisuuden tarjoutuessa. Sellainen tuli bolsevikkien vetäytyessä saksalaisten etenemisen myötä. Saksan hyökkäyksestä huolimatta itsenäisyysjulistus annettiin 24. helmikuuta 1918. Viroon muodostettiin pelastuskomitean nimittämä väliaikainen hallitus, jonka johtoon tuli Konstantin Päts. Mutta heti seuraavan päivänä saksalaiset nousivat valtaan valloittamalla Tallinnan. Väliaikainen hallitus painui maan alle. 24. helmikuuta vakiintui kuitenkin Viron kansallispäiväksi.
Saksa ja Neuvosto-Venäjä solmivat 3. maaliskuuta 1918 Brest-Litovskin rauhan, jossa Neuvosto-Venäjä suostui siihen, että Viro jäi saksalaisten miehitykseen. Saksalaisten määräyksestä virolaiset yhdistykset lakkautettiin ja sensuuri astui voimaan. Miehittäjät pyrkivät koko alueen saksalaistamiseen.
Vapaussota
Kun Saksa antautui 11. marraskuuta 1918 länsiliittoutuneille avautui tie Viron vapautumiselle. Maan väliaikainen hallitus pystyi toimimaan kunnolla ja vankileirille joutunut Konstantin Päts palasi Tallinnaan ja otti vastaan pää- ja sotaministerin tehtävät.
Viron koettelemukset eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Neuvosto-Venäjä mitätöi Saksan antautumisen jälkeen Brest-Litovskin rauhansopimuksen ja aloitti hyökkäyksen Viroon. Viron vapaussota alkoi. Väliaikaisen hallituksen rinnalle perustettiin neuvostohallitus, jonka tavoite oli muuttaa Viro neuvostotasavallaksi.
Viron väliaikainen hallitus joutui vaikeuksiin. Marraskuun lopulla 1918 Narva joutui bolsevikkien miehittämäksi ja sinne perustettiin Viron työväenkommuuni. Bolsevikit lähestyivät uhkaavasti Tallinnaa. Viron väliaikaisella hallituksella ei ollut heti toimivaa armeijaa. Se turvautui muun muassa suojeluskuntaan ja vapaaehtoisjoukkoihin.
Viro alkoi kuitenkin saada apua. Englanti lähetti laivasto-osastonsa Viron rannikon suojaksi ja se antoi myös aseapua. Suomesta lähti noin 3700 vapaaehtoista miestä Viroon taistelemaan. Ulkomailta saatu apu vaikutti ennen kaikkea virolaisten taistelutahdon kohoamiseen. Lisäksi joukkojen ylipäälliköksi nimitettiin kokenut eversti Johan Laidoner, joka oli palvellut menestyksekkäästi jo Nikolai II:n armeijassa.
Helmikuuhun 1919 mennessä puna-armeija olikin työnnetty pois Viron alueelta ja kesään mennessä Viron armeija oli voimistunut voimakkaimmaksi sotilasmahdiksi Baltian alueella. Elokuun lopulla Neuvosto-Venäjä esitti rauhantarjouksen Virolle ja neuvottelut käynnistyivät syyskuussa.
Aluksi rauhanneuvottelut kangertelivat. Mutta aselepo solmittiin kuitenkin 31. joulukuuta 1919. Rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa 2. helmikuuta 1920. Sopimuksessa Neuvosto-Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden. Lisäksi Viro sai alueita ja suuret sotakorvaukset Neuvosto-Venäjältä. Neuvosto-Venäjä taas sai huomattavat kauttakulkuoikeudet Viron läpi.
Latvian itsenäistyminen
Vuoden 1917 alussa Latvia oli osittain saksalaisten miehittämä; ensimmäisen maailmansodan rintamalinja oli kulkenut vuodesta 1915 Latvian halki Väinäjokea pitkin. Latvialaiset olivat taistelleet lojaaleina isäntämaalleen Venäjälle, erityisesti latvialaiset tarkkampujajoukot olivat kunnostautuneet sodassa.
Maaliskuun vallankumous Venäjällä muutti tilanteen Latviassa. Latvialaiset alkoivat pyrkiä autonomiaan. Latviassa kokoontui vuoden 1917 keväällä kolme maakokousta, joissa kaikissa vaadittiin autonomista asemaa, ja Etelä-Liivinmaan, Kuurinmaan ja Latgalen alueiden yhdistämistä yhdeksi kokonaisuudeksi.
Samaan aikaan Latviassa pidettiin myös neuvostojen kokous, joka vastusti maakokousten päätöksiä. Venäjän väliaikainen hallitus epäsi latvialaisten vaatimukset autonomiasta.
Lokakuun vallankumous vauhditti itsenäisyyspyrkimyksiä. Hankkeen takana olivat kaikki puolueet bolsevikkeja lukuunottamatta. Porvarilliset ryhmät muodostivat marraskuussa Latvian kansallisneuvoston. Sen johtajaksi valittiin Voldemars Zamuels.
Neuvosto joutui toimimaan maan alla, sillä joulukuussa Latviaan julistettiin neuvostovalta. Keskeinen rooli vallan vaihtumisessa oli latvialaisilla tarkkampujapataljoonilla, jotka kannattivat bolsevikkeja. Latvian eteläosat olivat kuitenkin edelleen Saksan hallussa.
Latvian itsenäistymisen tiellä oli Venäjän lisäksi siis toinenkin suurvalta, Saksa. Saksalaiset olivat miehittäneet Latvian eteläosaa vuodesta 1915 asti, ja 1918 Latvian pohjoisosatkin joutuivat miehitysvallan alle. Oli yksi ryhmä, joille saksalaismiehitys oli tervetullut - baltiansaksalaiset. Riikassa kokoontui huhtikuussa 1918 lähinnä baltiansaksalaisten muodostama maaneuvosto, jonka tavoitteena oli Baltian maiden personaaliunioni Saksan kanssa.
