Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Kieliolot
Vuosi 1917 oli kielikysymyksen osalta melko rauhallinen. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen sortokausien venäläistämispyrkimykset loppuivat. Suomen- ja ruotsinkielisten keskinäiset riidat jäivät polttavampien ongelmien varjoon.
Venäläiset
Venäjän vallan aikana Suomeen oli syntynyt merkittävä venäläisvähemmistö, joka näkyi ja kuului monella paikkakunnalla. Vuosisadan vaihteessa venäjänkielisiä Suomen kansalaisia oli noin 6000, mutta kaiken kaikkiaan venäläisiä oli Suomessa paljon enemmän varsinkin ensimmäisen maailmansodan alettua, jolloin Suomessa olevien venäläisjoukkojen määrää lisättiin. Varsinkin Itä-Suomessa, suurimmissa rannikkokaupungeissa ja varuskuntakaupungeissa venäläisiä oli paljon.
Venäläisvähemmistö koostui maailmansodan vuosina erityisesti sotilaista, mutta Suomessa asui myös kauppiaita, kaupustelijoita ja pienyrittäjiä sekä heidän perheenjäseniään. Kielen lisäksi heitä erotti muusta väestöstä uskonto. Tosin venäläisetkään eivät olleet etnisesti ja uskonnollisesti täysin yhtenäinen ryhmä, vaan heidän joukossaan oli eri vähemmistöjen edustajia, kuten tataareja ja juutalaisia. Venäläisten toiminta oli vireää esimerkiksi Helsingissä, jossa heillä oli omia koulujaan, teatteri ja erilaisia yhdistyksiä. Suomessa julkaistiin venäjänkielisiä lehtiä ja kirjoja, ja Pietarin lehtiä oli Suomessa saatavilla.
Sortokausien aikana venäläisten ja venäjän kielen asemaa Suomessa pyrittiin parantamaan. Lisäksi Venäjän viranomaiset yrittivät vaihtelevalla menestyksellä venäläistää esimerkiksi postilaitosta ja muita virastoja. Vuoden 1912 yhdenvertaisuuslailla he pyrkivät antamaan venäläisille samat kansalaisoikeudet kuin Suomen kansalaisilla oli. Kansalaissodan aikana venäläisväestö joutui paikoitellen terrorin kohteeksi ja sodan jälkeen suurin osa venäläisistä joutui poistumaan Suomesta.
Suomen- ja ruotsinkieliset
Suomen- ja ruotsinkielisten riidat olivat alkaneet 1800-luvun lopulla, jolloin oli syntynyt fennomaaninen liike, joka pyrki parantamaan suomenkielisten asemaa suhteessa ruotsinkielisiin. Suomenkieliset alkoivat tuolloin vaatia itselleen väestösuhteen mukaista osuutta hallinnossa, liike-elämässä ja koulutuksessa. Vuoden 1906 eduskuntauudistuksen myötä suomenkielisten osuus päätöksenteossa kasvoi tuntuvasti verrattuna aikaisempiin säätyvaltiopäiviin. Vuonna 1906 perustettiin Svenska Folkpartiet valvomaan ruotsinkielisten etuja ja yhdistämään ruotsinkielistä työväkeä ja sivistyneistöä. Ruotsinkielisiä huolestutti erityisesti suomenkielisten muuttoliike ruotsinkielisille alueille, mikä johtui pääasiassa suomenkielisten korkeammasta syntyvyydestä. Kaikkein jyrkimmät suomenruotsalaiset korostivat germaanista alkuperäänsä ja pitivät suomalaisia alempana rotuna.
Muista puolueista maalaisliitto oli kaikkein suomenmielisin. Vanhasuomalainen ja nuorsuomalainen puolue eivät käyttäneet ruotsia julkisesti, vaikka monet niiden johtajista olivat kaksikielisiä. SDP oli virallisesti kaksikielinen, ja se piti kielikysymystä toissijaisena sosiaalisiin ongelmiin nähden. Kielikysymys jakoi pahemmin porvaristoa kuin työväestöä. Vuonna 1917 kielikysymys oli taka-alalla muiden ongelmien viedessä päähuomion, mutta kansalaissodan jälkeen kieliryhmien välit kärjistyivät uudelleen, ja kiistoja aiheutti muun muassa kielilainsäädäntö.
Kuva: Venäjänkielisiä ilmoituksia Helsingin Sanomissa 30.9.1917.
Kirjallisuutta
Hämäläinen, Pekka Kalevi: Kielitaistelu Suomessa 1917-1939. WSOY. Porvoo 1968.
Itsenäistymisen vuodet 1917-1920. Päätoimittaja Ohto Manninen. Helsinki 1993.
Suomalaiset. Yhteiskunnan rakenne teollistumisen aikana. Toim. Tapani Valkonen ym. WSOY. Juva 1980.
Venäläiset Suomessa 1809-1917. Toim. Pauli Kurkinen. Karprint Ky. Huhmari 1984.
Marja Niiniluoto, Timo Vihavainen, Antti Kuusterä, Pekka Pesonen, Marja-Liisa Rönkkö, Jukka Rislakki: Suomi, Suuriruhtinaanmaa. Tammi. Helsinki 1991.
Kirjallisuusluettelo
Tekijät: Sami Suodenjoki < ss58677@uta.fi> ja Lauri Ojanperä <lo58739@uta.fi>