Mannerheim saa tehtävän

Päätös lujasta järjestysvallasta

12.1. Eduskunnan päätti lujan järjestysvallan perustamisesta äänin 97-85. Tämän voidaan katsoa merkinneen, että porvarilliset kansanosat olivat alkaneet nähdä kysymyksen sisäisestä turvallisuudesta ja ulkoisesta itsenäisyydestä aktivistien haluamalla tavalla. Porvarillista Suomea uhkasi siis sekä Venäjä että sisäinen kumous. Päätöstä edeltäneissä työväenliikkeen sisäisissä neuvotteluissa osa sosialistien johtomiehistä oli myös kannattanut valtiopäivien toimia järjestyksen aikaan saamiseksi. Toisaalta työväenliikkeen keskuudessa pelättiin päätöksen johtavan siihen, että Helsingin punakaarti hajoittaisi valtiopäivät.

Kun eduskunnassa sitten tehtiin päätös lujan järjestysvallan perustamisesta, se nähtiin työväenliikkeen keskuudessa porvarivallan tukemisena ja kaartien keskuudessa suoranaisena hyökkäyksenä työväkeä kohtaan. Sitä seurasikin työväenjärjestöjen vastalauseiden ryöppy ja yhteisen puolustusrintaman syntyminen. Erityisesti työväenliikkeen keskuudessa kauhistuttiin ajatusta, että “porvarien lahtarikaartit” laillistettaisiin valtion taistelujärjestöiksi. Hanke ei kuitenkaan ollut uusi, sillä senaatti oli jo syyskesällä perustanut salaisesti Porvoon lähelle Saksanniemeen poliisikoulun, jonka kaartilaisten ja venäläisten merisotilaiden joukko oli käynyt marraskuun suurlakon aikana hajottamassa.

12.1. Suomalainen valtuuskunta esitti Itävalta-Unkarille itsenäisyytensä tunnustuspyynnön.

12.1. Uusi Suometar julkaisi otteita Svinhufvudin Venäjän kadettien lehdelle antamasta haastattelusta, jossa käsiteltiin venäläisten joukkojen poistamista Suomesta.

Työväenliike sisäisten ristiriitojen kourissa

13.1. Turun punakaarti otti päämajakseen Merikoulun, joka sijaitsi kaupunkia hallitsevalla kukkulalla.

13.1. SDP:n eduskuntaryhmä kutsuttiin koolle keskustelemaan tilanteesta, jossa jo osa kunnallisjärjestöistä ilmaisi selvän kumouksellisuutensa. Keskustelun alusti Sirola, joka asetti puolueen asennoitumiselle kolme vaihtoehtoa: 1. lähdetään mukaan siinä käsityksessä, että puolueen enemmistö on mukana, 2. lähdetään mukaan lojaalisuudesta sekä 3. pysytään syrjässä, jotta voimat voidaan säilyttää mahdollisuuksien mukaan.

Vaikka kokouksen henki olikin eduskunnan eilisen päivän päätöksen johdosta radikaali, ainakaan virallista päätöstä vallanotosta siellä ei tehty. Mielipiteet eri puolilla maata kuitenkin poikkesivat toisistaan, sillä mm. Helsingin kaartin toiminta herätti työväenliikkeen kentäväen keskuudessa monin paikon voimakasta arvostelua. Vehkalahdella 13. tammikuuta pidetyssä kokouksessa työväenyhdistys esimerkiksi totesi, että kaartit “nykyisessä kokoonpanossaan” vahingoittivat työväenliikettä.

