Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Punaisen Suomen valtiomuoto
Tapa jolla punaista Suomea hallittiin muotoutui vähitellen. Heti vallankaappauksen alettua Toimeenpaneva komitea allekirjoitti "Vallankumousjulistuksen Suomen kansalle", jossa ilmoitettiin kaiken vallan kuuluvan järjestäytyneelle työväelle. Lehdissä ilmestyneestä julistuksesta voitiin lukea, että tarkoitus oli muodostaa välittömästi sosialidemokraattinen vallankumoushallitus. Vallankumoushallitus luotiin 25.-28.1.1918 perustamalla Suomen kansanvaltuuskunta ja työväen pääneuvosto. Ratkaisu oli tarkoitettu väliaikaiseksi ja lopullinen hallitusmuoto oli tarkoitus luoda kansan tuella heti olosuhteiden salliessa. Varsinaista valtiosääntöä ei punaisella Suomella koskaan ollut, sellainen kyllä laadittiin, O.V.Kuusisen toimiessa pääideoitsijana. Kansanvaltuuskunta hyväksyi valtiosäännön 23.2. Työväen pääneuvosto jätti asiakirjan pöydälle ja sen myöhemmistä mahdollisista käsittelyistä ei ole tietoa. Vallankumoushallituksen rakennetta oli kehitelty jo edellisestä marraskuusta lähtien työväen johtomiesten keskuudessa, joten minkään yht´äkkisen älynväläyksen varaan sitä ei rakennettu.Työväen pääneuvoston tarkoitus oli olla jonkinlainen eduskunnan vastine, joka "kansanedustuslaitoksena" antaisi hyväksynnän uudelle hallitukselle eli kansanvaltuuskunnalle. Työväen pääneuvostoon otettiin 40 jäsentä niin, että 15 edustajaa edusti sosialidemokraattista puoluetta, 10 ammattijärjestöjä, 10 punakaartia ja 5 Helsingin työväenjärjestöjen eduskuntaa. Viimeksi mainittu luopui myöhemmin yhdestä paikastaan ja näin mahdollistettiin yhden puolueen edustajan valinta jokaista vaalipiiriä kohti. Lapin vaalipiiri ja Vaasan pohjoinen vaalipiiri jätettiin kuitenkin ilman edustusta. Tämä mahdollisti sen, että myös ruotsalainen työväenliike ja sosialidemokraattinen naisliike saivat kumpikin oman edustajansa mukaan neuvostoon.
Pääneuvoston ensimmäinen istunto pidettiin 12.2. Tällöin pääneuvosto asetti viisi valiokuntaa: perustuslaki-, laki-, valtiovarain-, sota- ja talousasiain- sekä ulkoasiainvaliokunnan. Valiokuntien puheenjohtajat valittiin puolueen jäsenistä, vain yksi puheenjohtaja tuli sen ulkopuolelta. Perustusvaliokunta ryhtyi ripeästi toimiin perussäännön laatimiseksi ja pääneuvosto saattoi hyväksyä sen mietinnön jo 18.2. Perussääntö oli kansanvaltuuskunnan valmistelema mutta joitain muutoksia ehdotukseen tehtiin.
Perussäännön mukaan ylintä päätäntävaltaa käytii pääneuvosto yhdessä kansanvaltuuskunnan kanssa. Pääneuvostolla oli valta nimetä ja erottaa kansanvaltuuskunnan jäsenet ja oikeus muuttaa tai kumota mikä tahansa kansanvaltuuskunnan päätös. Jäsenillä oli lisäksi oikeus tehdä kansanvaltuutetuille kysymyksiä, joihin näiden tuli vastata joko heti tai seuraavassa kokouksessa. Siitä, mikä käsitettiin seuraavaksi kokoukseksi kansanvaltuuskunnalla oli oma käsityksensä ja tätä kohtaa kansanvaltuuskunta tulkitsikin oman mielensä mukaan. Muut perussäännön kohdat käsittelivät äänestystapaa ja päätösten vahvistamista sekä niistä tiedottamista. Viimeisen eli kahdeksannen pykälän mukaan pääneuvoston tuli laatia itselleen työjärjestys.
Pääneuvosto vahvisti itselleen työjärjestyksen 22.2. Mielenkiintoista oli se, että päätökset pystyttiin hyväksymään yksinkertaisella enemmistöllä. Vain puheoikeuteen liittyviin rajoituksiin katsottiin tarvittavan kahdenkolmasosan määräenemmistö. Pääneuvoston istunnoista ei ole säilynyt pöytäkirjoja ja näin ollen ei tarkkaan tiedetä kuinka monta kertaa neuvosto ehti kokoontua. Varmaa on kuitenkin se, että läheskään kaikki edustajat eivät olleet läheskään aina läsnä ja osa valituista ei koskaan osallistunut toimintaan. Perussäännön pohjalta voisi olettaa, että pääneuvostolla oli paljonkin valtaa ja tarkoitus lienee ollutkin, että asia ymmärrettäisiin näin. Todellinen vallankäyttäjä punaisessa Suomessa oli kuitenkin kansanvaltuuskunta.
