Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Järjestyskaarteista punakaartiksi
Maaliskuun vallankumouksen jälkeen työväestö alkoi perustaa kaarteja, joiden tehtävänä oli valvoa järjestystä. Vuoden 1917 kuluessa kaartien määrä kasvoi, ja tammikuun 1918 lopussa niistä muodostui punaisen Suomen armeija.
Maaliskuun vallankumouksen jälkeisiä työväenkaarteja perustettiin ylläpitämään järjestystä. Venäläinen sotaväki ja santarmisto sekä suomalainen poliisi, jotka olivat siihen asti huolehtineen järjestyksestä, olivat osaksi menettäneet toimintaedellytyksensä. Sosiaalidemokratia uskoi järjestöihin ja järjestykseen. Se laski pääsevänsä tavoitteisiinsa vain kurinalaisen joukkotoiminnan avulla. Poliisin rinnalle ja tilalle syntyi näin uutta järjestysvoimaa, jonka tuli tarvittaessa kyetä hajottamaan väkijoukko ja varmistamaan työväenjärjestöjen kokoontumis- ja toiminnanvapaus.
Työväen järjestysmiehet
Keväällä 1917 sosiaalidemokraattisen puolueen viittauksesta eri tarkoituksiin muodostetut järjestysjoukot olivat miltei poikkeuksetta aseettomia ja niiden tavoitteetkin olivat rajallisia. Niiden päämääränä ei ollut yhteiskunnallinen vallankumous tai sosialismi. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen työväenliike otti tavoitteekseen nostaa palkkoja sekä lyhentää työaika kahdeksaan tuntiin päivässä. Vaatimuksia vauhditettiin lakoilla, joten vuodesta tuli työmarkkinoilla erittäin rauhaton. Vuoden aikana teollisuudessa ja maataloudessa oli noin 500 lakkoa tai muuta työnseisausta. Lakkojen aikana työläiset muodostivat lakkovahdistoja, jotka valvoivat järjestystä ja estivät rikkureiden ilmaantumisen työpaikoille.
Työväestö pyrki myös monissa kaupungeissa kunnallisen vallan uusjakoon, ja käytti painostuskeinona kunnallisia yleislakkoja. Lakkovahdistot ja muut järjestysjoukot olivat vain tilapäisiä muodostelmia, jotka hajosivat tehtävänsä suoritettuaan. Jotkut niistä olivat kuitenkin alkuna myöhemmille työväenkaarteille. Itse asiassa, kun varsinaisen punakaartin perustamisen aika tuli, syntyneet muodostelmat soveltuivat uuteen käyttötarkoitukseen miltei sellaisinaan.
Sosiaalidemokraattinen puolue ja järjestyskysymys
Maaliskuun vallankumouksen jälkeen Pietariin oli perustettu punakaarti, ja ilmeisesti sen esimerkkiä noudattaen Suomen vuosien 1905-06 punakaartilaiset päättivät perustaa uudelleen kaartinsa. Sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui pidättyvästi Kaisaniemen kokouksen (12. toukokuuta) päätökseen, sillä se pelkäsi vuoden 1906 tilanteen toistuvan. Puolue oli vuoden 1905 suurlakon jälkeen organisoinut punakaartin, jonka tehtävä oli järjestyksen valvominen. Kaartin johto oli kuitenkin radikalisoitunut, irrottautunut puolueen valvonnasta ja ruvennut yhteistyöhön venäläisten vallankumouksellisten kanssa. Elokuussa 1906 senaatti ja sosiaalidemokraattinen puolue olivat hajottaneet punakaartin.
Kevään ja kesän aikana sosiaalidemokraattinen puolue suhtautui kielteisesti aseellisten joukkojen perustamiseen, mutta syksyllä tilanne muuttui, kun työtaistelut ja elintarvikelevottomuudet saivat enemmän luokkataistelun luonnetta. Varsinkin lehdistöllä oli iso rooli mielipiteiden muokkaamisessa. Sosiaalidemokraattiset lehdet leimasivat perustetut suojeluskunnat työväestöä vastaan suunnatuiksi “lahtarikaarteiksi” ja porvarit taas pitivät punakaarteja “ryövärijärjestöinä” ja “huligaaneina”. Syrjäseudulla, ja varsinkin Pohjois- ja Itä-Suomessa, missä poliittinen tietoisuus ja järjestyneisyys oli vähäistä, punakaartilaisten ja suojeluskuntalaisten erimielisyydet eivät olleet niin jyrkkiä kuin kaupungeissa ja maaseudun isoissa taajamissa. Useita työväenkaarteja syntyikin pikemminkin porvarillisten suojeluskuntien rinnakkais- kuin vastajärjestöiksi venäläisvastaisissa merkeissä.
