Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Järjestysvalta horjuu Suomessa
Maaliskuun vallankumouksen vaikutuksesta poliisin asema ja valta haihtui. Se oli toiminut keisarin alaisena järjestysvaltana. Keväästä 1917 alkaen kysymys järjestysvallan hallinnasta vaikeutui ja kärjistyi, sillä porvarit ja sosialidemokraatit eivät kyenneet yhdessä muodostamaan lakiin perustuvaa järjestysvaltaa maahan.
Suomen ensimmäiset poliisivoimat perustettiin jo autonomian ajan alussa Turkuun, Helsinkiin ja Viipuriin. Maaseudulla järjestyksestä vastasivat nimismiehet. Poliisitointa johtivat läänien kuvernöörit ja kenraalikuvernööri, joiden toimintaa ohjasi Venäjän keisari Nikolai II. Poliisin tehtävänä oli järjestyksenpidon lisäksi valvoa matkustavaisia. Poliisitoimen vaikutus tuntui erityisesti routavuosien aikana, kun Suomeen perustettiin santarmisto ja poliisimiehistöä venäläistettiin vaatimalla venäjänkielentaitoa. Etenkin vuonna 1909 kenraalikuvernööriksi tulleen F.A. Seynin aikana poliisit toimivat venäläisten sotilaspoliisien, santarmien, urkkijoina. Kun tieto maaliskuun vallankumouksesta tuli Suomeen, Seyn vangittiin heti.
Kansa nousee maakunnissa osoittamaan mieltään
Vallankumouksen myötä lähti maaseudulla tapahtuneiden kansalaiskokousten vyöry liikkeelle. Kansa vaati seyniläisten poliisien erottamista virkaintoisuudesta, urkkimisesta ja santarmien kätyreinä toimimisesta syytettyinä. Kokoukset kävivät itse erottamaan virkamiehiä ja valitsemaan keskuudestaan komiteoita ja toimikuntia hoitamaan järjestystä. Esimerkiksi Vähässäkyrössä väkijoukko pidätti eroamasta kieltäytyneen nimismiehen vaimoineen ja kuljetti heidät Vaasaan. Omavaltaisuutta ei kuitenkaan siedetty ja Vaasan sekä Viipurin lääninhallitukset pitivät erottamisia perustuslain vastaisina.
Huhtikuussa myös senaatti tuomitsi oman käden oikeudella tapahtuneet erottamiset ja vetosi kansaan, jotta väkivaltaisuuksilta vältyttäisiin. Lehdistön reaktio kansalaisten kuohuntaa kohtaan vaihteli puoluekannasta riippuen. Porvarilliset lehdet Helsingin Sanomat ja Uusi Suometar tuomitsivat omavaltaisuudet, yhtyen senaatin vetoomukseen. Kansalaiset saisivat kuitenkin tuoda esiin epäkohtia ja vaatia virkamiesten toimien tutkimista. Sosiaalidemokraattiset lehdet, Työmies ja Kansan Lehti, vaativat kunnallisen päätöksenteon tasa-arvoisuutta ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Porvarillinen laillisuus oli lehtien mielestä tähän asti merkinnyt omistavien luokkien vallan suojelua ja työväestön pitämistä kahleissa. Eri puolueiden näkökulma erosi siis selkeästi toisistaan.
Muutos kaupungeissa
Maaliskuun vallankumouksen myötä Suomen poliisivoimat menettivät siis asemansa ja järjestysvalta siirtyi sotaväelle. Sotilaat puolestaan luovuttivat vastuun järjestyksenpidosta järjestäytyneen työväen haltuun. Suomen sosialidemokraattinen puolue opasti paikallisjärjestöjään ottamaan poliisitoimen haltuunsa perustamalla paikallisia järjestystoimikuntia tai -neuvostoja yhdessä kaupunkien viranomaisten kanssa. Puolueen tavoitteena oli laajentaa kunnallista itsehallintoa, jonka osaksi luotaisiin työväestön järjestysvalta. Porvarilliset poliitikot ja virkamiehet taas pelkäsivät, että vasemmisto aikoi kaapata kaiken järjestysvallan, minkä seurauksena maa ajautuisi anarkian ja kaaokseen. Oikeisto ja vasemmisto aloittivat järjestysvallasta kamppailun, joka jatkui läpi kesän ja syksyn 1917.
