Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Elintarviketilanne
Suomen itsenäistyessä monet ongelmat varjostivat maatamme, elintarviketilanne oli yksi niistä. Sota, irtaantuminen Venäjästä ja oma, huonosti suunniteltu maatalouspolitiikka aiheuttivat vuosina 1917-1918 kriisin, joka oli lähellä puhjeta näläksi.
Suomen leipäviljasta noin 60% tuotiin maan rajojen ulkopuolelta, lähinnä Saksasta, koska Suomen maatalous oli 1800- luvulla suuntautunut karjatalouteen. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua viljantuonti kuitenkin Saksasta loppui, ja uutta tilannetta hoidettiin organisoimalla tuontia Venäjältä, sillä uskottiin emämaan turvaavan Suomen viljansaannin. Omaa viljantuotantoa ei tehostettu. Tuontia Venäjältä hankaloitti kuljetusreittien tukkoisuus armeijalla ollessa etuoikeuden käyttää rautateitä tarpeisiinsa. Pääasiassa tuontia hoiti valtio, ja viljaa ostettiin Venäjän maatalousministeriön kiintiöstä, välittäjiltä ja suoraan tuottajilta. Ensimmäisen kerran pula uhkasi 1916, mutta viljaa saatiin kuitenkin tuotua riittävästi, kun tuonti siirtyi Venäjän maatalousministeriön vastuulle.
Maailmansodan seurauksena elintarvikkeiden hinnat Suomessa nousivat erilaisten huhujen kiihottaessa ihmisten hamstraushaluja. Hintatason kohoamisen ehkäisemiseksi elintarvikkeille määrättiin rajahinnat. Rajahinta oli ylin sallittu hinta tuotteelle, ja sen määräsivät paikalliset viranomaiset lääni- tai kuntatasolla. Rajahinnat vaihtelivat, ja tuottajat veivät tuotteensa niihin lääneihin ja pitäjiin myytäviksi, joissa niistä sai parhaan hinnan. Epäkohdista johtuen koko maalle yhdenmukaisen hintatason säätäminen nähtiin tarpeelliseksi. Tehtävää hoitamaan asetettiin vuoden 1914 lopussa elintarvikekomitea, joka kuitenkaan ei kyennyt toimimaan tehokkaasti ja se hajosi jo keväällä 1915. Hintojen kohoaminen jatkui ja tuonti Venäjältä vaikeutui. Kehitys sai senaatin keskittämään elintarvikepolitiikan johdon itselleen. Lokakuussa 1915 perustettiin elintarvikevaliokunta, joka yhdenmukaisti tuotteiden hintoja. Yhdenmukaistetut rajahinnat koskivat ensin sokeria. Vuoden 1916 aikana hintasäännöstelyn piiriin joutuivat liha-, vilja- ja maitotaloustuotteet ja vuoden 1917 alussa mm. perunat, kalat ja leipomotuotteet.
Taulukko 1. Ruoan hinta Tampereella 1917-1918 päiväkulutuksen mukaan
Elintarvikehuollon organisointi
Vähitellen kunnat perustivat yksityisiä elintarvikekomiteoita valvomaan kauppaa. Tavoitteena oli estää hintojen kohtuuton nousu ja tasapainottaa markkinat. Tulos oli kuitenkin se, että hinnat nousivat ja tavaraa katosi virallisesta kaupasta. Kuntien yhteistyöelimeksi perustettiin kuntainvälinen elintarvikekomitea helmikuussa 1917. Komiteoilla ei ollut mahdollisuuksia toteuttaa suunnitelmiaan, koska niillä ei ollut tarvittavia valtuuksia ja mahdollisuuksia. Markkinat olivat myyjän, ja salakauppa rehotti. Valtiolla ei ollut siirtää elintarvikkeita kauppaan ja hintojen nousu oli myös ongelma. Elintarvikkeita kulutti lisäksi Suomessa ollut venäläinen sotaväki ja vienti Pietariin. Maassa siirryttiin korttisäännöstelyyn huhtikuussa 1917.