3. syyskuuta Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta päätti perustaa Sosiaalidemokraattisen puolueen järjestysmiehet -nimisen organisaation. Se katsoi, että syksy 1917 oli sellainen “suurten tapausten ratkaisuhetki”, että punaisen kaartin herättäminen oli tullut ajankohtaiseksi. Vuoden 1906 organisaatio oli lakkautettu vain toistaiseksi, joten ei ollut estettä sen uudelleenperustamiselle vallankumouksen tai suurlakon sattuessa tai luokkataistelun kiristyessä. Järjestysmiehet toimisivat puolueen hyväksymiä sääntöjä noudattaen ja työväenyhdistysten ja ammattiosastojen valvonnassa. Koska järjestöllä olisi vastuullinen ja tärkeä tehtävä, sen jäseniksi valittiin huolellisesti nuoria, vahvoja ja luokkatietoisia miehiä.
Järjestysmiehistö erosi merkittävästi kevään ja kesän tilapäisistä työväenkaarteista, sillä se ensimmäisenä järjestönä julistautui suojeluskuntien vastustajaksi. Sillä oli myös puoluejohdon tuki, ja sen piirissä oli aineksia, jotka pyrkivät muodostamaan siitä aseellisen, vallankumouksellisen järjestön. Aseita järjestysmiehet saivat venäläisiltä bolshevikeilta, tosin vain vähäisessä määrin. Maaliskuusta lokakuun puoliväliin mennessä työväenkaarteja oli perustettu yhteensä 17 kaupunkiin ja 20 maalaiskuntaan ja miehiä niissä oli 7000-8000. Eniten kaarteja perustettiin teollistuneille alueille Uudenmaan, Turun ja Porin ja Viipurin lääniin.
Puolueen lisääntynyt kiinnostus kaartien perustamiseen johtui monista seikoista. Lokakuun eduskuntavaalien jälkeen vasemmiston vaikutusmahdollisuudet politiikan kentällä vähenivät. Se kärsi vaaleissa tappion, minkä jälkeen menetetyn johtoaseman takaisinvaltaaminen ilman ulkoparlamentaarisia keinoja näytti mahdottomalta. Puolue ei aluksi tunnustanut vaalitulosta, vaan vaati sitkeästi edellisen, vasemmistoenemmistöisen eduskunnan koollekutsumista. Puoluetoimitsijoiden vapauduttua vaalitaistelusta heille jäi aikaa kaartihankkeen vauhdittamiseen.
Myös suojeluskuntia oli perustettu ahkerasti lisää, ja työväenliikkeen johdosta näytti, että porvaristolla olisi yleislakon tai muun kriisin aikana käytettävissään paljon aseellisia voimia. Siispä ulkoparlamentaarinen toiminta ei tulisi kysymykseen, jollei työväestöllä olisi omaa taistelujärjestöä. Inflaatio, työttömyys ja elintarvikepula katkeroittivat erityisesti työläisiä ja lisäsivät suoran toiminnan vaatimuksia heidän keskuudessaan.
Vallankumous tulossa?
Työväenliike oli valmis turvautumaan yleislakkoon ja muihin voimakeinoihin saavuttaakseen tavoitteensa. Yleislakon ja Venäjän bolshevikkikumouksen odotus sai liikkeen johdon vakavissaan suunnittelemaan koko maan kattavaa kaartia, joka lakon alettua saisi pysäytettyä koko elinkeinoelämän. Venäjällä väliaikainen hallitus vaikutti päivä päivältä yhä väliaikaisemmalta ja veikkaukset uudesta vallankumouksesta yleistyivät. Vallankumous Pietarissa oli jo kahdesti merkinnyt vallankumousta Helsingissä. Oli selvää, että jotakin tulisi tapahtumaan myös Suomessa.
Hämärän peitossa oli syntyisikö Suomessa oikea vallankumous vai ainoastaan koko maan kattava suurlakko. Suomen työväenliikkeen johto valmistautui yhtäältä tukemaan venäläisten yritystä toisaalta hyötymään siitä. Tulevan vallankumouksen avulla vasemmisto voisi toteuttaa ajankohtaiset sisäpoliittiset toiveensa, jotka se oli luetteloinut kymmenkohtaiseen julistukseensa. Tämä julkaistiin lehdistössä nimellä Me vaadimme. Me vaadimme -ohjelmassa esitettiin Suomen itsenäistymisen toteuttamista sopimuksella Venäjän hallituksen kanssa sekä perustuslakia säätävän kansalliskokouksen koollekutsumista. Ohjelmaan sisältyi myös suuri määrä vaatimuksia välttämättömistä yhteiskunnallisista uudistuksista. Jotta vasemmiston toivomukset toteutuisivat, verkkaan edistyneelle kaartinmuodostukselle oli annettava lisävauhtia.
