Etusivulle

Suunnista
Suunnista

Artikkelit
Artikkelit

Kommentoi
Kommentoi


Eduskunta

Eduskunnan avajaiset keväällä 1917

Vuoden 1906 eduskuntauudistuksen ansiosta saatiin Suomeen edistyksellinen kansanedustuslaitos. Perustuslaki antoi kuitenkin hallitsijalle täydellisen veto-oikeuden eduskunnan päätöksiin sekä vapaat kädet toimeenpanovallan johtamisessa. Siinä missä perustuslain antamat oikeudet hallitsijalta lakkasivat, otettiin käyttöön sen vastaiset määräykset. Tämä nähtiin kun Suomen erityisasema alettiin Venäjallä jälleen nähdä vääryytenä ja alkoi ns. toinen sortokausi. Eduskunnan asema pysyi alaspainettuna maaliskuuhun 1917 asti, jolloin väliaikaisen hallituksen antamassa julistuksessa otettiin merkittävä askel kohti Suomen kansanedustuslaitoksen vahvempaa roolia valtiovallan käyttäjänä. Eduskunnan heinäkuussa hyväksymä valtalaki merkitsi väliaikaisen hallituksen näkökulmasta kuitenkin liian pitkälle mennyttä hallitsijan vallan siirtämistä eduskunnalle. Lokakuun vallankumouksen jälkeen mahdollistui Suomen irtaantuminen Venäjästä. Eduskunnan asema maan periaatteellisesti tärkeimpänä valtioelimenä kirjattiin Suomen hallitusmuotoon 1919. Myös parlamentarismi sai Suomessa lain suojan. Presidentti peri kuitenkin hallitusmuodossa osan vanhojen perustuslakien vaalimasta hallitsijan vallasta.

Eduskuntauudistus 1906

Vuoden 1905 Venäjän suurlakko ja vallankumouksellinen liikehdintä olivat heikentäneet keisari Nikolai II:n asemaa siinä määrin, että hän vahvisti Suomen suuriruhtinaskuntaan uuden valtiopäiväjärjestyksen 30.7.1906. Tämän eduskuntauudistuksen ansiosta siirryttiin Suomessa kertaheitolla erittäin vanhoillisesta nelikamarisesta kansanedustuslaitoksesta Euroopan moderneimpaan laitokseen. Eduskunnasta tehtiin yksikamarinen ja edustajien vaalit tehtiin yleisiksi ja yhtäläisiksi. Äänioikeutettujen määrästä tuli kymmenkertainen verrattuna säätyvaltiopäivien loppuaikoihin.

Ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit maaliskuussa 1907 osoittivat selvästi, että eduskuntauudistus merkitsi työväen politiikan astumista mukaan julkisen vallan käyttöön. Suomen sosialidemokraattinen puolue sai peräti 80 edustajaa eduskuntaan. Autonomian ajan loppuun saakka olikin eduskunnan voimasuhteissa tyypillisenä piirteenä työväenliikettä lähes yksin edustaneen sosiaalidemokraattisen puolueen keskeinen asema.

Taulukko. Puolueiden edustajanpaikat 1907 - 1917 suoritetuissa vaaleissa

1907 1908 1909 1910 1911 1913 1916 1917
Sos.dem.puolue 80 83 84 86 86 90 103 92
Suomalainen puolue 59 54 48 42 43 38 33 32
Nuorsuomal. puolue 26 27 29 28 28 29 23 24
Kansanpuolue I - - - - - - - 5
Maalaisliitto 9 9 13 17 16 18 19 26
Ruotsalainen kansanpuolue 24 25 25 26 26 25 21 21
Kristillisen työväen liitto 2 2 1 1 1 0 1 0
Yhteensä 200 200 200 200 200 200 200 200

