Parlamentarismi

Parlamentarismi tuotiin Suomeen lainmuutoksella, joka astui voimaan 31.12. 1917. Säädös teki senaatin riippuvaiseksi eduskunnan luottamuksesta ja vahvisti, että senaatti on vastuussa toimistaan kansanedustuslaitokselle. Tämä on samalla parlamentarismin käsitteen sisältö. Parlamentaarinen järjestelmä oli tosiasiassa toiminut jo saman vuoden maaliskuun vallankumouksesta lähtien. Niinpä voidaankin todeta, että parlamentarismi omaksuttiin Suomessa jo ennen sen kirjoittamista lakikirjaan. Parlamentarismin tulo Suomeen oli kuitenkin yllättävän kehityskulun tulos, mikäli sitä verrataan muihin pohjoismaihin, joissa parlamentaristinen käytäntö kehittyi pitkällä aikajaksolla ennen lakimuutosta. Ensimmäiset parlamentarismin oireet esiintyivät Suomessa vasta 1870-1880 -lukujen taitteessa. Silloin parlamentarismi ilmeni ensimmäistä kertaa yhtenäisessä muodossa vuoden 1882 valtiopäivillä. Ennen siirtymistä parlamentarismiin suurin ongelma oli ollut Venäjän valtakunnan pyyteissä. Siirtyminen parlamentarismiin olisi poistanut keisarilta ja Venäjän hallitukselta Suomen senaatin kokoonpanoon liittyvät valvontamahdollisuudet.

Eduskunnan myötä kohti parlamentarismia

Suomessa varsinainen pohja parlamentarismille oli luotu keisarillisella päätöksellä vuonna 1906, jolloin säätyedustus korvattiin yksikamarisella eduskunnalla - siis samalla, joka toimii tänäänkin kansanedustuslaitoksenamme. Samoihin aikoihin myös Venäjällä keisari oli taipunut rajoittamaan valtaansa ja myöntänyt uudelle kansanedustuslaitokselle, valtakunnan duumalle, lainsäädäntövaltuudet. Vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen oli puolueidenkin muodostus ja toiminta alkanut Venäjällä, kun yhdistyminen ja kokoontuminen kävivät mahdollisiksi. Myös Venäjällä oltiin vuosikymmeniä haaveiltu länsimaisista liberaaleista uudistuksista. Parlamentaarista vallanjakoa ajoivat voimakkaimmin perustuslailliset vapaamieliset eli kadetit. Äärioikeisto edusti puolestaan parlamentarismin vastaisia voimia voimakkaimmin. Äärioikeistolaisten mukaan kaikki valta olisi pitänyt palauttaa takaisin sille, jolle se Venäjällä perinteisesti kuului, keisarille. Duuma ei kuitenkaan ollut parlamentarististinen kansanedustuslaitos. Duuman valvontavalta Venäjän hallitukseen nähden rajoittui hallituksen toimien lainmukaisuuden valvomiseen.

Suomen eduskunnan toiminnan ensimmäisinä vuosina parlamentarismista ei sanan varsinaisessa merkityksessä voitu puhua. Senaatin, joka vastasi hallitusta olisi pitänyt parlamentarismin periaatteiden mukaan olla eduskunnan valvontavallassa ja nauttia samaten eduskunnan luottamusta. Käytännössä eduskunnalla ei kuitenkaan ollut juuri mahdollisuutta valvoa senaatin toimien laillisuutta, vaikka uusi valtiopäiväjärjestys kylläkin periaatteessa salli kontrollimahdollisuuden. Toisaalta senaatin piti nauttia vain keisarin luottamusta. Eduskunnan merkittävimpänä valvontakeinona oli oikeus kirjallisten kysymysten esittämiseen senaatin jäsenille heidän virkatoimistaan. Kysymyksiin ei kuitenkaan ollut pakko vastata. Eduskunnalla ei ollut käytettävissä mitään pakotteita senaattia vastaan ja järjestelmän voimattomuus tuli ilmeiseksi, kun senaatti joutui 1909 venäläisten valvontaan. Vuotta aiemminkin oli keisari Nikolai II hajottanut eduskunnan, koska sitä haluttiin rankaista liiasta parlamentarismista. Leo Mechelinin senaatti oli nimittäin eronnut senaatin menettelyä ja Venäjää vastustavan sosialistien ponnen seurauksena.