Järjestyskaarti joka pitäjään
Ammattijärjestö kehotti lokakuun 20. päivän julistuksessaan puolueen ja ammattiyhdistysliikkeen paikallisjärjestöjä vastaamaan kaartien perustamisesta kaikkialle maahan. Ehdotusta perusteltiin puhtaasti sisäpoliittisin tekijöin, vedoten kireään elintarviketilanteeseen ja suojeluskuntaliikkeen voimistumiseen. Julistusta seuranneiden kolmen viikon aikana kaartinmuodostus, joka keväällä ja kesällä oli rajoittunut lähinnä kaupunkeihin, levittäytyi myös maaseudulle. Kaartien määrä kasvoi 237:ään ja jäsenmäärä lisääntyi 30 000:een.
Ammattijärjestön valtuuston kokouksen jälkeen työväenkaartin säännöt viimeisteltiin kiireesti ja julkaistiin 24.10. puoluelehdistössä. Sääntöjen pohjana olivat vuosien 1905-06 punakaartin säännöt. Niiden mukaan kaartin tarkoituksena oli “nykyisinä levottomina aikoina suojella työväen yhdistys-, lausunto, ja painovapautta sekä yleensä olla työväenluokan oikeuksien turvana”. Järjestön nimeksi tuli työväen järjestyskaarti, koska sillä ei ollut samoja rasitteita jos ei sellaista hohtoakaan kuin punaisella kaartilla.
Työväen järjestyskaarti sai paperilla suunnilleen armeijan tavanomaisen organisaation. Ylipäällikkö oli uudessa kaartissa kuitenkin korvattu erotettavissa olevalla viisimiehisellä toimikunnalla, jottei yhden miehen omavaltainen toiminta jälleen vaarantaisi Suomen työväenliikettä. Toisaalta työväenliikkeen johto pyrki kaartin perustamisella muodostamaan vastavoiman porvarien suojeluskunnille, toisaalta sen tarkoitus oli ohjata työväen spontaani liikehdintä kontrolloiduksi toiminnaksi.
Suurlakko
Marraskuussa Suomen ammattijärjestön ja sosiaalidemokraattisen puolueen toimikunnat päättivät muodostaa työväen keskusneuvoston, jota pian alettiin kutsua Työväen vallankumoukselliseksi keskusneuvostoksi. Venäläisen esikuvan mukaisesti neuvoston tehtävänä oli seurata tapahtumien kehitystä ja toimia ylimpänä vallankumouksellisena toimeenpanevana laitoksena. Työväen vallankumouksellisen keskusneuvoston julistama suurlakko alkoi 14. päivänä marraskuuta Helsingissä. Muutamassa päivässä suuri osa maasta oli paikallisten lakkokomiteoiden valvonnassa. Työt lopetti kaikkiaan 84 000 työläistä.
Yleislakon aikana kaartien vahvuus nousi ainakin 40 000:een, mahdollisesti 50 000 mieheen. Puoluesihteerin, jolta puuttui sotilaallinen koulutus, ei mitenkään voitu ajatella pystyvän hoitelemaan näin suurta armeijaa. Niinpä kaartit saivat marraskuussa erillisen järjestäjän. Tähän tehtävään valittiin toimittaja Ali Aaltonen, joka oli palvellut vuosisadan alussa luutnanttina Venäjän armeijassa ja edusti vasemmiston pätevintä sotilasasiantuntemusta.
Ongelmaksi suurlakon aikana muodostuivat omavaltaiset järjestyskaartit, jotka monin paikoin käyttivät todellista valtaa lakkojohdosta piittaamatta. Kaartilaiset etsivät elintarvikkeita ja aseita varakkaiden kansalaisten asunnoista ja herättivät siten kauhua porvaristossa. Koska useimmat suojeluskunnat olivat heikkoja, tarkastuksiin alistuttiin yleensä ilman vastarintaa. Joillakin paikkakunnilla suojeluskuntalaiset kuitenkin tarttuivat aseisiin. Seurauksena oli väkivaltaisia yhteenottoja jotka enteilivät avointa sisällissotaa. Erityisen väkivaltainen tilanne oli Helsingissä, jonka radikaalimpi kaarti oli saanut aseita venäläisiltä. Kaartilaiset mm. sulkivat parisataa ihmistä vankilaan, miehittivät Säätytalon ja estivät senaattorien työskentelyn.