Maaliskuun vallankumouksen jälkeen nimitetyssä Tokoin senaatissa elintarvikeasiat uskottiin sosiaalidemokraattien Väinö Wuolijoelle ja Väinö Tannerille. Samoihin aikoihin perustettiin eduskunnassa elintarvikevaliokunta ja maatalousvaliokunta. Senaatin elintarvikepolitiikalle antoivat pohjaa kuntien viljavarastojen tiedustelut, joita vuoden 1917 puolella alettiin tehdä kuukausittain. Niiden perusteella senaatti piti tuonnin elvyttämistä tärkeänä tehtävänään. Huhtikuussa 1917 tehtyjen tiedustelujen mukaan maan syömäviljavarasto oli 119 miljoonaa kiloa. Normaaliaikoina keskimääräinen viljankulutus oli noin 600 grammaa henkeä kohti päivässä. Koska uuteen satoon, elokuun loppuun, oli huhtikuusta viisi kuukautta, merkitsi se normaalitarpeen mukaan noin 90 kiloa viljaa asukasta kohti. Varastoista viljaa olisi kuitenkin riittänyt keskimäärin vain 260 grammaa, eli 40% normaalikulutuksesta. Parhaiten ilmoittivat selviytyvänsä Turun ja Porin läänin kunnat, huonoin tilanne oli Itä- ja Pohjois-Suomen lääneissä.
Väinö Tanner ja Väinö Wuolijoki tekivät 27.7. väliaikaisen hallituksen kanssa sopimuksen 62 miljoonan kilon viljatoimituksista Suomeen heinä-lokakuun aikana. Suomeen sijoitetun venäläisen sotaväen ylläpitämiseksi maksu, 60 miljoonaa markkaa, piti suorittaa etukäteen. Senaatti suostui etukäteismaksuun, koska sitä ajateltiin voitavan käyttää painostuskeinona väliaikaista hallitusta vastaan nopeuttamaan toimituksia. Yhdysvaltojen kanssa suunniteltiin saman suuruisia kauppoja, jotka myös maksettiin kesän aikana ennakkoon.
Koska viljan tuominen maahan näytti epävarmalta, oli ainoa keino varastojen säästämiseksi kulutuksen säännöstely. Eduskunta hyväksyi 16.5. kiireellisenä äänin 177-6 elintarvikelain, josta tuli kotimaisen elintarvikepolitiikan perusta aina vuoteen 1920 saakka. Elintarvikelaki puuttui omistusoikeuden loukkaamattomuuteen ja kaupankäynnin vapauteen antamalla hallitukselle oikeuden takavarikoida elintarvikkeita ja päättää niiden hintasäännöstelystä. Lain puitteissa rakennettiin säännöstelyorganisaatio, jonka keskeisiksi elimiksi muodostuivat elintarvikekeskuskomitea ja kunnalliset elintarvikelautakunnat. Hankinnoista vastasivat keskusliikkeet, osuuskunnat ja valtiollinen Tuontikunta.
Tilanne kiristyi kesän myötä
Kesästä 1917 alkaen kulutuksen säännöstelyn painopiste oli viljatuotteiden säännöstelyssä. Kesäkuun 5. päivä takavarikoitiin viljavarastot, eli ylimääräinen vilja oli pakko myydä valtiolle. Luovutus koski yli 4 kilon vilja- ja yli 3 kilon ryynivarastoja. Pakkolunastettu vilja jaettiin kunnallisille lautakunnille, jotka jakoivat viljan korttiannoksina omavaraistalouksien ulkopuolella eläville. Koko maan huomioon ottaen leipäkorttijakelun piirissä kesällä 1917 oli arviolta alle 50% väestöstä, kun seuraavina vuosina korttitalouksiin kuuluvia oli yli 60%. Viljaa jaettiin suurempia annoksia kuin korttiannokset edellyttivät, ja viljaa vietiin kaupungeista maaseudulle. Huolettomuutta viljavarojen käytön suhteen lisäsivät odotetut kaupat Venäjän ja Yhdysvaltojen kanssa. Samoin kuin viljasta virallisessa kaupassa oli puutetta voista, maidosta ja lihasta, joita vietiin Pietariin ja joita venäläinen armeija kulutti Suomessa.
