Suojeluskuntajärjestö
Suojeluskuntajärjestön synnyn taustalla oli halu turvata
yhteiskuntarauha järjestysvallan horjuessa Suomessa keväällä
1917. Yhteiskunnallisen tilanteen kärjistyessä suojeluskunnista
kehittyi puolivirallinen järjestö, josta samalla tuli työväenkaartien
vastajärjestö. Tammikuussa 1918 kehitys sai päätepisteensä,
kun senaatti julisti suojeluskunnat virallisiksi joukoikseen. Kansalaissodan
päätyttyä suojeluskuntaliikkeestä kasvoi merkittävä
maanpuolustusjärjestö, joka jatkosodan jälkeen lakkautettiin.
Suojeluskuntaliikkeen synty
Suojeluskuntatoiminnan juuret ulottuvat vuoden 1905 suurlakon ja Viaporin
kapinan jälkeiseen aikaan, jolloin yksityishenkilöt ja kuntakokoukset
muodostivat viranomaisten pyynnöstä eri puolille maata suojeluskuntia.
Niiden tehtävänä oli järjestyksen valvominen ja ihmisten
hengen ja omaisuuden suojeleminen. Maailmansodan alettua
1914 kuntiin perustettiin järjestysmiehistöjä ehkäisemään
viinan salapolttoa ja muita siveettömyyksiä.
Maaliskuun vallankumouksen kaadettua vanhan järjestelmän Venäjällä
levottomuuden ja epävarmuuden aalto pyyhkäisi myös Suomen
yli. Väliaikainen hallitus erotti useita
virkamiehiä ja eri puolilla maata järjestettiin kansalaiskokouksia,
joissa vaadittiin keisarivallan aikaisen poliisivoimien vaihtamista. Kokoukset
kävivät myös itse erottamaan virkamiehiä ja valitsemaan
keskuudestaan komiteoita ja toimikuntia hoitamaan järjestystä.
Yleistä levottomuutta lisäsivät venäläisissä joukko-osastoissa
tapahtuneet upseerien murhat ja kurin höltyminen.
Kansallisen sotaväen ja yleisesti hyväksytyn järjestysvallan
puuttuminen, venäläisten joukkojen läsnäolo ja saksalaisten
maihinnousun odotus kannustivat niin porvareita kuin työläisiäkin
vapaaehtoisten suojelujoukkojen perustamiseen. Suojelujoukkoja perustettiin
nimenomaan yhteiskuntarauhan turvaamiseksi. Varustautumisella oli myös
sotilaallisia ja itsenäisyyspoliittisia syitä, mutta ne olivat
toissijaisia. Tästä levottomasta ilmapiiristä suojeluskuntaliike
kasvoi esiin kesällä 1917. Siitä voidaan erottaa kolme erilaista
lähtökohtaa, jotka lokakuussa lähestyivät toisiaan
johtaen rivien tiivistymiseen. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja Karjalassa
kuntakokoukset perustivat viranomaisten avuksi järjestysmiehistöjä,
Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa maanviljelijät organisoivat maatalouslakkojen
aikana järjestyskuntia ja Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa aktivistit
järjestivät mahdollista kansannousua silmälläpitäen
salaisia palokuntia.
Kuntien järjestysmiehistöt
Useat ruotsinkielisen Pohjanmaan kunnat olivat perustaneet kuvernöörin
kehotuksesta suojeluskuntia ja järjestysmiehistöjä vuonna
1906 ja sama jatkui kesällä 1917. Suojeluskuntia ja järjestysmiehistöjä
perustettiin järjestystä ja rauhallisuutta takaamaan, mutta taustalla
oli myös keväällä 1917 voimaan astunut uusi elintarvikelaki,
jonka mukaan valtiolla oli oikeus takavarikoida ylimääräiset
elintarvikevarastot ja jakaa ne yleiseen käyttöön. Etelä-Pohjanmaan
maanviljelijöiden mielestä maakunnan laillisten talonpoikien
ei tullut alistua sosialistiseen luokkapolitiikkaan. Elintarvikelaki
kiihdytti mieliä myös Savossa ja Karjalassa. Kesän alussa
kunnallisia järjestysjoukkoja perustettiin myös Pohjanmaalle.
