Eduskunta
Vuoden 1906 eduskuntauudistuksen ansiosta saatiin Suomeen
edistyksellinen
kansanedustuslaitos. Perustuslaki antoi kuitenkin hallitsijalle täydellisen
veto-oikeuden eduskunnan päätöksiin sekä vapaat kädet
toimeenpanovallan johtamisessa. Siinä missä perustuslain antamat
oikeudet hallitsijalta lakkasivat, otettiin käyttöön sen
vastaiset määräykset. Tämä nähtiin kun Suomen
erityisasema alettiin Venäjallä jälleen nähdä
vääryytenä ja alkoi ns. toinen sortokausi. Eduskunnan asema
pysyi alaspainettuna maaliskuuhun 1917 asti, jolloin
väliaikaisen
hallituksen antamassa julistuksessa otettiin merkittävä
askel
kohti Suomen kansanedustuslaitoksen vahvempaa roolia valtiovallan käyttäjänä.
Eduskunnan heinäkuussa hyväksymä valtalaki merkitsi väliaikaisen
hallituksen näkökulmasta kuitenkin liian pitkälle mennyttä
hallitsijan vallan siirtämistä eduskunnalle. Lokakuun vallankumouksen
jälkeen mahdollistui Suomen irtaantuminen Venäjästä.
Eduskunnan asema maan periaatteellisesti tärkeimpänä valtioelimenä
kirjattiin Suomen hallitusmuotoon 1919. Myös
parlamentarismi sai Suomessa lain
suojan. Presidentti peri kuitenkin
hallitusmuodossa
osan vanhojen perustuslakien vaalimasta hallitsijan vallasta.
Eduskuntauudistus 1906
Vuoden 1905 Venäjän suurlakko ja vallankumouksellinen
liikehdintä olivat heikentäneet
keisari Nikolai II:n asemaa siinä määrin, että hän
vahvisti Suomen suuriruhtinaskuntaan uuden valtiopäiväjärjestyksen
30.7.1906. Tämän eduskuntauudistuksen ansiosta siirryttiin Suomessa
kertaheitolla erittäin vanhoillisesta nelikamarisesta kansanedustuslaitoksesta
Euroopan moderneimpaan laitokseen. Eduskunnasta tehtiin yksikamarinen ja
edustajien vaalit tehtiin yleisiksi ja yhtäläisiksi. Äänioikeutettujen
määrästä tuli kymmenkertainen verrattuna säätyvaltiopäivien
loppuaikoihin.
Ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit maaliskuussa 1907 osoittivat
selvästi, että eduskuntauudistus merkitsi työväen politiikan
astumista mukaan julkisen vallan käyttöön. Suomen sosialidemokraattinen
puolue sai peräti 80 edustajaa eduskuntaan. Autonomian ajan loppuun
saakka olikin eduskunnan voimasuhteissa tyypillisenä piirteenä
työväenliikettä lähes yksin edustaneen
sosiaalidemokraattisen
puolueen keskeinen asema.
Taulukko. Puolueiden edustajanpaikat 1907 - 1917 suoritetuissa
vaaleissa
- = ei mukana vaaleissa
Eduskunnan asema
Eduskuntauudistuksen tuomaa käännettä suomalaiseen kansanedustuslaitokseen
on nimitetty jopa vallankumoukselliseksi: niin radikaalista muutoksesta
oli kysymys. Valtiopäivien valta-asema ei kuitenkaan
suhteessa muihin ylimpiin
valtioelimiin suoranaisesti lisääntynyt. Edelleen olivat voimassa
perustuslait, jotka takasivat
hallitsijalle suuren vallan. Eduskunnan kokoontuminen oli kiinni hallitsijan
tahdosta, ja eduskunnalla ei ollut itsenäistä lainsäädäntövaltaa.
Lakien piti aina saada keisari-suuriruhtinaan vahvistus astuakseen voimaan.