Saksa antautui länsirintamalla 11.11.1918. Latvialaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen, ja Riikaan kokoontunut latvian kansallisneuvosto julisti maan itsenäiseksi 18.11.1918. Karlis Ulmanisista tuli maan ensimmäinen pääministeri.
Uusille vallanpitäjille muodostui välittömästi vastapooli, kilpaileva neuvostohallitus. Puna-armeija seurasi Baltiasta vetäytyviä saksalaisia, ja sitä mukaa kun armeija eteni, neuvostohallitus tuli perässä. Riika vallattiin 3.1.1919, ja koko Latvia oli bolsevikkien käsissä helmikuun puolivälissä.
Latvia sai kolmannenkin kilpailevan hallituksen, kun baltiansaksalaiset kaappasivat vallan Ulmanisin hallitukselta huhtikuussa 1919. Saksan tukeman hallituksen johtajaksi nousi Andrievs Niedra.
Näiden kolmen hallituksen keskinäiset välit ratkaistiin sodalla. Kesällä 1919 käytiin ns. Landeswehrin sota, missä lähinnä Viron joukot taistelivat baltiansaksalaisia vastaan Latvian maaperällä. Taistelut päättyivät saksalaisten vetäytymiseen, ja Ulmanisin hallitus palasi heinäkuussa 1919 valtaan Latviassa.
Rauha Saksan kanssa solmittiin 5.7.1920, sopimuksessa Saksa tunnusti Latvian itsenäisyyden. Latvian vapaussota sai loppusinettinsä Riiassa 11.8.1920 Latvian ja Neuvosto-Venäjän välillä solmitussa rauhansopimuksessa. Sopimuksen mukaan Latvia sai pitää entiset alueensa ja sai lisäksi Latgalen alueen.
Liettuan itsenäistyminen
Saksa oli miehittänyt Liettuaa vuodesta 1915, ja vuonna 1917 Liettua oli käytännöllisesti katsoen erotettu Venäjästä. Maaliskuun vallankumouksella ei siis Liettuassa ollut yhtä suurta vaikutusta kuin muualla Baltiassa. Liettuan tilannetta mutkisti Puolalle maaliskuussa myönnetty itsenäisyys, koska Puolan ja Liettuan välisestä rajasta oli epäselvyyttä.
Liettuan itsenäisyysliike oli suuntautunut Saksaan, ja Saksa salli liettualaisten toiminnan oman valtion perustamiseksi.
Syyskuussa Vilnassa kokoontui maakokous, joka valitsi Liettuan maaneuvoston eli taryban väliaikaiseksi hallitukseksi. Taryban johtoon tuli Antanas Smetona. Taryban pyrkimyksenä oli itsenäisen Liettuan valtion perustaminen.
Liettualaiset ryhmät Pietarissa ja Amerikassa olivat myös aktiivisesti Liettuan itsenäisyyden asialla. Ne järjestivät yhteisen konferenssin Tukholmassa toukokuussa 1917, missä taryballe uskottiin ykkösasema itsenäisyyden toteuttamisessa.
Oman valtion luomisessa onnistuttiin Saksan myötävaikutuksella. Taryba antoi Liettuan itsenäisyysjulistuksen 11.12.1917. Liettuasta oli määrä tulla perustuslaillinen monarkia, ja kuninkaaksi valittiin saksalainen Urachin herttua Vilhelm. Siteet Saksan keisarikuntaan olivat kuitenkin niin tiukat, että itsenäisyys oli lähinnä nimellistä.
Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa muutti politiikan suunnan Liettuassa. Taryba esitti 2.11.1918 uuden hallitusmuodon, joka oli läntisten esikuvien mukainen, ja sen nojalla tarybasta tuli lakiasäätävä elin, ja toimeenpanovalta taryban alaiselle hallitukselle. Ensimmäisen hallituksen muodosti Augustinas Voldemaras marraskuussa 1918.
Puna-armeija vyöryi Liettuaan vuodenvaihteessa 1918-19. Vilna vallattiin liettualaisilta ja saksalaisilta, Voldemarasin hallitus pakeni Kaunasiin. Liettuaan julistettiin neuvostotasavalta 5.1.1919, ja se yhdistettiin Valko-Venäjän neuvostotasavaltaan.
Liettualaiset valtasivat saksalaisten tuella kevään kuluessa alueensa bolsevikeilta takaisin. Kesällä uusi vastoinkäyminen kohtasi Liettuaa, kun Puola hyökkäsi. Puolalaiset valloittivat Vilnan, ja pitivät sitä hallussaan vuoteen 1939 asti.
Liettuan vapaussota päättyi rauhansopimukseen Neuvosto-Venäjän kanssa Moskovassa 12.7.1920. Neuvosto-Venäjä tunnusti Liettuan itsenäisyyden.
Kuva: Viron tuleva pääministeri Jaan Tônisson. Lähde: Suomen Kuvalehti, 48/1919.
Kirjallisuutta
Alajoki, Jaana, Autio, Sari ja Uusihaaro, Pirkko-Liisa, Baltian historian yleispiirteet, Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen opetusmonisteita 8, Tampere 1990.
Niitemaa, Vilho ja Hovi, Kalervo, Baltian historia, 2. painos, Jyväskylä 1991.
Näkökulmia Baltian maiden historiaan ja kulttuuriin, Studia Baltica, toim. Mauno Jokipii, Jyväskylä 1989.
Kirjallisuusluettelo
Tekijät: Hanna Yli-Hinkkala < hy53052@uta.fi> ja Tanja Grén <hitagr@uta.fi>