Poliittisten järjestystoimikuntien aseman vakiintuessa järjestysmiehiä alettiin kutsua miliiseiksi. Kaupunkien poliisitointa johtaneet seyniläiset poliisimestarit erosivat viroistaan maaliskuun lopulla. Helsingissä sosialidemokraattinen järjestystoimikunta perusti miliisin 20.3. 1917. Toisin paikoin tämä tapahtui vasemmiston ja porvarien yhteisellä päätöksellä, mutta esimerkiksi Tampereella porvarillinen kaupunginvaltuusto yritti palauttaa poliisilaitoksen tehtäväänsä. Riidan ratkaisemiseksi valtuusto ja työväenjärjestöjen edustajat muodostivat yhteisen järjestyslautakunnan. Osa entisistä konstaapeleista palasi tehtäviinsä, vain santarmien urkkijoina toimineet erotettiin. Miliisijärjestelmään siirtyivät maaliskuun aikana myös Turku ja Viipuri sekä 14 muuta kaupunkia.
Senaatti pyrkii ratkaisuun
Senaatin porvarijäsenet puolueineen eivät hyväksyneet maassa tapahtunutta työläisten valta-aseman kasvua ja järjestysasioista vastaava vanhasuomalaisen puolueen senaattori Allan Serlachius ei halunnut järjestysvallan jäävän miliisien käsiin. Perusteena oli se, että Suomen laki ei tunne käsitettä miliisi. Aluksi Serlachius perusti kaksi komiteaa pohtimaan poliisitoimen tilaa, mutta kävi itse toimeen ryhtymällä nimittämään uusia poliisimestareita uuden kenraalikuvernööri Stahovitshin, kuvernöörien ja järjestyslautakuntien käymien neuvotteluiden jälkeen.
Senaattori halusi kunnallistaa poliisitoimen ja perustaa poliittisesti tasapainoiset järjestystoimikunnat tai -lautakunnat valitsemaan päällystöä ja miehistöä. Toukokuun 19. päivänä Serlachius lähetti kuvernööreille käskyn lakkauttaa miliisi ja perustaa poliisimestarien ja kuvernöörien johdolla lakiin nojautuva poliisijärjestelmä pitämään järjestystä yllä. Tämä oli tehtävä neuvotellen järjestystoimikuntien kanssa, mutta vaikutusvaltaansa lisänneet sosiaalidemokraatit eivät käytännössä halunneet luopua vallastaan.
Serlachius antoi käskynsä koko senaatin nimissä, mutta ei ollut keskustellut asiasta muiden senaattoreiden kanssa. Tamperelaisen Kansan Lehden mielipide oli, että miliisijärjestelmä tulisi pitää voimassa, kunnes eduskunnassa säädettäisiin laki kunnallisesta ja kansanvaltaisesta järjestyslaitoksesta. Toisaalta Tampereella miliiseinä toimivat entiset poliisit, joten poliisijärjestelmään paluu ei ollut henkilökysymys. Vaikeinta poliisijärjestelmään muuttuminen oli Raumalla, missä miliisit luovuttivat paikkansa vasta lokakuussa sekä Helsingissä, sillä miliisit menivät lakkoon.
Miliisi käytännön työssä
Heti aluksi valtaosa miliiseistä poisti käytöstä keisarin vallan aikaan kuuluneet univormut, sillä ne aiheuttivat kielteisiä tunteita. Siviiliasuisten miliisien tunnusmerkkinä oli käsivarsinauha ja puinen patukka. Joidenkin paikkakuntien miliisillä oli revolverit tai pistoolit. Turussa miliisi poisti univormusta vanhat merkit. Senaattori Serlachius mainitsi käskyssään poliisijärjestelmään siirtymisestä, että poliisien tulisi käyttää aikaisemmin käytössä olleita englantilaismallisia univormuja.
Univormu vahvistaisi ammatti-identiteettiä ja lisäisi luottamusta ja turvallisuudentunnetta. Ongelmana oli, ettei vanhoja käyttökelpoisia univormuja löytynyt mistään ja senaatin siviilitoimituskunta suunnittelikin uuden univormun poliisikunnalle. Kesällä 1917 univormuja ei saatu käyttöön ja poliisi oli siviiliasussa tunnusmerkkinään punainen käsivarsinauha ja numerolaatta.
Miliisilakko Helsingissä
Senaattori Serlachiuksen esityksen vuoksi Helsingin miliisivoimista olisi pitänyt irtisanoa 200 miestä, sillä siirryttäessä miliisijärjestelmään voimia oli lisätty 600 miehestä 800 mieheen. Poliisimestari Carl Voss-Schrader halusi sanoa irti uusia työntekijöitä, mutta sosiaalidemokraattisen järjestystoimikunnan kanta oli, että uusia ja vanhoja oli tasapuolisesti sanottava irti. Voss-Schrader vetosi senaattorin käskyyn, joka antoi poliisimestareille valtuudet valita miehistönsä.