Elokuussa 1917 pienituloisten mahdollisuudet hankkia elintarvikkeita riittävästi heikkenivät. Vaikka varsinaista nälkää ei esiintynyt, puutteeseen reagoitiin voimakkaasti, esimerkiksi Turussa hyökättiin Valion varastoihin, kun epäiltiin siellä piiloteltavan voita. Samanlaisia voipulasta johtuneita levottomuuksia tapahtui elokuussa myös mm. Helsingissä ja Oulussa. Voimellakoiden seurauksena elintarvikepolitiikasta vastannut Wuolijoki erosi senaatista. Elintarvikeasioiden hoito pomppi Wuolijoen jätettyä paikkansa henkilöltä toiselle, ja senaatin erotessa elokuussa 1917 erosivat myös elintarvikekeskuskomitean jäsenet. Asioita hoitamaan tuli elintarvikepäälliköksi ratsumestari Harald Åkerman. Hänen aikanaan hinnat nousivat, ja kaupungeissa esiintyi yhä enemmän jauhopulaa. Tuontikunta oli saanut luvan maksaa salaisesti tuottajille ylihintaa, mutta varastot eivät karttuneet, eikä uutta satoa kyetty syksyllä luotettavasti inventoimaan.
Kulutuskeskusten pula ja sekasorto viljahankinnoissa alettiin yhdistää Åkermaniin, jonka näkyvä aktivistitoiminta herätti närkätystä työväestössä. Åkermanin "elintarvikeanarkian" seurauksia paikkaamaan perustettiin lokakuun 19. päivä "erityinen neuvottelukunta elintarvikekysymyksen järjestämiseksi" käsittelemään pulan poistamista ja vauhdittamaan luovutuksia. Åkermanin erottua marraskuussa elintarvikeasioita ryhtyi hoitamaan Kyösti Kallio.
Syksyllä näytti jo uhkaavalta
Syyskuussa aloitettujen viljantarkastusten perusteella näytti, etteivät varastot riitä talven yli. Valtion Tuontikunnan viljanjakelu suunnattiin lähinnä kaupunkien ja muiden kulutuskeskusten kotitalouksille. Eniten viljaa toimitettiin Uudenmaan ja Viipurin lääneihin. Valtion toimittama vilja jäi kuitenkin pienemmäksi kuin leipäkorttiannos, 200 grammaa päivässä, mikä edellytti että paikallisten elintarvikelautakuntien oli täydennettävä korttiannokset tai jaettava vajaita annoksia. Maaseudun korttitalouksien tarpeesta Tuontikunta tyydytti vain 12%. Viljanjakelusta huolehtivatkin pääasiassa yksityiset elintarvikelautakunnat. Viljatilanne hankaloitui entisestään, kun kaupat Yhdysvaltojen kanssa eivät toteutuneet, sillä maan tultua mukaan sotaan se ei kyennyt toimittamaan lupaamiaan kauppoja. Saksastakaan ei saatu viljaa, sitäpaitsi Saksan ryhtyminen rajoittamattomaan upotussotaan aiheutti sen, etteivät Skandinavian maatkaan olleet halukkaita myymään viljaa Suomeen. Viljaa saatiin kylläkin Venäjältä, ja lisäksi lautakunnat ostivat viljaa lähialueiden tuottajilta, mitkä yhdessä mustanpörssinkaupan kanssa takasivat taajamien viljan vähittäissaannin. Pohjois- ja Itä-Suomessa oli puutetta viljasta, koska siellä oma kysyntä ylitti oman tuotannon.
Joulukuussa aloitti toimintansa uusi organisaatio elintarvikehallitus, jonka pääjohtajaksi kutsuttiin W.A. Lavonius. Elintarvikehallituksella oli selkeät suunnitelmat pulan helpottamiseksi. Sen jäsenet jättivät kuitenkin jo tammikuun 22. päivä eronpyyntönsä senaatille, koska he eivät katsoneet saaneensa senaatilta tarvittavaa tukea toiminnalleen. Sisällissodan puhkeamisen vuoksi eroanomusta ei ehditty käsitellä senaatissa ja elintarvikehallituksen toiminta jatkui maanalaisena Helsingissä.