Kristiinankaupunki ja Joensuu olivat ensimmäiset kaupungit, jotka
perustivat kunnalliset suojeluskunnat. Kristiinankaupungissa suojeluskunnan
perustamiseen johti väkijoukon hyökkäys poliisiasemalle.
Tapahtuman johdosta kaupunkiin perustettiin suojeluskunta rauhattomuuksia
ehkäisemään. Elokuun lopussa Suomessa toimi parikymmentä
kunnallista järjestysmiehistöä ja suojeluskuntaa. Huomattavaa
kuitenkin on, että Kristiinankaupunkia lukuunottamatta perustaminen
ei johtunut oman paikkakunnan levottomuuksista vaan tärkeä tekijänä
oli sanomalehtien muualta välittämät uhkakuvat.
Maanomistajien järjestyskunnat
Lounais-Suomen maaseudulla tilanne oli yhteiskunnallisten suhteiden
osalta kireä. Alueella monet tilat olivat hyvin suuria ja maanomistajien
yhteiskunnallinen johtoasema oli selkeä. Torppareita ja maatyöläisiä
oli paljon. Maaliskuun vallankumouksen jälkeen paineet alkoivat purkautua,
kun myös maatyöläiset ryhtyivät vaatimaan lyhyempiä
työpäiviä ja parempia palkkoja. Tilanteen kärjistyessä
Lounais-Suomen maanomistajat perustivat huhtikuussa ensimmäisiä
väliaikaisia järjestysjoukkoja. Huhtikuun lopulla Satakunnan
Maanviljelijäin Yhdistys lupasi työläisille kymmenen tunnin
työpäivän kesällä ja seitsemän tunnin talvella,
mutta ehdotus ei mennyt läpi. Työläisten vastaus oli lakot,
joita oli ympäri Satakuntaa touko-kesäkuun kylvökauden aikaan.
Kesäkuussa tilanne rauhoittui hetkeksi, kunnes kuun lopulla, heinänteon
alettua, Länsi-Suomessa puhkesi uusi lakkoaalto, joka jatkui elokuun
alkuun. Näiden maatalouslakkojen väkävaltaisuudet johtivat
Lounais-Suomen maanomistajien varustautumiseen. Esimerkkinä toimivat
Loimaalla heinäkuun alussa kokouksen pitäneet 350 maanviljelijää,
jotka päättivät muodostaa vartioston valvomaan järjestystä
yhdessä viranomaisten kanssa. Tämän jälkeen vähitellen
myös muihin Lounais-Suomen kuntiin perustettiin saman tyyppisiä
vartiostoja.
Sadonkorjuukauden levottomuudet johtivat myös Satakunnassa vartiostojen
perustamiseen. Jo huhtikuussa joissakin kunnissa oli perustettu jonkinlaisia
vartiostoja tilanteen rauhoittamiseksi, mutta vasta heinäkuussa asiaa
ryhdyttiin ajamaan suuremmalla joukolla. Kuitenkin vielä heinäkuussa
satakuntalaiset joukot olivat varsin löyhiä ja tilapäisiä
muodostelmia. Elokuussa kehitys kääntyi kohti uutta suuntaa.
6. elokuuta Porissa pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa
Satakunnan järjestyskunta levottomuuksia ehkäisemään
ja asiaa toteuttamaan valittiin valiokunta. Sääntöjen mukaan
järjestyskunnan tarkoituksena oli levottomuuksien ehkäiseminen
ja kansalaisten hengen, omaisuuden ja työrauhan suojeleminen.