13.1. Järjestyskaartin yleisesikunta keskusteli Leninin lupauksesta toimittaa punakaarteille Pietarista 10000 kivääriä ja kymmenen 3-tuuman tykkiä ammuksineen (virallisesti Leninin määräys antaa aseet Suomen työväenkaartille tapahtui vasta 20. tammikuuta). Aseiden hankintaa Pietarissa hoitamassa oli järjestyskaartin ylipäällikkö Ali Aaltonen. Aaltosen matka venyikin pariviikkoiseksi hänen ratkettuaan juopottelemaan, ja hänen olinpaikkaansa ei Suomessa tiedetty. Niinpä kokouksessa päätettiin , että päällikön paikka olisi täytettävä mitä pikemmin. Aaltosen toimintaa oli arvosteltu hänen Pietariin lähtönsä jälkeen ja hänen valintaansa ylipäälliköksi pidetty erehdyksenä. Aaltonen suhtautui avoimen pessimistisesti kaartinsa mahdollisuuksiin ja korosti työväen häviävän, jos se ryhtyisi taisteluun. Luonnollisesti hänen omat epäilyksensä vaikuttivat hänen toimintaansa ja tekivät hänestä monien mielestä liian passiivisen työväenkaartin ylipäälliköksi.

14.1. Helsingin punakaartin päällikkökunta laati julkilausuman jossa vaadittiin puoluekokouksen kutsumista koolle päättämään tilanteen vaatimista toimenpiteistä. Julkilausumassa vaadittiin, että edustajat olisi valittava uusilla vaaleilla ja valtiollinen valta olisi otettava puolueen käsiin mm. elintarvikekysymyksen ja työttömyysongelman ratkaisemiseksi. Kaartilaiset uhkasivat myös tarpeen vaatiessa ottaa vallankumousasian johdon omiin käsiinsä.

15.1. Puoluetoimikunnan vastavetona kaartin julistukselle oli Kuusisen laatima julistus “Köyhälistön voimat kokoon “, jossa esitettiin puoluehallinnon oma näkemys siitä kuinka työväenjärjestöjen toiminta pitäisi organisoida. Työväestön vaatimuksiksi julistuksessa määriteltiin työttömyyden ja elintarvikepulan poistaminen, torpparien ja mäkitupalaisten julistaminen isännistään riippumattomiksi sekä senaatin erottaminen. Julistuksen todellisena tavoitteena oli ilmeisesti hajoamassa olevan puolueen pönkittäminen ja puoluetoimikunnan auktoriteetin palauttaminen punakaartilaisten silmissä.

15.1. Eduskunnalle jätettiin Edvard Gyllingin laatima kirjelmä, jossa esitettiin että eduskunta tutkisi senaatin “lainvastaisia tekoja” ja “vallankaappaushommia” ja ryhtyisi toimenpiteisiin. Allekirjoittajina olivat Gylling, Kuusinen, E.Huttunen ja H.Hurmevaara. Lainvastaisina ja vallankaappaukseen tähtäävinä tekoina nähtiin mm. senaatin päätökset uusien virkojen perustamisesta ilman eduskunnan myötävaikutusta asiaan. Eduskunta ei kuitenkaan ottanut esitystä käsiteltäväkseen.

Porvarit pelkäävät pahinta

15.1. Mannerheim valittiin vasta joulukuussa virkaansa nimitetyn Charpentierin tilalle sotilaskomitean puheenjohtajaksi, tämän osoittauduttua tehtävään sopimattomaksi ja tarjouduttua eroamaan. Sotilaskomitea oli saanut 7. tammikuuta virallisen aseman, jolloin se muuttui neuvoa-antavasta elimestä valtion laitokseksi, jonka kulut maksoi senaatti. Mannerheimia oli kaavailtu sotilaskomitean puheenjohtajaksi jo marraskuussa, jolloin uutta puheenjohtajaa Mexmontanin syrjäyttämisen jälkeen etsittiin. Mannerheim oli tällöin kuitenkin vielä Venäjällä, eikä komitean jäsenillä ollut mahdollisuutta tiedustella hänen halukkuuttaan kyseiseen tehtävään.

16.1. Aftonbladetin kirjeenvaihtaja kertoi lehdelleen ja Ruotsin asianhoitaja hallitukselleen, että Suomessa tiedettiin jo odottaa kumousta.

