Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Aktivismi
Aktivistit olivat suomalaisia suoran toiminnan kannattajia. Pääosin ylioppilasnuorista jäsenensä kerännyt aktivismi pyrki irrottamaan Suomen Venäjän yhteydestä lopullisesti väkivallan ja terrorin keinoin, ja liike nostetaankin usein Suomen itsenäistymisen historiassa kunniapaikalle. Aktivismi jakautui pääosin kahteen vaiheeseen sortokausien mukaan, mutta yleisesti aktivistit muistetaan pääosin kenraalikuvernööri Bobrikovin murhasta ja jääkäriliikkeen alullepanosta.
Sortokaudet aktivismin lähtökohtana
Ensimmäisen sortokauden yhteydessä 1800-luvun loppuvuosina Suomalainen puolue jakaantui kahtia suhteessaan venäläistämistoimenpiteisiin. Vanhasuomalaiset senaattori Y-S. Yrjö-Koskisen johdolla olivat myöntyvyyslinjan kannattajia, joiden mukaan laittomuuksiin alistumisella säästettäisiin kuitenkin tärkein, eli itse kansakunta. Nuorsuomalaiset sitä vastoin muodostivat yhdessä ruotsalaisen puolueen kanssa perustuslaillisen rintaman, joka ei suostunut tottelemaan mitään laittomia määräyksiä. Perustuslaillisen rintaman johdossa oli runsaasti lakimieskoulutuksen saaneita, mm. Leo Mechelin, K.J. Ståhlberg ja P.E. Svinhufvud. 1903 perustettu Suomen sosialidemokraattinen puolue kannatti myös perustuslaillisuutta, jo siitäkin syystä että se vastusti itsevaltiutta.
Perustuslaillinen rintamakin oli jakautunut kahtia; passiivisen ja aktiivisen vastarinnan kannattajiin. Jälkimmäiset eivät siis kaihtaneet väkivaltaisiakaan toimia sortotoimenpiteiden vastustamiseksi. 1901 perustettu Aktivistinen vastustuspuolue levitti maanalaisia julkaisuja, piti yhteyksiä Venäjän vallankumouksellisiin ja suunnitteli sekä toteutti terroritekoja ja poliittisia murhia. Suurlakon jälkeen 1905 suuri osa aktivisteista keskitettiin urheilujärjestöksi naamioituun Voimaliittoon. Aktivismin ensimmäinen kausi huipentui kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaan 1904 ja sai päätöksensä Voimaliiton lakkauttamisen yhteydessä.
Aktivismi Suomen vapauttajana
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä ja suuren venäläistämisohjelman tullessa julkisuuteen sai aktivismi jälleen tuulta siipiensä alle. Tällä kertaa poliittinen tilanne ja näkemykset Suomen asemasta olivat muuttuneet jo siinä määrin, että aktivistien pyrkimyksenä oli lopullinen irroittautuminen Venäjästä vaikka väkivalloin. Merkittävää oli, että nyt toisen sortokauden aikana olivat suomalaisten rivit jo miltei täysin yhtenäiset venäläisten sortotoimenpiteiden vastustamisessa, joskin aktivismi tukeutui pääosin porvarillisiin piireihin ja vuodesta 1917 suojeluskuntien toimintaan.
Aktivistien yhteydet ulkomaille ja erityisesti Tukholmaan olivat varsin vilkkaat ja aseapua anottiinkin Ruotsilta ja Saksalta. Ruotsi kieltäytyi, mutta työ Saksan kanssa kantoi hedelmää. Ylioppilasnuorisoaktivistit saivat 1915 solmittua Venäjältä salaisen sopimuksen Saksan kanssa jonka mukaan Saksa suostui järjestämään 200 suomalaiselle ylioppilasnuorelle sotilaskoulutusta Lockstedtissa. Koulutettavien määrää onnistuttiin sittemmin suurentamaan lähes kahteen tuhanteen nuoreen, jolloin matkaan lähti myös huomattava paljon työläis- sekä maalaisnuoria. Nämä rintamakokemustakin saavuttaneet jääkärit näyttelivät sittemmin hyvin tärkeää osaa kansalaissodassa. Aktivistien kapinahankkeet kuitenkin valuivat hiekkaan Venäjän maaliskuun vallankumouksen lakkauttaessa sortotoimenpiteet, ja niinpä itsenäisyys saavutettiin lopulta rauhanomaisin keinoin
Jälkiaktivismi äärioikeiston työkaluna
Aktivismi jäi henkiin kansalaisodan jälkeenkin ns. “jälkiaktivismina” joka pyrki valkoisen Suomen turvaamiseen Neuvosto-Venäjää vastaan, heimokansojen auttamiseen sekä vasemmistovallankumouksen torjumiseen. Vaikka saksalaismieliset aktivistit jäivät kuningashankkeessa tappiolle, ei uutta tasavaltaista hallitusmuotoa tahdottu hyväksyä. Jälkiaktivismi olikin usein jo miltei yhteiskuntajärjestyksen vastaista oikeistovallankumouksellista toimintaa, ja oikeistokaappauksen uhka oli Suomessa hyvinkin todellinen vuosina 1919-21 sekä lapuanliikkkeen aikana 1929-32. Vaikka kiihkein aktivismi kuihtui vähitellen pois, jäi aate silti elämään voimakkaana monien 1930-luvun äärioikeistolaisten järjestöjen keskuudessa, esimerkiksi Akateemisessa Karjala-seurassa.
Kuva: Aktivistien sankari Eugen Schaumann, joka ampui kenraalikuvernööri Bobrikovin 16.6.1904. Lähde : Kansallinen elämäkerrasto, osa 5. Porvoo 1934.
Kirjallisuutta
Jussila, Hentilä & Nevakivi : Suomen Poliittinen Historia 1809-1995. Juva 1996.
Kallenautio, Jorma : Suomi katsoi eteensä : Itsenäisen Suomen ulkopolitiikka 1917 - 1955. Helsinki 1985.
Lappalainen, Jussi : Itsenäisen Suomen synty. Jyväskylä 1967.
Suomen historia 6. Päätoimittaja Jukka Tarkka. Espoo 1987.
Suomen historian käsikirja 2. Toim. Arvi Korhonen. Porvoo 1949.
Kirjallisuusluettelo
Tekijät: Jussi Karmala < jk59167@uta.fi> ja Juha Reinikainen <jr54562@uta.fi>