Aktivistien palokunnat
Aktivistien palokuntia järjestelemään ryhtyi ns. aktiivinen
komitea, joka oli hajonnut 1916, mutta perustettu uudelleen keväällä
1917. Aktiivisen komitean tavoitteena oli luoda maahan sotilaallisesti
organisoitu järjestö, joka oli heti alkuun kaatua ammattitaidon
puutteeseen. Johtajat olivat akateemisesti koulutettua väkeä,
jolla ei ollut sotilaallista kokemusta. Jotta toiminta saataisiin käyntiin,
komitea laati palokunnille harjoitusoppaan, jonka mallina käytettiin
saksalaisia ja ruotsalaisia sotilaskäsikirjoja. Oppaan nimeksi tuli
"Voima 1906" ja se sisälsi ylimalkaiset ohjeet taistelujärjestön
organisoimisesta. Käytännön asioista vastasi komitean työjaosto,
joka laati toimintaa varten ohjeet. Niiden mukaan maa oli jaettava piireihin,
joihin oli nimettävä piiriasiamiehet, jotka hankkivat kuntiin
pitäjänpäälliköt muodostamaan paikallistoimikuntia.
Venäläisten takia toiminnan oli oltava salaista ja siksi toiminta
naamioitiin vapaaehtoisiksi palokunniksi tai urheiluseuroiksi. Virallista julkisivua ylläpitämään perustettiin Uusi Metsätoimisto, josta käsin organisointi hoidettiin. Keskikesällä
aloitettiin organisaation rakentaminen, tavoitteena saada mukaan henkilöitä,
jotka vuosina 1915-16 olivat osallistuneet jääkärien värväykseen.
Työjaoston jäsenet kiertelivät ympäri maata ja lopulta
neuvottelujen jälkeen nimitettiin piirien asiamiehet. Matka-asiamieheksi
valittiin Lauri Pihkala, joka levitti palokunta-aatetta erityisesti Hämeessä,
Uudellamaalla ja Karjalassa. Varsinaisten osastojen muodostaminen alkoi
kesä-heinäkuussa ja ensimmäinen paikallisjärjestö
oli 29.6. perustettu Lapuan vapaaehtoinen palokunta. Tämän jälkeen,
heinä-elokuun aikana, perustettiin useita paikallisjärjestöjä
ympäri Pohjanmaata.
Myös muualla Suomessa alettiin perustaa paikallisia palokuntia
samoihin aikoihin kuin Pohjanmaalla. Lauri Pihkala kohtasi aluksi vaikeuksia
varsinkin Uudellamaalla, jossa neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin.
Muissa osissa Suomea, mm. Kainuussa, Savossa, Keski- Suomessa ja Karjalassakin,
aatetta levittivät työjaoston valitsemat piiriasiamiehet, jotka
saivatkin perustettua palokunnan moniin kuntiin. Parhaiten palokunta-aate
juurtui jääkäriliikkeen tukialueille
Etelä-Pohjanmaalle, Kuopion ja Porvoon seuduille sekä Karjalan
kannakselle. Samoin jääkärien itäisen etappitien varsille
Kainuuseen syntyi varsin aikaisin palokuntia. Satakunnassa ja Hämeessä
aktivistit kohtasivat vaikeuksia, koska molemmilla alueilla oli omat järjestelmänsä
olemassa, eikä kummassakaan palokunta-aate saanut jalansijaa.
Varsin nopeasti alullepanon jälkeen palokunta-aate kohtasi vastoinkäymisiä,
kun aktivistit saivat todeta, ettei aate kiinnostanut
suuria kansanjoukkoja. Asian salaperäisyys vetosi lähinnä
opiskelijoihin ja koululaisiin. Palokuntien perustamisen yksinomaisena
syynä tuskin voitiin pitää Venäjän vastaisen kansannousun
valmistelua, vaan vaikuttavia syitä oli myös muita. Haluttiin
estää sisäiset levottomuudet ja pelättiin venäläisten
joukkojen poistuessaan hävittävän maata. Jo kesällä
1917 palokuntiin liittyneen miehet alkoivat vaatia aseita käyttöönsä.
Johto lupasikin aseita, mutta kun niitä ei saatu into väheni
ja toiminta loppui monin paikoin syksyllä.