- = ei mukana vaaleissa

Eduskunnan asema

Eduskuntauudistuksen tuomaa käännettä suomalaiseen kansanedustuslaitokseen on nimitetty jopa vallankumoukselliseksi: niin radikaalista muutoksesta oli kysymys. Valtiopäivien valta-asema ei kuitenkaan suhteessa muihin ylimpiin valtioelimiin suoranaisesti lisääntynyt. Edelleen olivat voimassa perustuslait, jotka takasivat hallitsijalle suuren vallan. Eduskunnan kokoontuminen oli kiinni hallitsijan tahdosta, ja eduskunnalla ei ollut itsenäistä lainsäädäntövaltaa. Lakien piti aina saada keisari-suuriruhtinaan vahvistus astuakseen voimaan. Toisaalta oli hallitsijankin halutessaan jonkun säännöksen Suomessa lain asemaan saatettava se Suomen eduskunnan käsittelyyn ja siellä hyväksytyksi. Keisarilla oli kuitenkin käytössään valtuudet asetusten antamiseen. Laajaa asetusten anto-oikeutta kuvaa se, että Suomea pystyttiin hallitsemaan autonomian ajan ensimmäiset puoli vuosisataa kutsumatta kokoon valtiopäiviä.

Suurin toivein yhteiskunnan kehitystyöhön lähtenyt eduskunta joutui pian huomaamaan, että vastassa oli hallitsija, joka oli omaksunut täysin erilaisen näkemyksen kuin Suomen eduskunta siitä, mihin suuntaan Suomen tulevaisuutta pitäisi kehittää. Uudistushankkeet, kuten ehdotus uuden hallitusmuodon säätämiseksi Suomeen, törmäsivät heti taantumukseen, joka oli Venäjällä päässyt jälleen jaloilleen suurlakon ja vuoden 1905 vallankumouksellisen liikehdinnän jälkeen.

Puuttuva parlamentarismi

Senaatin talousosasto, joka vastasi nykyistä hallitusta, oli keisarin nimeämä ja hänen luottamuksestaan eikä eduskunnan luottamuksesta riippuvainen. Ennen ns. toisen sortokauden (1909 - 1917) alkamista Suomessa oli alkanut ilmetä parlamentaarisen periaatteen omaksumista. Esimerkkinä voidaan mainita Mechelinin senaatin eronpyyntö keväällä 1908 sen johdosta, että eduskunta oli arvostellut voimakkaasti sen toimintaa. Kun ns. toinen sortokausi alkoi tapahtumat johtivat siihen, että senaatissa istui joukko venäläisiä tai venäläismielisiä miehiä. Sen jälkeen ei parlamentarismista ollut jälkeäkään.

Eduskunnan alennustila

Venäläisten näkökulmasta suomalaisten itsepintaiset vaatimukset erityisasemansa säilyttämisestä tuntuivat kohtuuttomilta. Venäjän hallituksen pyrkimys yleisvaltakunnallisten lakien käyttöön koettiin Suomessa erityisen pelottavana. Yleisvaltakunnallista lainsäädäntöjärjestystä koskeva laki hyväksyttiin Venäjän duumassa ja valtakunnan neuvostossa. Keisarin vahvistettua tämän päätöksen 30.6.1910 se astui voimaan. Yleisvaltakunnalliseen lainsäädäntöön vetoamalla voitiin periaatteessa ohittaa Suomen oman kansanedustuslaitoksen asema lainsäädännössä.

Vuosina 1908 - 1910 keisari käytti herkästi eduskunnan hajottamisoikeuttaan. Näihin vuosiin mahtui peräti neljä eduskunnan hajotusta. Tammikuussa 1911 valittu uusi eduskunta sai yllättäen istua koko kolmivuotiskautensa. Venäjän hallitus ei enää pitänyt tarpeellisen sen hajottamista. Eduskunnan voimattomuus alkoi käydä yhä ilmeisemmäksi. Kuitenkin oli eduskunnan merkitys ainoana suomalaisena pysyneenä valtioelimenä moraalisesti tärkeä.