Toisaalta oli hallitsijankin halutessaan jonkun säännöksen
Suomessa lain asemaan saatettava se Suomen eduskunnan käsittelyyn
ja siellä hyväksytyksi. Keisarilla oli kuitenkin käytössään
valtuudet asetusten antamiseen. Laajaa asetusten anto-oikeutta kuvaa se,
että Suomea pystyttiin hallitsemaan autonomian ajan ensimmäiset
puoli vuosisataa kutsumatta kokoon valtiopäiviä.
Suurin toivein yhteiskunnan kehitystyöhön lähtenyt eduskunta
joutui pian huomaamaan, että vastassa oli hallitsija, joka oli omaksunut
täysin erilaisen näkemyksen kuin Suomen eduskunta siitä,
mihin suuntaan Suomen tulevaisuutta pitäisi kehittää.
Uudistushankkeet, kuten ehdotus uuden
hallitusmuodon säätämiseksi Suomeen, törmäsivät
heti taantumukseen, joka oli Venäjällä päässyt
jälleen jaloilleen suurlakon ja vuoden 1905 vallankumouksellisen
liikehdinnän jälkeen.
Puuttuva parlamentarismi
Senaatin talousosasto,
joka vastasi nykyistä hallitusta, oli keisarin nimeämä ja
hänen luottamuksestaan eikä eduskunnan luottamuksesta riippuvainen.
Ennen ns. toisen sortokauden (1909 - 1917) alkamista Suomessa oli alkanut
ilmetä parlamentaarisen periaatteen omaksumista. Esimerkkinä
voidaan mainita Mechelinin senaatin eronpyyntö keväällä
1908 sen johdosta, että eduskunta oli arvostellut voimakkaasti sen
toimintaa. Kun ns. toinen sortokausi alkoi tapahtumat johtivat siihen,
että senaatissa istui joukko venäläisiä tai venäläismielisiä
miehiä. Sen jälkeen ei parlamentarismista ollut jälkeäkään.
Eduskunnan alennustila
Venäläisten näkökulmasta suomalaisten itsepintaiset
vaatimukset erityisasemansa säilyttämisestä tuntuivat kohtuuttomilta.
Venäjän hallituksen pyrkimys
yleisvaltakunnallisten lakien käyttöön
koettiin Suomessa erityisen pelottavana. Yleisvaltakunnallista
lainsäädäntöjärjestystä koskeva laki hyväksyttiin
Venäjän duumassa ja valtakunnan neuvostossa. Keisarin vahvistettua
tämän päätöksen 30.6.1910 se astui voimaan. Yleisvaltakunnalliseen
lainsäädäntöön vetoamalla voitiin periaatteessa
ohittaa Suomen oman kansanedustuslaitoksen asema lainsäädännössä.
Vuosina 1908 - 1910 keisari käytti herkästi eduskunnan hajottamisoikeuttaan.
Näihin vuosiin mahtui peräti neljä eduskunnan hajotusta.
Tammikuussa 1911 valittu uusi eduskunta sai yllättäen istua koko
kolmivuotiskautensa. Venäjän hallitus ei enää pitänyt
tarpeellisen sen hajottamista. Eduskunnan voimattomuus alkoi käydä
yhä ilmeisemmäksi. Kuitenkin oli eduskunnan merkitys ainoana
suomalaisena pysyneenä valtioelimenä moraalisesti tärkeä.
Suomesta oltiin kovaa vauhtia tekemässä venäläistä
provinssia. Ensimmäisen maailmansodan
sytyttyä kenraalikuvernööri
F. A. Seyn julisti Suomenkin sotatilaan. Eduskunta oli kokoontumiskiellossa.
Vaikka eduskunta ei kokoontunut valtiopäiville järjestettiin
kuitenkin vuonna 1913 valitun eduskunnan kolmivuotiskauden päätyttyä
1916 eduskuntavaalit.