Rivit tiivistyvät ristiriitojen kasvaessa
Ensimmäiset huhti- ja toukokuussa perustetut suojeluskunnat olivat
tilapäisiä muodostelmia, mutta syksyllä 1917 suojeluskuntaliikkeen
luonne muuttui merkittävästi rivien tiivistyessä. Tuolloin
yhä useammissa pitäjissä kansalais- ja kuntakokoukset perustivat
aktivistien heikosti toimineiden taistelujärjestöjen tilalle
julkisia suojeluskuntia, joilla oli vakinaiset toimihenkilöt ja viranomaisten
vahvistamat säännöt.
Rivien tiivistymisen ja suojeluskuntajärjestöjen määrän
kasvun taustalla oli työväenkaartien kanssa käyty kilpajuoksu,
joka syksyn kuluessa sai luokkataistelun piirteitä kansallisten vaikuttimien
heiketessä. Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset vastakohtaisuudet
jakoivat kansan kahtia, mitä sanomalehdistön levittämät
uhkakuvat jyrkensivät. Porvarillisten lehtien mukaan sosiaalidemokraatit
olivat luokkavihaa lietsoessaan vastuussa anarkian leviämisestä.
Sosiaalidemokraattiset lehdet puolestaan korostivat, että suomalaisten
kapitalistien harjoittama riisto oli aiheuttanut luokkataistelun kärjistymisen
ja vienyt työväestön nälkäkuoleman partaalle,
josta ei selvittäisi ilman radikaaleja muutoksia. Levottomat olot
johtivat varustautumiseen ja järjestysjoukkojen vastakohtaisuuksien
kasvuun. Oma tärkeä osansa tässä kahtiajakautumisen
kurimuksessa oli suojeluskuntaliikkeen saama puolivirallinen asema.
Suojeluskunnat ja valtio
Korkeat viranomaiset suhtautuivat suopeasti suojeluskuntiin. Senaattorit
ja kuvernöörit suosivat suojeluskuntia, koska toivoivat niistä
tukea horjuvalle järjestysvallalle. Hämeen läänin kuvernöörin
K. A. Saarinen piti suojeluskuntia laillisina järjestöinä
ja katsoi läänissään toimineiden suojeluskuntien olevan
esteettömiä toimimaan, koska niiden säännöissä
ei ollut mitään "mikä oli vastoin lakia ja hyviä
tapoja". Lisäksi monissa kunnissa valtion paikallishallinnon
edustajat nimismiehet johtivat suojeluskuntia.
Syyskuun puolivälissä järjestyskysymysten kanssa kamppaillut
Setälän senaatti valitsi entisten upseerien muodostaman
epävirallisen sotilaskomitean jäsenen Harald Åkermanin
kamaritoimituskunnan päälliköksi. Hänen vaatimuksestaan
sotilaskomiteasta tuli valtion elin ja Åkerman sai senaatilta valtuudet
suojeluskuntien perustamiseen. Samaan aikaan senaatti tutki Helsingin suojeluskunnan
säännöt ja päätti, että suojeluskunnalla
oli laillinen oikeus toimia pääkaupungissa. Syksyn kuluessa suojeluskunta
nivoutui yhdeksi, vaikkakin vielä epäviralliseksi osaksi valtion
ja kuntien järjestyskoneistoa. Lisäksi vallankumousta ja kaaosta
pelännyt liike-elämä tuki rahallisesti suojeluskuntia. Kaiken
kaikkiaan suojeluskuntaliike sai ennen sodan syttymistä aseiden ostamiseen
ja kouluttajien palkkaamiseen noin 13 miljoonaa markkaa. Käyttöön
saaduista varoista kyettiin käyttämään kuitenkin vain
murto-osa, koska kouluttajia ja aseita ei ollut helposti saatavilla.