Suomesta oltiin kovaa vauhtia tekemässä venäläistä provinssia. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä kenraalikuvernööri F. A. Seyn julisti Suomenkin sotatilaan. Eduskunta oli kokoontumiskiellossa. Vaikka eduskunta ei kokoontunut valtiopäiville järjestettiin kuitenkin vuonna 1913 valitun eduskunnan kolmivuotiskauden päätyttyä 1916 eduskuntavaalit.

Maaliskuun vallankumous muuttaa tilanteen

Maaliskuun vallankumouksessa Venäjällä valtaan nousseen Väliaikaisen hallituksen 20.3.1917 antama maaliskuun manifesti palautti Suomen autonomisen aseman. Vihdoinkin saatiin siinä myös lupaus uuden hallitusmuodon esittämisestä eduskunnalle. Manifestissa luvattiin jo ennen hallitusmuodon säätämistä lakiehdotuksia perustuslaeiksi, joilla Suomen valtiosääntöä kehitettäisiin. Näiden tarkoituksena olisi eduskunnan oikeuksien lisääminen. Julistettiin mm. että "jätetään eduskunnalle lakiehdotus oikeuden antamisesta eduskunnalle tarkastamaan Suomen hallituksen jäsenten virkatoimintaa sekä myöskin lakiehdotukset riippumattomasta korkeimmasta tuomioistuimesta, paino- ja yhdistymisvapaudesta".

Eduskunta kutsuttiin koolle ja se kokoontui vuoden 1916 vaalien tuloksen mukaisessa koostumuksessa. Muodostettiin Suomen ensimmäinen parlamentaarinen hallitus. Kaikki merkittävät eduskunnassa olevat puolueet olivat mukana senaatissa. Eduskunnan asemaa vahvisti vuoden 1916 vaaleissa ehdottoman enemmistön saaneen sosiaalidemokraattisen puolueen omaksuma eduskuntakeskeinen näkemys. Valtalain hyväksyminen eduskunnassa 18.7.1917 oli kuitenkin väliaikaisen hallituksen mielestä liian suuri askel eduskunnan vallan lisäämisessä.

Tilanne syksyllä 1917

Valtalaki merkitsi avointa konfliktia suomalaisten ja väliaikaisen hallituksen väillä. Selkkauksen jälkeen eduskunta hajotettiin ja uudet vaalit määrättiin pidettäviksi. Vaaleissa SDP kärsi kirvelevän tappion porvarillisten puolueiden saavutettua paikkaenemmistön.

Senaatti hajosi sisäisesti sosiaalidemokraattien kieltäydyttyä hoitamasta tehtäviään, mutta jatkoi toimintaansa Setälän johtamana tynkäsenaattina. Väliaikainen hallitus antoi syyskuussa ns. Kornilovin manifestin, jolla senaatin päätösvaltaan siirrettiin joitakin sellaisia aiemmin keisarille kuuluneita oikeuksia, joihin ei tarvittu eduskunnan myötävaikutusta. Merkittävin oli oikeus antaa hallinnollisia asetuksia. Manifesti oli tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta se pysyi käytännöllisesti katsoen voimassa aina vuoteen 1919 asti. Eduskunnan asema oli epäselvä, vaikka maaliskuun vallankumouksesta oli kulunut jo yli puoli vuotta. Perustuslakikomitean ja väliaikaisen hallituksen neuvotteluissa kävi selväksi, että Venäjän johto piti yhä kiinni valtiovallan jakamattomuudesta. Venäjän korkeimman vallan tuli edelleen kutsua koolle ja hajottaa valtiopäivät sekä vahvistaa Suomen uusi hallitusmuoto.

Kysymys korkeimmasta vallasta ratkeaa

Lokakuun vallankumouksen jälkeen eduskunnan puhemiehistö totesi, että väliaikaisen hallituksen kukistuttua Suomeen oli syntynyt hallitsijaton olotila. Korkeinta valtiovaltaa käyttämään päätettiin väliaikaisesti perustaa kolmen henkilön muodostama valtionhoitajakunta. Eduskunta hyväksyi ehdotuksen, mutta valtionhoitajakunnan valinta siirtyi sosiaalidemokraattien ja maalaisliittolaisten vastustuksen vuoksi.

