Aloite siirtyy lännessä vähitellen valkoisille

Mannerheim antaa miekkavalan

23.2. Valkoisten ylipäällikkö Mannerheim antoi Antrean asemalla päiväkäskyn, miekkavalan, jossa hän asetti Suomen alueelliseksi tavoitteeksi Itä-Karjalan. Hän lupasi, ettei pane miekkaansa tuppeen ennenkuin bolsevikit on karkotettu niin Suomesta kuin Vienan Karjalasta. Aktivistien jo vuonna 1916 esittämä tavoite Vienan ja Aunuksen liittämisestä Suomeen sai kannatusta myös paikallisten voimien parissa. Antrean rintamasta vastaava kapteeni Aarne Sihvo epäili päiväkäskyn poliittista viisautta. Antreassa Mannerheim selvitteli myös kriittisessä tilanteessa olevan lohkon epäselviä komentosuhteita saadakseen paremman otteen joukkoihinsa.

23.2. Helsingissä toteutettiin elintarvikkeiden inventointi, jonka teki 600 tarkastajaa neljän hengen ryhminä, kaksi porvaria ja kaksi työläistä, talo talolta.

Punainen Suomi saa valtiosäännön

23.2. Kansanvaltuuskunta hyväksyi O. W. Kuusisen ja Einari Laaksovirran laatiman punaisen Suomen valtiosääntöehdotuksen. Kansan enemmistön tukeen nojautuva valtiosääntö oli tarkoitettu punaisen Suomen ainoaksi perustuslaiksi. Se korosti kansaa vallan haltijana. Korkein valta oli kansan valitsemalla eduskunnalla, joka valitsi hallituksen ja korkeimmat virkamiehet. Hallituksen valitsemalla valtion päämiehellä ei ollut valtaoikeuksia. Lisäksi kansalla oli suoraa valtaa ja oikeus nousta kapinaan, mikäli eduskunta tavoittelisi harvainvaltaa. Ehdotus esiteltiin kaksi päivää myöhemmin julkisessa kansankokouksessa Helsingissä.

24.2. Viron maapäivät julistivat maan itsenäiseksi Konstantin Pätsin johdolla, mutta julistus jäi symboliseksi, sillä seuraavana päivänä saksalaiset joukot valtasivat Tallinnan.

Jääkärit saapuvat Vaasaan

25.2. Jääkäreiden pääjoukko, noin 950 miestä, saapui Vaasaan vaiherikkaan matkan jälkeen tarkalleen kolme vuotta koulutuksen alkamisesta. Jääkäreiden tulo oli odotettu ja juhlamieli nousi korkealle valkoisessa Suomessa. Seuraavana päivänä Vaasan Senaatin torilla järjestämä paraati oli lyhyt, mutta vaikuttava. Mannerheim otti joukot vastaan, jonka jälkeen seurasivat virsi, kirkkoherran saarna, senaatin puheenjohtaja Heikki Renvallin puhe ja poistuminen torilta saksalaista paraatimarssia. Jääkäreiden riemukas vastaanotto ylitti kaikki odotukset. Taannoin Mannerheim oli nimittänyt heitä pettureiksi ja seikkailijoiksi ja nyt ”isänmaan parhaiksi pojiksi”. Ilkka kommentoi 27.2.1918 seuraavaa: "Monet tuhannet kansalaiset olivat tulleet paikalle nähdäkseen tämän kiihkolla odotetun kohtauksen nykypäivän käänteentekevästä historiasta. Kyynel silmässä vakuutti moni katsoja: Kun meillä ja heillä on puolettavana oikea asia, ei rakkaita jääkäreitä mikään voima voita."

25.2. Punaisten suurhyökkäys länsirintamalla tyrehtyi. Punaisten yritykset vallata Haapamäki osoittautuivat tehottomiksi. Valkoiset valtasivat Pomarkun.

Julistuksia ja säädöksiä

Mannerheim kielsi 25.2. kenttäoikeuksien asettamisen ja niiden jo antamien kuolemantuomioiden täytäntöönpanon. Asian taustalla oli lisääntyvät vankimäärät ja kuolemantuomioiden summittaisuus. Hän antoi myös luvan ampua selustassa hävitystyötä tekevät ja luvattomia aseita kanniskelevat henkilöt sekä määräyksen, jonka mukaan suomi oli sotaväen virallinen kieli. Kaikki päiväkäskyt, kiertokirjeet ja muut viralliset kirjeet oli annettava suomenkielisille piireille ja osastoille suomeksi.

Kansanvaltuuskunta, työväen pääneuvosto ja punakaartin johto antoivat O.W. Kuusisen aloitteesta 27.2. julistuksen ”Julmuuksia vastaan”, jossa vaadittiin punakaartilaisia pitäytymään laittomista väkivallanteoista. Syyn punaisten tekemistä julmuuksista Kuusinen vieritti itsenäisten punakaartien niskoille.

Senaatin määräyksestä 28.2. leijonalippu oli soveltumaton kauppalipuksi, väliaikaisesti käytettiin punapohjaista sini-valko-keltaisella ristillä varustettua lippua.

