Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Väliaikainen hallitus
Väliaikainen hallitus toimi Venäjällä 15.3.-7.11.1917. Hallitus oli pohjaltaan maltillisen vasemmiston ja keskustan sekoitus.Kohti väliaikaista hallitusta
Venäjän pitkäaikainen sisäinen kehitys ja maailmansodan aiheuttama yhteiskunnallinen levottomuus johtivat maaliskuussa 1917 vallankumouksen puhkeamiseen. Valtakunnan hallinnon tehottomuus, talouselämän sekasorto, elintarvikehuollon vaikeudet ja sotaväsymys aiheuttivat maailmansodan paineessa laajaa arvostelua keisarin valtaa vastaan. Liikehdintä johti lakkoihin ja mielenosoituksiin, jotka kärjistyivät 10.3. yleislakoksi. Kasakat yrittivät taltuttaa mielenosoituksia ankarilla otteilla, jotka näyttivätkin tehoavan. Keisari hajotti seuraavana päivänä duuman, joka oli alkanut arvostella itsevaltiutta yhä kiivaammin. Pietarin varuskunta nousi kapinaan 12. maaliskuuta ja liittyi työväestön puolelle. Tässä vaiheessa duuman asema muodostui keskeiseksi ja se kieltäytyi hajaantumasta vastoin keisarin määräystä. Maaliskuun 12. päivänä duuma muodosti duumakomitean, joka otti tehtäväkseen järjestyksen palauttamisen kaaoksen keskelle.
Duumakomitea sai kuitenkin kilpailijakseen työväen- ja sotilasedustajien neuvoston, jonka tärkein elin oli toimeenpaneva komitea. Liikehdintä johti Nikolai II:n kruunusta luopumiseen ja samana päivänä (15.3.) duumakomitea ja neuvostojen toimeenpaneva komitea päättivät yhteisestä ohjelmasta ja muodostivat Venäjälle ruhtinas Georgi Lvovin johtaman ns. väliaikaisen hallituksen. Hallitus oli pohjaltaan maltillisen vasemmiston ja keskustan sekoitus. Hallitusta nimitettiin väliaikaiseksi, koska alusta alkaen oli tarkoitus kutsua Venäjän kansalliskokous koolle päättämään valtakunnan poliittisesta järjestelmästä ja muista tärkeistä kysymyksistä. Hallituksen ulkoministeriksi tuli kadettipuoleen johtohahmo P. Miljukov ja oikeusministeriksi sosialistivallankumouksellinen A. Kerenski.
Väliaikainen hallitus ja Venäjän sisäiset olot
Maakysymys ja uuden poliittisen järjestelmän sisältö nousivat tärkeimmiksi kysymyksiksi valtakunnassa. Uusi hallitus suunnitteli ei-venäläisten kansallisuuksien aseman kehittämistä valtakunnan yhteydessä liittovaltion suuntaan. Väliaikainen hallitus kehitti myös kansalaisten perusoikeuksia, kuolemanrangaistus poistettiin, poliittiset vangit armahdettiin ja poliisin tilalle perustettiin miliisi. Poliittisen ilmapiirin näin hieman liennyttyä bolsevikkien laillinen toiminta oli taas mahdollista. Väliaikainen hallitus jatkoi edelleen sotimista tappioistaan huolimatta. Venäjän pysyminen mukana sodassa oli länsivalloille hyvin tärkeää ja sen vuoksi ne, ensin Yhdysvallat sitten Englanti, Ranska ja Italia, tunnustivat nopeasti väliaikaisen hallituksen. Lisäksi länsivallat uskoivat Venäjän kehittyvän demokraattiseen suuntaan. Hallitusta syytettiin militaristisesta ulkopoliitikasta, minkä seurauksena se joutui laajentamaan pohjaansa vasemmalle. Miljukov joutui eroamaan 14.5. ja Kerenski siirtyi sotaministeriksi, mukaan tuli hänen lisäkseen nyt myös muita sosialisteja.
Lenin halusi kieltää väliaikaiselta hallitukselta kaiken tuen ja muu bolsevikkinen puolue siirtyi hänen taakseen. Bolsevikkien vaatimukset leivästä, rauhasta ja maasta murensivat väliaikaisen hallituksen kannatuspohjaa kansan keskuudessa. Väliaikainen hallitus yritti pönkittää asemiaan perinteisellä tavalla eli voitokkaan sodan avulla. Erityisesti Kerenski yritti kannustaa väsyneitä sotilaita jatkamaan taistelua. Väliaikaisen hallituksen kannatus alkoi kuitenkin olla heikkoa. Bolsevikit yrittivät jo heinäkuussa vallankaappausta mutta hallitus sai sen kukistetuksi muutamassa päivässä. Heinäkuun kaappausyritys aiheutti muutoksia myös väliaikaisessa hallituksessa. Ruhtinas Lvov erosi johdosta 6.8. ja Kerenski siirtyi pääministeriksi. Väliaikainen hallitus ei kyennyt ratkaisemaan maan perusongelmia, mikä johti levottomuuksien lisääntymiseen.
Seuraava uhka hallitukselle tuli sotilasdiktatuuria vaativalta oikeistolta, jota johti armeijan ylipäälikkö Lavrenti Kornilov. Kaappaushanke saatiin jälleen torjutuksi Kerenskin käännyttyä muutamaa viikkoa aikaisemmin kukistamansa radikaalin vasemmiston puoleen. Vangittuja bolsevikkijohtajia vapautettiin ja he asettuivat Kerenskin kanssa Kornilovia vastaan. Vaikka Kerenski olikin tyytyväinen tapahtumien kulkuun niin todellisuudessa uuden hallituksen menestys oli harhaa. Tapahtumat osoittivat, miten vähäistä väliaikaisen hallituksen valta todellisuudessa oli.