Marraskuun suurlakko
Suurlakon aikana työväen järjestyskaartien tekemät
elintarvike- ja ase-etsinnät aiheuttivat porvarillisissa piireissä
pelkoa ja katkeruutta. Useimpien suojeluskuntien ollessa heikkoja, tarkastuksiin
alistuttiin yleensä ilman vastarintaa, mutta myös väkivaltaisuuksia
esiintyi. Suurlakon aikana suojeluskunnat ja järjestyskaartit iskivät
verisesti yhteen viidellä paikkakunnalla. Mahdollisesti Suomi olisi
ajautunut sisällissotaan jo marraskuussa, jos suojeluskunnilla ja järjestyskaarteilla
olisi ollut riittävästi aseita. Marraskuun tapahtumat osoittivat
kouriintuntuvasti porvaristolle, että työväenkaartit kykenivät
halutessaan koviinkin otteisiin.
Lakot ja väkivaltaisuudet pakottivat kannanottoihin. Porvarilliset
eduskuntaryhmät antoivat marraskuun 21. päivänä Suomen
kansalle yhteisen julistuksen, jossa tuomittiin väkivaltaisuudet ja
vaadittiin, että kuntien oli vastattava järjestyksestä.
Vetoomus tuottikin tulosta. Suurlakon jälkeen useita kunnallisia suojeluskuntia
perustettiin Pohjanmaalle ja Karjalaan. Lisäksi suurlakko aktivoi
ihmisiä liittymään suojeluskuntiin. Samaan aikaan toiminta
kuitenkin lamaantui Uudellamaalla ja Satakunnassa työväestön
vastustuksen sekä aseiden ja kouluttajien puutteen vuoksi. Vahvimmiksi
suojeluskunta-alueiksi nousivat Vaasan, Etelä-Pohjanmaan, Viipurin
ja Sortavalan piirit. Loppuvuoden 1917 aikana sekä aktiivinen komitea
että sotilaskomitea lähettivät kentälle ohjeita siitä,
että suojeluskunnista tuli muodostaa sotilaallisesti organisoituja
taisteluosastoja, koska suuri osa suojeluskunnista muistutti enemmän
siviiliyhdistyksiä kuin sotilasosastoja. Sotilaallista koulutusta
tehostettiinkin n. 50 Saksasta saapuneen jääkärin avulla.
Myös suojeluskuntaliikkeen sotilaallinen voima kasvoi Saksasta saatujen
aselastien ja Pietarista ostettujen aseiden johdosta. Samaan aikaan eri
puolilla maata toimineiden suojeluskuntien yhteistoiminta tehostui yhteisiä
neuvottelu- ja koulutustilaisuuksia pitämällä.
Suojeluskunnista Suomen virallinen armeija
Marraskuussa valittu Svinhufvudin porvarillinen
senaatti pyrki toiminnallaan toteuttamaan kolme tärkeää
tehtävää. Toteuttaa Suomen itsenäisyys, voittaa nälänhätä,
työttömyys sekä muut taloudelliset vaikeudet ja saada maahan
toimiva järjestysvalta. Syksyn kuluessa suojeluskunnat olivat solmineet
suhteita kuntiin ja valtioon, mutta tulenarassa sisäpoliittisessa
tilanteessa Svinhufvud ja senaatti eivät
kuitenkaan olleet julkisesti uskaltaneet kannattaa suojeluskuntien perustamista.
Epävirallisia suhteita oli kylläkin pidetty yllä.
Tammikuun alussa 1918 senaatin asema oli vaikea. Itsenäisessä
Suomessa oli edelleen n. 70 000 venäläistä sotilasta, yhteiskunnallinen
tilanne oli räjähdysaltis ja valtiolla ei ollut käytössään
omia joukko-osastoja. Tässä tilanteessa senaatti määräsi
sotilaskomitean valtion "maanpuolustuskomiteaksi", joka samalla
käytännössä lujitti senaatin suhteita suojeluskuntiin.