Maaliskuun vallankumous muuttaa tilanteen
Maaliskuun vallankumouksessa Venäjällä valtaan nousseen
Väliaikaisen hallituksen 20.3.1917 antama maaliskuun manifesti palautti
Suomen autonomisen aseman. Vihdoinkin saatiin siinä myös lupaus
uuden hallitusmuodon esittämisestä eduskunnalle. Manifestissa
luvattiin jo ennen hallitusmuodon säätämistä lakiehdotuksia
perustuslaeiksi, joilla Suomen valtiosääntöä kehitettäisiin.
Näiden tarkoituksena olisi eduskunnan oikeuksien lisääminen.
Julistettiin mm. että "jätetään eduskunnalle
lakiehdotus oikeuden antamisesta eduskunnalle tarkastamaan Suomen hallituksen
jäsenten virkatoimintaa sekä myöskin lakiehdotukset riippumattomasta
korkeimmasta tuomioistuimesta, paino- ja yhdistymisvapaudesta".
Eduskunta kutsuttiin koolle ja se kokoontui vuoden 1916 vaalien tuloksen
mukaisessa koostumuksessa. Muodostettiin Suomen ensimmäinen parlamentaarinen
hallitus. Kaikki merkittävät eduskunnassa olevat puolueet olivat
mukana senaatissa.
Eduskunnan asemaa vahvisti vuoden 1916 vaaleissa ehdottoman enemmistön
saaneen sosiaalidemokraattisen puolueen omaksuma eduskuntakeskeinen näkemys.
Valtalain hyväksyminen eduskunnassa 18.7.1917 oli kuitenkin
väliaikaisen hallituksen
mielestä liian
suuri askel eduskunnan vallan lisäämisessä.
Tilanne syksyllä 1917
Valtalaki merkitsi avointa konfliktia suomalaisten ja väliaikaisen
hallituksen väillä. Selkkauksen jälkeen eduskunta hajotettiin
ja uudet vaalit
määrättiin pidettäviksi. Vaaleissa
SDP kärsi kirvelevän tappion porvarillisten puolueiden saavutettua
paikkaenemmistön.
Senaatti hajosi sisäisesti sosiaalidemokraattien kieltäydyttyä
hoitamasta tehtäviään, mutta jatkoi toimintaansa
Setälän
johtamana tynkäsenaattina. Väliaikainen hallitus antoi
syyskuussa
ns. Kornilovin manifestin, jolla senaatin päätösvaltaan
siirrettiin joitakin sellaisia aiemmin keisarille kuuluneita oikeuksia,
joihin ei tarvittu eduskunnan myötävaikutusta. Merkittävin
oli oikeus antaa hallinnollisia asetuksia. Manifesti oli tarkoitettu väliaikaiseksi,
mutta se pysyi käytännöllisesti katsoen voimassa aina vuoteen
1919 asti. Eduskunnan asema oli epäselvä, vaikka maaliskuun vallankumouksesta
oli kulunut jo yli puoli vuotta. Perustuslakikomitean ja väliaikaisen
hallituksen neuvotteluissa kävi selväksi, että Venäjän
johto piti yhä kiinni valtiovallan jakamattomuudesta. Venäjän
korkeimman vallan tuli edelleen kutsua koolle ja hajottaa valtiopäivät
sekä vahvistaa Suomen uusi hallitusmuoto.
Kysymys korkeimmasta vallasta ratkeaa
Lokakuun vallankumouksen jälkeen eduskunnan puhemiehistö totesi,
että väliaikaisen hallituksen kukistuttua Suomeen oli syntynyt
hallitsijaton olotila. Korkeinta valtiovaltaa käyttämään
päätettiin väliaikaisesti perustaa kolmen henkilön
muodostama valtionhoitajakunta. Eduskunta hyväksyi ehdotuksen, mutta
valtionhoitajakunnan valinta siirtyi sosiaalidemokraattien ja maalaisliittolaisten
vastustuksen vuoksi.
Suurlakon kiristämässä poliittisessa ilmapiirissä
maalaisliiton Santeri Alkio esitti 15.11. eräänlaisena sovitteluratkaisuna,
että eduskunta ottaisi toistaiseksi korkeimman vallan käytön
omiin käsiinsä. Esitys hyväksyttiin äänin 127-68.