Suomen elintarvikepula oli nimenomaan viljapulaa. Suurimmillaan viljan puute oli työläisperheissä, joiden ruokaympyrästä viljatuotteet täyttivät 15-20 %. Elintarvikepula koetteli kyllä kaikkia, mutta pahiten kaupunkilaisia. Vaikka puute oli todellista, se ei ollut niin paha kuin säännöstelytoimenpiteiden perusteella voisi päätellä, sillä vilja oli vain osa ravintoa ja sitä oli kulutuksessa enemmän kuin säännöstelytalouden puitteissa liikkuneet määrät osoittavat. Pakko-ottoja tehtiin vastentahtoisesti ja salakauppaa katsottiin läpisormien. Lihan, kala, perunan ja juuresten hinnat eivät nousseet yhtä paljon kuin viljan eikä niiden tuotanto laskenut, joten ne korvasivat osaltaan viljan puutetta. Pahimmin puutetta kärsivät poliittisesti rauhallisemmat alueet, elintarvikehuollon ratkoessa etupäässä tulenarkojen alueiden ongelmia. Toisaalta puute ja hätä koettelivat kaikkein köyhimpiä, joilla ei ollut varaa kartuttaa ruokakoriaan mustanpörssin kaupasta. Myös muissa maissa, esimerkiksi Ruotsissa, oli pulaa elintarvikkeista. Suomessa asia oli kuitenkin enemmän poliittinen, ja herätti enemmän tunteita, mikä hankaloitti asioiden hoitamista.
Elintarviketilanne 1918
Vuoden 1918 sodan aikana elintarvikehuolto jakaantui kahtia kansanvaltuuskunnan hoitaessa punaisten ja Vaasan hallituksen valkoisten puutetta. Valkoisen puolen sotilaiden elintarvikehuolto oli järjestetty paremmin kuin punaisten. Siviilien ruokkimisesta vastasivat edelleenkin kunnalliset lautakunnat. Punaisella puolella oli suurimmat kaupungit huollettavana, ja heillä oli huonot suhteet tuottajiin. Valkoiset toivat elintarvikkeita Tanskasta, Saksasta ja Ruotsista, ja punaiset saivat viljaa Venäjältä. Kummallakin puolella jouduttiin pienentämään jauhojen korttiannosten määrää. Helsingissä tilanne oli huono, siellä korttiannos jouduttiin pienentämään 200 grammasta 20 grammaan, ja annosta jouduttiin jatkamaan pellavan siemenillä ja selluloosalla. Huonoin tilanne oli kuitenkin Pohjois- ja Itä-Suomessa, joissa jouduttiinkin turvautumaan vanhaan hätäravintoon jäkälään ja pettuun. Nämä kaukaiset viljatuotannon alijäämä alueet jäivät valkoisten huollossa toissijaiseen asemaan rintama-alueiden ja sotilaiden ollessa etusijalla.
Sodan jälkeen säännöstelyorganisaatio jatkoi ennallaan. Sen toiminta oli tehostunut, mutta jaettavaa oli vähemmän. Vaikein vaihe oli kesällä 1918, kun varastot olivat loppu eikä ulkomailta saatu kuin vähäisiä täydennyksiä. Tuotteita meni ruokahuollon ohi vapaille markkinoille myytäväksi. Kaikkein huonompiosaisia ruokittiin kunnankeittiöistä. Pahin tilanne oli punavankien leireillä. Nälän heikentämiä vankeja kuoli leireillä 12 500.
Elintarvike pula poistui keväällä 1919, kun Suomeen saatiin amerikkalaista viljaa. Kaupunkien ruokatilanne helpottui ja katkeruutta herättäneet pakkoluovutukset voitiin poistaa. Kotimaisten elintarvikkeiden säännöstely voitiin hiljalleen lopettaa vuoden 1919 aikana. Tuontiviljan säännöstelyä jatkettiin vielä vuoteen 1921.
Taulukko 1: Ruoan hinta Tampereella 1917-1918 päiväkulutuksen mukaan. Lähde: Pertti Haapala.
Kirjallisuutta
Haapala, Pertti, Kun yhteiskunta hajosi. Suomi 1914-1920, Helsinki 1995.
Rantatupa, Heikki, Elintarvikehuolto -ja säännöstely Suomessa vuosina 1914-1921. Studia historica Jyväskyläensia 17. Jyväskylä1979.
Kirjallisuusluettelo
Tekijät: Merja Kukkola < himeku@uta.fi> ja Eveliina Lahtinen <Eveliina.Lahtinen@uta.fi>