Eduskunnassa käyty keskustelu lujasta järjestysvallasta johti
senaatin valtuuksien kasvuun, jonka seurauksena sotilaskomitean puheenjohtajaksi
valittu G. E. Mannerheim sai senaatilta tehtäväksi luoda maahan
lujan järjestysvallan. Sosiaalidemokraattien
joukossa senaatin saamat valtuudet koettiin mahdollisuutena " luokkasotajoukon
asettamiseen".
Vasemmiston vallankaappauksen uhan kasvaessa ja venäisten uhatessa suojeluskuntia sodalla, senaatti otti nämä omiksi joukoikseen.
Tammikuun 26. päivän vastaisena yönä senaatti laati
Suomen kansalle julistuksen, jossa se virallisesti julisti suojeluskunnat
omiksi joukoikseen. Sodan syttyessä suojeluskunnissa oli n.40 000
miestä, joilla oli käytössään n. 9000 kivääriä.
Vastaavasti Suomen punaisen kaartin aseistus
oli n. 9000-11 000 kivääriä ja miehiä n. 25 000-30
000.
Suojeluskunta kansalaissodan jälkeen
Sodan aikana suojeluskuntajoukot olivat valkoisen armeijan selkäranka
ja huhtikuussa 1918 ne muodostivat noin 60 prosenttia koko armeijan vahvuudesta.
Sodan päätyttyä suojeluskuntajoukot jäivät armeijan
reserveiksi. Elokuussa senaatti laati suojeluskunta-asetuksen, jossa suojeluskuntien
asema vahvistettiin ensimmäisen kerran. Asetuksen mukaan suojelukuntien
tarkoituksena oli hallituksen ohjeiden mukaan edistää kansalaisten
puolustuskuntoisuutta ja turvata laillista yhteiskuntajärjestystä.
Sotilaallisen koulutuksen lisäksi suojeluskunnat kiinnittivät
huomiota jäsenten fyysiseen ja psyykkiseen kuntoon. Näitä
hoidettiin urheilu- ja ampumakasvatustyöllä sekä valistustyöllä.
Urheilu- ampumakasvatus käsitti erilaisia harjoituksia ja kilpailuja.
joihin jäsenet osallistuivat innokkaasti. Valistustoiminnassa maanpuolustustiedon
ja maanpuolustusinnon kehittämisen lisäksi musiikilla, kuoroilla
ja orkestereilla, oli suuri merkitys. Marraskuussa 1944 järjestö lakkautettiin välirauhansopimuksen
ehtojen perusteella sotilaallisista syistä.
Kuvat:
- Kanta-Hämeen uuden suojeluskuntapiirin käsivarsikilpi m/4o. Lähde: Hämeenlinnan Maakunta-arkisto.
- Hämeenlinnan Maaseurakunnan (maalaiskunnan) suojeluskunnan käsivarsinauha. Lähde: Hämeenlinnan Maakunta-arkisto.
- Valkoiset Helsinkiin. Lähde: Työväen Keskusmuseo.
Kirjallisuutta
Apunen, Osmo, Rajamaasta tasavallaksi, teoksessa Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia, osa 1. Weiling+Göös, Jyväskylä 1991.
Hersalo, Niilo- Raikkala, Hannes, Suojeluskuntien historia I-III. Lahti(I), Vaasa(II,III) 1955-1966.
Itsenäistymisen vuodet 1917-1920. Osa 1. Irti Venäjästa. Päätoim. Ohto Manninen. VAPK-Kustannus, Helsinki 1992.
Kaipainen, Lassi, Vapaa Suomi. Suojeluskunta- ja lottamerkit kertovat. Kustannusosakeyhtiö Ajatus, Saarijärvi 1995.
Myllyniemi, Seppo, Hämeen Suoja. Vapaaehtoinen maanpuolustustyö Etelä-Hämeessä 1917-1944. Etelä-Hämeen suojeluskuntien historiatoimikunta, Hämeenlinna 1994.
Kirjallisuusluettelo
Tekijät: Outi Kylväjä <
ok56579@uta.fi> ja
Teemu Sainio <ts55321@uta.fi>
Etusivulle