16.1. Senaatti antoi Mannerheimille valtuudet järjestää suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Senaatin puheenjohtaja Svinhufvud määritteli neuvottelussa Mannerheimin tehtäväksi järjestyksen palauttamisen maahan. Katsottiin että porvarillisten piirien oli valmistauduttava punakaartien kapinaan. Myös Mannerheim piti työväen kapinaa todennäköisenä ja esitti Svinhufvudille tukialueen luomista sinne missä se oli mahdollista eli Pohjanmaalle. Venäläisten aseistariisumisesta neuvottelussa ei puhuttu, sillä oli toiveita, että venäläiset lähtisivät vapaaehtoisesti Suomesta. Mannerheim toi kuitenkin ilmi tyytymättömyytensä aktivistien Saksan-apua koskeviin hankkeisiin ja vaati ettei ulkomaista apua järjestystä palautettaessa pyydettäisi.

16.1. Senaatti aloitti valtion järjestyskunnan ja miliisikoulun toiminnan ja myönsi niiden menoihin 200000 mk. Bolsevikkien Suomen aluekomitealle ilmoitettiin kyseisten elimien perustamisesta kirjeellä, jossa korostettiin ettei järjestelyjä ollut suunnattu venäläistä sotaväkeä vastaan. Kirjeen tultua vasemmistolehtien tietoon, ne päättelivät, että koska senaatti ei ollut suunnannut toimiaan venäläisiä vastaan, niillä pyrittiin oman maan työväenliikkeen kukistamiseen.

16.1. Senaatti nimitti väliaikaiseksi varainhoitajaksi Berliiniin Edvard Hjeltin.

17.1. Helsingin Sanomat oli selkeän puoluettomuuslinjan kannattaja ja torjui pääkirjoituksessaan Suomen Saksa-suuntauksen, ehkä osittain koska länsivaltojen uskottiin voittavan maailmansodan. Mahtavan liittolaisen seurassa myös Suomen vapaus olisi saattanut pian taas käydä varsin nimelliseksi, joten turvautuminen puolueettomuuteen oli suoranainen pakko.

18.1. Senaatti vetosi suoraan kansankomissaarien neuvostoon sotajoukkojen vetämiseksi pois maasta. Vetoomus jätettiin neuvostohallitukselle 26. päivänä tammikuuta. Joitakin päiviä enemmin oli Helsingin Izvestijassa julkaistu Stalinin ohjeet Suomessa toimineen aluekomitean puheenjohtaja Glazunoville. Stalinin mukaan “nykyiset suhteet Suomeen ovat voimassa ja aluekomitea toimii vallan edustajana niin Suomessa kuin sen rajoillakin”.

18.1. Mannerheim sai valtuudet järjestysvallan organisoimiseen suullisesti ja matkusti Vaasaan.

18.1. Britannian pääministeri Balfour ilmoitti tunnustuspyyntöä esittämään tulleelle suomalaisvaltuuskunnalle hallituksensa tunnustavan Suomen itsenäisyyden de facto. De jure -tunnustus jäi riippumaan Venäjän kansalliskokouksesta. Kyseinen kansalliskokous hajotettiin bolsevikkien jo muutaman päivän kuluttua.

---

Kuva: Punakaartilaissotilas. Lähde: Lenin-museo

---

Kirjallisuutta

Itsenäistymisen vuodet 1917-1920: 3. Katse tulevaisuuteen. Helsinki 1992

Manninen Turo, Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Jyväskylä 1982

Rinta-Tassi, Osmo, Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Helsinki 1986

Salkola, Marja-Leena, Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 2. Helsinki 1985

Suomen historian pikkujättiläinen. Porvoo 1987

Suomi 75: itsenäisen Suomen historia. Jyväskylä 1993

Upton, Anthony F., Vallankumous Suomessa 1917-1918 I. Jyväskylä 1980

Kirjallisuusluettelo

---

Tekijä: Kirsi Hautamäki <kh61152@uta.fi>

---

Etusivulle