Suurlakon kiristämässä poliittisessa ilmapiirissä maalaisliiton Santeri Alkio esitti 15.11. eräänlaisena sovitteluratkaisuna, että eduskunta ottaisi toistaiseksi korkeimman vallan käytön omiin käsiinsä. Esitys hyväksyttiin äänin 127-68. Ehdotus ei sinänsä merkinnyt monarkian kumoamista, sillä valta siirrettiin eduskunnalle vain tilapäisesti. Käytännössä kyse oli kuitenkin Suomen ja Venäjän valtioyhteyden purkautumisesta, ja tästä syystä Suomen itsenäisyyspäivänä voitaisiin hyvin pitää marraskuun 15. päivää.

Kehitys vuosina 1918 - 1919

Sisällissodan päätyttyä toukokuussa 1918 Suomen valtio- oikeudellinen tilanne oli sekasortoinen. Eduskunta kokoontui ensi kerran 15.5. pahasti vajaalukuisena, sillä vasemmisto ei voinut eikä halunnut osallistua poliittiseen elämään. Suurimmillaan ns. tynkäeduskunnassa istui 111 kansanedustajaa, mikä herätti kysymyksen päätösten laillisuudesta. Lisäksi pohdittiin, millainen edustavuus oli eduskunnalla, jonka takana oli vain alle 60 % äänioikeuttaan käyttäneistä. Vallitsevan poikkeustilan vuoksi eduskunta luovutti toukokuun puolivälissä korkeimman vallan väliaikaisesti Svinhufvudille.

Tässä vaiheessa sisäpolitiikan kuumimmaksi kysymykseksi nousi kiista hallitusmuodosta. Monarkiaa ajanut suuntaus pääsi joksikin aikaa voitolle, ja Suomen kuninkaaksi valittiin Hessenin prinssi Friedrich Karl. Maailmanpoliittisen tilanteen muutos vei kuitenkin pohjan kuningasmielisten pyrkimysten alta, ja maaliskuussa 1919 toimeenpannuissa eduskuntavaaleissa monarkistit kärsivät selvän tappion.

Eduskunta kokoontui huhtikuun alussa täysilukuisena ensimmäistä kertaa sisällissodan jälkeen tärkeimpänä tehtävänään hallitusmuotokysymyksen ratkaiseminen. 21.6.1919 hyväksytty lopputulos oli kompromissi, jossa vallan painopiste sijoittui eduskuntaan. Hallitusmuodon mukaan valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokontunut eduskunta. Kansanedustuslaitoksen päätehtäväksi tuli lakien, valtion talousarvion ja tullien hyväksyminen sekä kansainvälisten sopimusten ratifiointi. Hallituksen tuli nauttia eduskunnan luottamusta. Presidentti peri kuitenkin hallitusmuodossa osan vanhojen perustuslakien vaalimasta hallitsijan vallasta.



Kuva: Eduskunnan avajaistilaisuus keisarillisen linnan valtaistuinsalissa 11.4.1917. Lähde: Helsingin Sanomat 12.4.1917, piirros Rafael Rindell.

Taulukon lähde: Suomen kansanedustusjärjestelmä. Toim. Martti Noponen. Juva ja Porvoo 1989.


Kirjallisuutta

Suomen historian käsikirja II. Toimittanut Arvi Korhonen. Porvoo 1949.

Suomen kansanedustuslaitoksen historia. Osat 5 (1958), 6 (1968), 11 (1977) ja 12 (1982). Eduskunnan historiakomitea. Helsinki.

Suomen poliittinen historia 1809-1995. Tekijät Osmo Jussila, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi. Juva 1995.

Suomen poliittinen historia 1905-1975. Tekijät Vilho Rasila, Eino Jutikkala ja Keijo K. Kulha. Juva 1980.

Kirjallisuusluettelo


Tekijät: Johanna Annola < ja56375@uta.fi> ja Pekka Haavisto <lopehaa@uta.fi>

Etusivulle