Puolue ja punakaarti vastakkain
Yleislakon aikana työväen järjestyskaarti toimi ensimmäistä kertaa valtakunnallisena järjestönä. Lakon loppuminen ei lopettanut kaikkia aggressioita. Lakko oli kuitenkin ollut suuri voimanponnistus kaarteille; kun se oli ohi, toiminta lamaantui monilla paikkakunnilla. Lakon aikana useat kaartit olivat irrottautuneet keskusneuvoston valvonnasta. Sosiaalidemokraattisen puolueen maltilliset johtajat tuomitsivat jyrkästi Helsingin ja Turun kaartien omavaltaisuudet, ja monet paikallisjärjestöt vaativat, että puolueen oli otettava väkivaltaiset kaartit tiukempaan valvontaan.
Työväenkaartien edustajainkokous pidettiin Tampereella 16.-18.12. 1917. Kokouksen tärkeimmäksi kysymykseksi nousi juuri kaartien ja puolueen välinen suhde. Tulisiko kaartien olla itsenäisiä vai puolueen vallan alla? Työväenkaarteille hyväksyttiin äänin 121-79 uudet säännöt, joiden mukaan puolueen ja ammattijärjestön johtoasema kaarteihin nähden oli ehdoton.
Päättäessään syyskuun alussa perustaa oman armeijan sosiaalidemokraattisen puolueen johto oli tähdännyt nimenomaan aseistettuihin joukkoihin. Revolverit, kiväärit, konekiväärit ja tykit ammuksineen olivat kuitenkin maailmansodan kestäessä kuumaa tavaraa, jota annosteltiin harkiten. Edes pääkaupungin kaartilla ei lokakuun puolivälissä ollut enempää kuin kaksi- tai kolmekymmentä kivääriä. Vuodenvaihteessa kaartien ylipäällikkö Aaltonen matkusti itse Pietariin järjestämään asekysymystä. Kun yleisesikunta 13.1. 1918 kokoontui, Pietarista oli luvassa 10 000 kivääriä ja kymmenkunta tykkiä ammuksineen. Tällainen asemäärä mahdollisti jopa vallankumouksen aloittamisen.
Työväenliikkeen johto oli halunnut puolueelle uskollisen armeijan. Se oli alusta saakka koettanut varmistaa, että työväenkaartit pysyisivät sen omassa valvonnassa. Tammikuulle tultaessa pahin oli kuitenkin tapahtunut. Helsingin, Turun, Kotkan ja muidenkin taajamien kaarteista oli tullut radikaalin ajattelun ja toiminnan keskuksia, jotka työnsivät työväenliikettä kohti vallankumousta. Tammikuussa Helsingin kaarti julisti itsensä itsenäiseksi puolueesta riippumattomaksi järjestöksi ja risti itsensä punakaartiksi. Helsingin punakaarti valtasi toimitiloikseen entisen kenraalikuvernöörin talon. Taloa ryhdyttiin pietarilaisen esikuvan mukaan kutsumaan Smolnaksi.
Smolnan valtaus toimi vankkana perusteluna eduskunnan porvarillisen enemmistön turvin tekemälle päätökselle perustaa “luja järjestysvalta” levottomien punakaartilaisainesten taltuttamiseksi. Puoluejohdon oli hyväksyttävä radikaalimmat kaartit neuvottelukumppaneiksi säilyttääkseen työväenliikkeen yhtenäisyyden. Se päätyi lopulta vallankumouksen kannalle tulkitessaan eduskunnan päätöksen lujasta järjestysvallasta porvareiden sodanjulistukseksi työväestöä vastaan. Näin työväenliikkeen yhtenäisyys palautui kuin itsestään punakaartin ehdoilla, kun Työväen järjestyskaartit ja Helsingin punakaarti yhdistettiin Suomen punaiseksi kaartiksi.
Kuva: Tuntematon punakaartilaisryhmä. Lähde: Työväen Arkisto.
Kirjallisuutta
Turo Manninen: Järjestysvalta järkkyy; Kaartit vastakkain. Teoksessa Itsenäistymisen vuodet I. VAPK-kustannus, 1992.
Punaisen Suomen historia 1918 -sarja:
Marja-Leena Salkola: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi. VAPK, 1985.
Juhani Piilonen: Vallankumous kunnallishallinnossa. VAPK, 1982.
Osmo Rinta-Tassi: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. VAPK, 1986.
Jussi T. Lappalainen: Punakaartin sota 1 & 2. VAPK, 1981.
Tekijöiden lyhennelmä sarjasta: Yhden kortin varassa. Suomalainen vallankumous 1918. VAPK, 1989.
Kirjallisuusluettelo
Tekijät: Tuuli Haapala < th58927@uta.fi> ja Leena Vuorisalo <pslevu@uta.fi>