26.2. Ensimmäinen norjalainen ambulanssi saapui Suomeen. Valkoiset saivat myös Ruotsista ja Tanskasta ambulanssiapua.

26.2. Saksa päätti lähettää avustusretkikunnan Suomeen.

26.2. Kapteeni Hans Kalmin johdolla punaiset kukistettiin saartoliikkeen avulla Vehkajärvellä. Vangeiksi jääneet punaiset ammuttiin, selviytyneet pakenevat paniikissa Pälkäneelle, Orivedelle ja Kangasalle.

27.2. Mannerheim päätti aloittaa valkoisten suurhyökkäyksen ensin Hämeessä eikä Karjalan kannaksella. Tarkoituksena oli punaisten rintamalinjan puhkaiseminen Vilppulassa.

27.2. Valkoiset saivat torjuntavoiton punaisista Kuorevedellä.

27.2. Kirkkonummelle Sigurdsin tilalle saarretut valkoiset antautuivat lähes viikon kestäneen piirityksen jälkeen punaisille Ruotsin lähetystön välityksen kautta. Kaikkiaan 467 suojeluskuntalaista joutui vangiksi.

28.2. Valkoisten yritys hyökätä Heinolaan epäonnistui punaisten sitkeän puolustuksen vuoksi. Hyökkäyksen tarkoituksena oli päästä lyhintä mahdollista reittiä yhteyteen Itä-Uudellamaalla taistelevien valkoisten kanssa. Punaisten edullinen puolustusasema ja Lahdesta saapuneet apujoukot ratkaisivat torjuntavoiton punakaartille. Punaisten ärhäkkä vastarinta osoitti valkoisille, että vastustaja osasi taistella myös ilman venäläisten apua.

28.2. Punaiset miehittivät Lemin, Taipalsaaren ja Savitaipaleen Karjalan rintamalla pitkän offensiivin seurauksena. Raudun asema oli vallattu 23. päivänä, mutta hyökkäys oli pysäytetty Raudun pohjoispuolella.

28.2. Suomi ja Saksa aloittivat rauhanneuvottelut.

28.2. Sosialidemokraattien johtava teoreetikko saksalainen Karl Kautsky arvosteli Suomen työväenliikkeen omaksumaa köyhälistön diktatuurin linjaa artikkelissaan, joka ilmestyi Kuluttajan Lehdessä.

28.2. Ruotsin sosialidemokraattinen valtuuskunta saapui Helsinkiin toimiakseen sovittelijana punaisten ja valkoisten välisessä selkkauksessa, sekä valmistellakseen humanitaarisen apuretkikunnan lähettämistä Suomeen. Heidän mielestään punaisten vallankumous oli virhe ja vahingollinen eurooppalaiselle sosialidemokratialle. Kansanvaltuuskunta torjui välitysavun.

Valtiosopimus Suomen ja bolsevikkien välille

1.3. Kansanvaltuuskunta ja neuvostojohto allekirjoittivat valtiosopimuksen, joka määritteli Suomen aseman puolueettomana sosialistisena työväentasavaltana. Sopimuksen mukaan Suomi sai Petsamon ja yhteyden Jäämerelle, neuvostojohto neljä lennätinlinjaa eksterritoriaalioikeuksin ja Inon linnoituksen. Lisäksi Venäjällä olevat suomalaiset työläiset saivat täydet poliittiset oikeudet ja Suomessa asuvien venäläisten työläisten täydellisten poliittisten oikeuksien myöntämistä helpotettiin huomattavasti. Sopimuksen laadintavaiheessa keskusteltiin mm. federaatioajatuksesta eli Suomen liittymisestä sosialistiseen federaatioon sekä Itä-Karjalan ja Suomen sukuisten kansojen liittämisestä Suomeen.

Lehdet

Punaisissa Kansan Lehdessä ja Työmiehessä seurattiin koko viikon ajan tiiviisti Neuvostohallituksen edesottamuksia rauhanneuvotteluissa Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa. Sisällissodan tapahtumista kerrottiin "Luokkasota"-kolumnissa. Ainoastaan punaisten menestykset huomioitiin ja valkoisen puolen murhatöitä korostettiin. Jääkäreistä ei mainittu sanaakaan.

Valkoisessa Keski-Suomessa hehkutettiin jääkäreiden kotiintuloa. Saksan toiminta oli yleinen puheenaihe ja sen edesottamuksista Suomen suhteen kirjoitettiin paljon. Huomattavasti palstatilaa saivat eri paikkakuntien kutsuntailmoitukset. Sisällissodasta raportoitiin ”Vapaussota” -kolumnissa valkoisen näkökannan mukaisesti.

---

Kuva: Komppanianpäällikkö David Riikonen. Lähde: Lenin-museo.

---

Lähteitä ja kirjallisuutta

Kansan Lehti
Keski-Suomi
Työmies

Lauerma, Matti, Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27; vaiheet ja vaikutukset. Porvoo 1966.

Rinta-Tassi, Osmo, Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki 1986.

Suomen itsenäistymisen kronikka. Toim. Jorma Keränen et al. Gummerus, Jyväskylä-Helsinki 1992.

Suomi 75: itsenäisen Suomen historia. Jyväskylä 1993.


Kirjallisuusluettelo

---

Tekijä: Pekka Salmi <ps56310@uta.fi>

---

Etusivulle