Ehdotus ei sinänsä merkinnyt monarkian kumoamista, sillä
valta siirrettiin eduskunnalle vain tilapäisesti. Käytännössä
kyse oli kuitenkin Suomen ja Venäjän valtioyhteyden purkautumisesta,
ja tästä syystä Suomen itsenäisyyspäivänä
voitaisiin hyvin pitää marraskuun 15. päivää.
Kehitys vuosina 1918 - 1919
Sisällissodan päätyttyä toukokuussa 1918 Suomen
valtio- oikeudellinen tilanne oli sekasortoinen. Eduskunta kokoontui ensi
kerran 15.5. pahasti vajaalukuisena, sillä vasemmisto ei voinut eikä
halunnut osallistua poliittiseen elämään. Suurimmillaan
ns. tynkäeduskunnassa istui 111 kansanedustajaa, mikä herätti
kysymyksen päätösten laillisuudesta. Lisäksi pohdittiin,
millainen edustavuus oli eduskunnalla, jonka takana oli vain alle 60 %
äänioikeuttaan käyttäneistä. Vallitsevan poikkeustilan
vuoksi eduskunta luovutti toukokuun puolivälissä korkeimman vallan
väliaikaisesti Svinhufvudille.
Tässä vaiheessa sisäpolitiikan kuumimmaksi kysymykseksi
nousi kiista hallitusmuodosta. Monarkiaa ajanut suuntaus pääsi joksikin aikaa
voitolle, ja Suomen kuninkaaksi valittiin Hessenin prinssi Friedrich
Karl. Maailmanpoliittisen tilanteen muutos vei kuitenkin pohjan
kuningasmielisten pyrkimysten alta, ja maaliskuussa 1919 toimeenpannuissa
eduskuntavaaleissa monarkistit kärsivät selvän tappion.
Eduskunta kokoontui huhtikuun alussa täysilukuisena ensimmäistä
kertaa sisällissodan jälkeen tärkeimpänä tehtävänään
hallitusmuotokysymyksen ratkaiseminen. 21.6.1919 hyväksytty lopputulos oli kompromissi, jossa vallan painopiste
sijoittui eduskuntaan. Hallitusmuodon mukaan valtiovalta kuuluu kansalle,
jota edustaa valtiopäiville kokontunut eduskunta. Kansanedustuslaitoksen
päätehtäväksi tuli lakien, valtion talousarvion ja
tullien hyväksyminen sekä kansainvälisten sopimusten ratifiointi.
Hallituksen tuli nauttia eduskunnan luottamusta. Presidentti peri
kuitenkin hallitusmuodossa osan vanhojen perustuslakien
vaalimasta hallitsijan vallasta.
Kuva: Eduskunnan avajaistilaisuus keisarillisen linnan valtaistuinsalissa
11.4.1917. Lähde: Helsingin Sanomat 12.4.1917, piirros Rafael
Rindell.
Taulukon lähde: Suomen kansanedustusjärjestelmä. Toim.
Martti Noponen. Juva ja Porvoo 1989.
Kirjallisuutta
Suomen historian käsikirja II. Toimittanut Arvi Korhonen. Porvoo
1949.
Suomen kansanedustuslaitoksen historia. Osat 5 (1958), 6
(1968), 11 (1977) ja 12 (1982). Eduskunnan
historiakomitea. Helsinki.
Suomen poliittinen historia 1809-1995. Tekijät Osmo Jussila, Seppo
Hentilä ja Jukka Nevakivi. Juva 1995.
Suomen poliittinen historia 1905-1975. Tekijät Vilho Rasila, Eino
Jutikkala ja Keijo K. Kulha. Juva 1980.
Kirjallisuusluettelo
Tekijät: Johanna Annola <
ja56375@uta.fi> ja
Pekka Haavisto <lopehaa@uta.fi>
Etusivulle