Työväenjärjestöjen eduskunta tuomitsi tapahtuman julistaen, ettei työväki enää voinut vastata Helsingin järjestyksestä, sillä poliisimestari oli riistänyt järjestystoimikunnalta sen vallan. Miliisi alkoi lakon 30. päivänä kesäkuuta. Lakkolaiset vaativat poliisi-mestarin viran lakkauttamista ja palkankorotusta. Senaattori Serlachius piti vaatimuksia laittomina, mutta koska lakkolaiset eivät luopuneet kannastaan, neuvotteluyhteys katkesi. Serlachius katsoi epäonnistuneensa ja yritti erota virastaan.
Senaatin puheenjohtaja Oskari Tokoi siirsi asian eduskunnalle, jolloin miliisi palasi työhön. Sosiaalidemokraatit tekivät asiasta välikysymyksen, johon Serlachius vastasi, että miliisi valvoi vain yhden yhteiskuntaluokan etua, kun tavoitteena on koko yhteiskuntaa palveleva poliisi. Lisäksi hän sanoi pitävänsä parempana sitä, että maan pääkaupunki on kokonaan vailla poliisia, kuin että sen järjestysvalta on alistussuhteessa ei maan hallitukseen vaan johonkin järjestöön maan hallituksen ulkopuolella. Järjestöllä hän tarkoitti työväenjärjestöjen eduskuntaan.
Eduskunta antoi tukensa Serlachiukselle, joten miliisilakko alkoi uudelleen. Tilanne vaikeutui, sillä poliisimestari Voss-Schrader erosi. Nyt Oskari Tokoi alkoi itse neuvotella sovinnosta. Tokoi teki omavaltaisesti sopimuksen, jossa lakkolaisten vaatimuksiin suostuttiin. Serlachius piti sopimusta laittomana, mutta se pysyi senaatissa voimassa. Miliisi palasi työhönsä, mutta ratkaisu oli poliittinen tappio koko maalle, sillä hallitusrintaman repeäminen huononsi maan asioiden hoitoa.
Levoton kesä
Kiistat järjestysvallasta, puute elintarvikkeista, lakot ja kuriton venäläinen sotaväki aiheuttivat turvattomuutta ja levottomuutta koko maassa. Vasemmiston saatua vaikutusvaltaa miliisikunnassa halusi porvaristo muodostaa omia suojeluskaarteja, mutta Serlachius torjui tällaiset aloitteet. Kuitenkin elokuun lopussa Helsingin porvarilliset luottamusmiehet pyysivät everstiluutnantti Bruno Jalanderia perustamaan poliisireservin, joka vastaisi järjestyksenpidosta, kun miliisi olisi lakkautettu. Jalander oli toiminut Helsingin poliisivoimissa jo 1905-10. Työväestö ei hänestä pitänyt, sillä hän oli toiminut lakonmurtajana Kemissä 1906. Jalander ryhtyi työhön, jota kaupunki rahoitti. Noin 400 miestä värvättiin maaseudulta ja heitä kouluttivat poliisivoimista työttömiksi jääneet komisariot.Ryhmän nimeksi tuli Kaivohuoneen poliisikoulu. Poliisireservi oli sosialidemokraattisten lehtien mielestä lahtarikaartia.
Tämän ohella pääkaupungissa toimi liikeyritysten ja yksityishenkilöiden perustama Yövartija-yhdistys estämässä murtoja ja ryöstöjä. Lokakuun puolivälissä Helsingin miliisiä yritettiin jälleen muuttaa poliisiksi. Senaattia tuki poliisireservi ja Järjestyslipusto. Järjestystoimikunta ei suostunut miliisin lakkauttamiseen ja pyysi apua venäläiseltä aluekomitealta. Venäläiset aikoivat voimakeinoin estää miliisin riisumisen aseista. Kuvernööriksi valittu Jalander keskeytti poliisilaitoksen palautustoimet, jotta uusi eduskunta pääsisi aloittamaan toimikautensa rauhassa. Pääkaupungin järjestystoimiongelmat jäivät jälleen ratkaisematta.
Porvarit perustavat ratsupoliisikoulun
Heinäkuun puolivälissä säädetty valtalaki oli johtanut valtiopäivien hajoittamiseen. Uuteen senaattiin valitut sosiaalidemokraatit jättivät pian toimensa ja kenraalikuvernööri Stahovitsh pyysi porvareita yksin hoitamaan senaatin tehtäviä. Tähän suostuttiin, jos Venäjän väliaikainen hallitus huolehtisi, ettei venäläinen sotaväki puutu maan hallitsemiseen ja jos maahan luotaisiin luja järjestysvalta. Stahovitsh suostui näihin ehtoihin ja Setälän senaatin siviilitoimituskunta otti perustaakseen valtion ratsupoliisikunnan. Tätäkin tehtävää hoitamaan nimettiin Bruno Jalander.