Bolsevikkipuolueen ratkaiseva kokous pidettiin lokakuun 23. päivä ja silloin päätettiin toteuttaa kaappaus. Pietarin neuvoston toimeenpaneva elin asetti lokakuun 26. päivänä erityisen sotilaallisen vallankumouskomitean. Väliaikainen hallitus ei kyennyt välittömästi tehokkaaseen toimintaan ja vastaisku käynnistettiin vasta 6. marraskuuta. Seuraavana päivänä väliaikainen hallitus keskittyi puolustamaan enää talvipalatsia, joka vallattiin aamuyöllä. Hallitus vangittiin ja suljettiin Pietarin-Paavalin linnoitukseen. Kerenski ehti kuitenkin paeta.
Suomi ja väliaikainen hallitus
Väliaikaisen hallituksen huomio kohdistui heti sen valtaannousun jälkeen myös Suomeen. Sen oli otettava huomioon Suomessa olevan venäläisen sotaväen uhka. Väliaikainen hallitus ei ollut vakuuttunut siitä, että venäläiset joukot olisivat sen puolella vaan se pelkäsi, että sotilaat saattaisivat asettua vanhan järjestelmän kannalle ja sekaantuisivat Pietarin poliittisiin muutoksiin. Tämä mahdollinen uhkatekijä oli torjuttava. Ympäri Suomea lähetettiin pian uuden hallituksen edustajia varmistamaan sotaväen uskollisuus. Suomen kansa oli tyytymätön maan valtiolliseen tilaan, koska autonomiaa oli sortokausien aikana jatkuvasti vähennetty. Väliaikainen hallitus yritti nyt rauhoittaa Suomea antamalla lupauksia maan valtiollisen tilanteen parantamisesta. Koska Venäjä oli yhä sodassa Saksaa vastaan oli sille hyvin tärkeää varmistaa myöskin suomalaisten poliittinen tuki. Venäjällä tiedettiin, että suomalaisia jääkäreitä koulutettiin koko ajan Saksassa, mikä teki Suomen asemasta arkaluontoisen ja maan lojaalisuutta arvioitiin kriittisesti.
Suomen puoluekentälle oli yhteistä halu palauttaa maan oikeudet sekä valtiosäännön kehittäminen. Suomen kannalta väliaikaisen hallituksen merkittävin toimenpide oli ns. maaliskuun manifestin antaminen 20.3.1917. Tämä asiakirja kumosi kaikki perustuslainvastaiset lait ja asetukset. Käytännössä tämä merkitsi, että oltiin palattu vuoden 1899 helmikuun manifestiä edeltäneeseen aikaan. Seuraava huomattava toimenpide oli Suomen senaatin talousosaston nimittäminen. Senaatti oli täysin suomalainen ja koottu eduskunnan voimasuhteiden mukaan. Merkittävimmät sortokauden aikaiset virkamiehet, kuten kenraalikuvernööri Seyn ja senaatin talousosaston varapuheenjohtaja Borovitinov erotettiin, vangittiin ja lähettiin Pietariin.
Suomen puoluekenttä jakautuu kahtia
Yleinen ilmapiiri Suomessa oli aluksi kiitollinen väliaikaiselle hallitukselle autonomian palauttamisesta, mutta pian kysymys siitä kuka käyttää suuriruhtinaalle aikaisemmin kuuluneita oikeuksia nousi keskeiseksi. Sosiaalidemokraatit kokivat väliaikaisen hallituksen porvarillisena eivätkä tämän takia suosineet tiivistä yhteistyötä sen kanssa. He halusivat laajempaa autonomiaa ja halusivat eduskunnan käyttävän korkeinta valtaa maan sisäisiä asioita koskevissa kysymyksissä. Myös Maalaisliitto sekä aktivistit, joita esiityi kaikissa porvarillisissa puolueissa, kannattivat omatoimisuuslinjaa. Porvaripuolueet taas kannattivat yhteistoimintaa ja neuvotteluja väliaikaisen hallituksen kanssa.
Alkoi jatkuva taistelu vallankäytöstä Venäjän väliaikaisen hallituksen ja Suomen senaatin välillä. Tilanne kärjistyi lopulta heinäkuun puolivälissä siihen, että eduskunta äänesti ns. valtalain hyväksymisestä. Laki hyväksyttiin, vaikka eduskunta oli kahtiajakaantunut sosialistien, porvarillisten itsenäisyysmiesten ja osan maalaisliittolaisista sitä kannattaessa äänin 136- 55. Porvareiden enemmistö vastusti lakia äärireaktiona muutama Svenska Folkpartietin edustajista, kuten Ernst Estlander, jättivät eropyytönsä. Valtalaki säädettiin vastoin väliaikaisen hallituksen tahtoa, mistä johtuen hallitus hajoitti eduskunnan ja määräsi järjestettäväksi uudet vaalit.
Kuva: Venäjän väliaikaisen hallituksen jäseniä; vasemmalta pääministeri G.J. Lvov, A.I. Gutshkov ja N.V. Nekrasov. Lähde: Helsingin Sanomat 17.3.1917.
Kirjallisuutta
Nygård, Toivo ja Kallio, Veikko, Rajamaa. Teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Porvoo 1993.
Paasivirta, Juhani, Suomi ja Eurooppa 1914-1939. Karisto OY, Hämeenlinna 1984.
Zetterberg, Seppo, Venäjästä Neuvostoliitoksi. Teoksessa Venäjän ja Neuvostoliiton historia. Otava, Keuruu 1986.
Kirjallisuusluettelo
Tekijät: Sanna Haavisto ja Anna Jylhäsaari