Väliaikainen hallitus jarruttaa parlamentaristista kehityskulkua

Parlamentaarisen tasavallan perustaminen tapahtui lopullisesti vuosina 1917-1919. Tosiasiallista läpimurtoa merkitsi keisarivallan kaatuminen Suomessa.Venäjän väliaikaisen hallituksen - joka oli ottanut haltuunsa kaiken keisarin käyttämän vallan - edustajat toimivat lähinnä taustalla ja vastuu uuden senaatin muodostamisesta luovutettiin eduskuntapuolueille. Kesäkuun 11. päivänä 1917 senaatti teki ehdotuksen eduskunnalle "määrättyjen asioiden siirtämiseksi Suomen senaatin ja eduskunnan ratkaistaviksi". Kun väliaikainen hallitus oli vihdoin saatu hyväksymään esitys, oltiin senaatille samalla siirtämässä keisarillista oikeutta tehdä lakiesityksiä ja vahvistaa eduskunnan hyväksymät lait. Sosiaalidemokraattien radikaali siipi vaati pian tämän jälkeen, että keisarille kuuluneet toimivaltuudet pitikin siirtää eduskunnalle. Sosiaalidemokraattien Pietarista saama työläis- ja sotilasneuvostojen kongressin tuki voimisti asian painoarvoa ja lakiesitys palautui perustuslakivaliokuntaan. Näin lex Tulenheimo oli muuttunut valtalaiksi ja sen mukaan eduskunnalle siirrettäisiin lainsäädäntövalta kokonaisuudessaan ja myös oikeus ratkaista kaikki ennen keisarille kuuluneet asiat, kuitenkin sotilasasioita ja ulkopolitiikkaa lukuunottamatta.

Kenelle kuuluu korkein valta?

Aleksandr Kerenski päätti kuitenkin hajottaa eduskunnan puntaroituaan eduskunnan toimia. Lokakuun (Suomessa marraskuun) vallankumouksen kaadettua väliaikaisen hallituksen ja Kerenskin paettua tilanne muuttui. Hajotetun eduskunnan tilalle valitun uuden eduskunnan oli nyt pakko päättää kenelle valta kuului Suomessa. Marraskuun 15. päivänä 1917 tehty päätös merkitsi kaiken keisarille kuuluneen vallan siirtämistä eduskunnalle, ilman poikkeuksia. Tämä päätös oli siten välivaihe matkalla kohti itsenäisyyttä.

Paluu vahvan esivallan tielle - suomalaisen parlamentarismin muotoutuminen

Viimeistään sisällissodan syttyminen aiheutti sen, että Suomen poliittista järjestelmää haluttiin muuttaa ja esivaltaa vahvistaa. Eduskunta, josta puuttuivat sosiaalidemokraatit muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, päätti valita Pehr Evind Svinhufvudin korkeimman vallan haltijaksi. Vuoden 1918 aikana senaatin toiminta lakkasi, kun oikeusosaston tehtävät siirrettiin vastaperustetulle korkeimmalle oikeudelle ja korkeimmalle hallinto-oikeudelle sekä talousosaston nimi muutettiin valtioneuvostoksi. Svinhufvudin kuningasmielinen poliitikka joutui samalla vaikeuksiin ja kariutui lopullisesti, kun yhtäältä Saksan tappio selvisi ja toisaalta kuninkaaksi kaavailtu Hessenin prinssi Friedrich Karl kieltäytyi ottamasta vastaan kuninkaallista asemaansa. Eduskunnan valittua C. G. E. Mannerheimin valtionhoitajaksi suomalainen parlamentarismi sai jälleen erään pysyväksi osoittautuneen käytännön. Mannerheim alkoi johtaa maata vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan vuoden 1917 rajoituksilla. Tätä tapaa noudattivat myös maamme valtionpäämiehet siitä alkaen. Väliaikaisuus päättyi vihdoin kesällä 1919, kun Mannerheim vahvisti eduskunnan hyväksymän tasavaltaisen hallitusmuodon. Kaikki valtiolliset toimieliemet olivat nyt valmiita toimintaan ja tasavallan arki alkoi heinäkuun 25. 1919, kun eduskunta valitsi Suomen ensimmäiseksi presidentiksi K. J. Ståhlbergin. Suomalainen parlamentarismi oli nyt saanut muotonsa, vaikka parlamentaarisen tavan omaksuminen veisi tietenkin aikansa. Erikoista suomalaisessa parlamentarismissa oli ja on edelleen vanhoista kuninkaan valtaoikeuksista periytyvä vahva presidentin asema.

---

Kirjallisuutta

Jansson, Jan-Magnus, Hajaannuksesta yhteistoimintaan. Suomalaisen parlamentarismin vaiheita. Gaudeamus. Tampere 1993.

Kirjallisuusluettelo

---

Tekijä: Riku Moisio < rm54153@uta.fi>

---

Etusivulle