Jalanderin myötävaikutuksella senaatti muodosti aktivisteja tukeneesta sotilaskomiteasta valtion elimen valmistelemaan asevelvollisuuslakia. Koulun perustaminen hyväksyttiin senaatissa 19. syyskuuta. Koska poliisikoulu perustettiin Porvoon lähellä olevaan Saksanniemen kartanoon, sen nimeksi tuli Saksanniemen poliisikoulu ja Järjestyslipusto. Kouluun värvättiin oppilaita entisistä poliiseista, maanviljelijöistä ja palvelujen harjoittajista. Vasemmistolaisia ei hyväksytty. Lokakuun puolivälissä palveluksessa oli jo 200 miestä. Järjestyslipuston miehet saivat palkkaa valtiolta 400 mk kuukaudessa, heillä oli karoliinilaismallinen univormu ja uusi kenraalikuvernööri N.V. Nekrasov lupasi hankkia joukolle myös aseet Venäjältä. Aseita ei kuitenkaan saatu, sillä epäiltiin, että niitä käytettäisiin venäläisiä vastaan.
Koulun perustaminen pyrittiin salaamaan, mutta joitakin vasemmistolaisia pystyi värväytymään mukaan ja koulun tiedot julkaistiin sosialidemokraattisessa. lehdistössä. Työmies- lehdessä kehotettiin työläisiä karttamaan porvariston taantumuksellisia puuhia, lehti myös kysyi merkitsikö porvariston aseistautuminen kiihotusta kansalaissotaan? Ihmettelyä herätti myös valtion varojen käyttäminen tällaisten "verikaartien" toimintaan. Punakaarti hajotti Järjestyslipuston ja Kaivohuoneen poliisikoulun marraskuun yleislakon aikana. Miehistö siirtyi Pohjanmaalle ja muodostaen Suomen Tasavallan Vartioston, eli asevoimien jalkaväkiyksikön.
Valtion tie oikeiston valtaan
Kahteen leiriin jakautunutta maata oli mahdoton hallita. Vasemmiston tyytymättömyys sai kuuluvampia ilmaisumuotoja ja kuriton venäläinen sotaväki levitti turvattomuutta kansalaisten keskuuteen. Elintarvikepula edelleen pahensi levottomuutta, ja järjestystä tavoitteleva porvaristo muodosti oman aseellisen ryhmittymänsä. Poliittisten ryhmien käsitys järjestyksen ylläpidosta poikkesi toisistaan ratkaisevasti. Vasemmisto ja liberaali oikeisto olisi halunnut muodostaa kunnallisen järjestysvallan, mutta porvarilliset hallituspiirit, virallistettu sotilaskomitea ja aktivistit pitivät lujan keskitetyn järjestysvallan aikaansaamista tärkeänä.
Poliisitoimen jakautuminen liittyy yhteen punakaartien ja suojeluskuntien muodostumisen kanssa. Rikollisuuden kasvu ei jyrkkeneviä poliisitoimia vaatinut, kysymys oli politiikasta.
Kuvat:
- Allan Serlachius, senaatin siviilitoimituskunnan päällikkö. Kuvalähde: Suomen kansan aikakirjat X, 1917 - 1918. Esittänyt Einar W. Juva, Otava, 1938.
- Helsingin miliisin käsivarsinauha. Kuvalähde: Suomen kansan aikakirjat X, 1917 - 1918. Esittänyt Einar W. Juva, Otava, 1938.
- Everstiluutnantti Bruno Jalander, Kaivohuoneen poliisireservin ja Ratsupoliisikoulun perustaja.Kuvalähde: Suomen kansan aikakirjat X, 1917 - 1918. Esittänyt Einar W. Juva, Otava, 1938.
- Poliisikouluna toiminut Saksanniemen kartano. Kuvalähde: Suomen kansan aikakirjat X, 1917 - 1918. Esittänyt Einar W. Juva, Otava, 1938.
Kirjallisuutta
Hietaniemi, Tuija: Lain vartiossa. Poliisi Suomen politiikassa 1917-1948. Historiallisia tutkimuksia 166. Suomen Historiallinen Seura , Vammala, 1992.
Luntinen, Pertti: F. A. Seyn. A Political Biography of a Tsarist Imperialist as Administrator of Finland. Studia Historica 19. Suomen Historiallinen Seura, Jyväskylä, 1985.
Suomen kansan aikakirjat. Osa X, 1917 - 1918. Esittänyt Einar W. Juva, Otava, 1938.
Itsenäistymisen vuodet 1. Irti Venäjästä. Toim. Ohto Manninen VAPK-kustannus, 1992.
Tekijät: Helka Takala < hiheta@uta.fi> Onerva Leisti hionle@uta.fi>