Kansanvaltuuskunnan puheenjohtajana toimi Kullervo Manner ja hänen lisäkseen kansanvaltuuskunnan alkuperäisessä kokoonpanossa oli 13 jäsentä. Kansanvaltuuskunta jakaantui alunperin 11 osastoon, joiden puheenjohtajina kansanvaltuutetut toimivat. Yli puolet kansanvaltuutetuista edusti sosialidemokraattista työväenliikettä, osa oli ammattiyhdistysaktiiveja ja loput punakaartin johtohahmoja.
Kansanvaltuuskunnan kanslian johdossa toimi kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja. Kanslian alaisuuteen kuului viralliset lehdet, valtionarkisto ja kirjapaino. Kanslia työllisti reilut kymmenen henkilöä.
Ulkoasiain osaston valtuutetuksi asetettiin Yrjö Sirola, jolla oli suhteita ulkomaille. Ulkomaisten kontaktien saaminen oli vaikeaa, olihan kansanvaltuuskunta vallankaappauksen seurauksena valtaan tullut hallitus. Kun otetaan huomioon, että maailma kävi laajamittaista sotaa, on ymmärrettävää ettei haluja kontakteihin vallankumoushallituksen kanssa ollut. Ainut ulkopoliittinen suhde syntyi Venäjään. Kansanvaltuuskunta päätti 2.2. vallata ministerivaltiosihteerin viraston ja 8.2. Pietarin edustus organisoitiin uudelleen. Pääedustajaksi valittiin Jukka Rahja ja hänelle nimitettiin kaksi apulaista. Edustusto ei kuitenkaan ottanut toimiakseen ja niinpä suhteiden hoito oli kansanvaltuuskunnan jäsenten varassa.
Oikeusasiain osastoon nimettiin kaksi valtuutettua, Lauri Letonmäki ja Antti Kiviranta. Letonmäen tehtäviin kuului lainvalmistelu ja oikeudenhoito ja Kivirannalle vankeinhoito. Kumpikaan valtuutettu ei ollut pätevä hoitamaan tehtäviään mutta tilannetta auttoi se, että periaatteelliset kysymykset ratkaisi viime kädessä kansanvaltuuskunta kokonaisuudessaan. Sitäpaitsi uusien lakien valmistelua varten perustettiin oma elimensä, lainvalmistelukunta. Vallankumuouksen keskeisenä tavoitteena oli oikeuslaitoksen saaminen poliittiseen kontrolliin eli ajatus riippumattomista tuomioistuimista romutettiin. Jo 28.1. toimeenpaneva komitea antoi julistuksen, jossa määrättiin oikeuslaitoksen toiminta lakkautettavaksi ja tilalle oli määrä asettaa kunnittain valitut vallankumoukselliset tuomioistuimet.
Vallankumousoikeudet oli tarkoitettu väliaikaiseksi toimintamalliksi. Niiden perustamisella oli kuitenkin hoppu, sillä vastavallankumouksellisten toiminta oli pystyttävä eliminoimaan oikeudenkäytön avulla ja lisäksi punaisten harjoittama terrori oli saatava loppumaan. 1.2. laadittiin laki vallankumousoikeuksien perustamiseksi. Vallankumousoikeuden tuli koostua puheenjohtajasta ja neljästä työväen luottamusta nauttivasta jäsenestä. Työväestö myös valitsi syyttäjän. Tuomiot oli perustettava terveeseen järkeen eikä ennakkopäätöksiin. Näin oli pakkokin tehdä, sillä vallankumousoikeuksien jäsenet eivät tunteneet lakia. Vallankumousoikeuksia perustettiin punaisen Suomen alueella kaikkiaan 195:een kuntaan.
Vallankumousoikeuksien yläpuolella toimi vallankumouksellinen ylioikeus, joihin tuomioista saattoi valittaa. Periaate oli, että valituksia ei tehtäisi, koska tuomiot ovat oikeita. Tämän vuoksi valitusaika typistettiin yhteen vuorokauteen. Tosin vallankumousylioikeudella oli oikeus muuttaa tuomiota vaikkei valitusta olisikaan tehty. Tämän mahdollisti käytännössä se, että kaikki vallankumousoikeuksien pöytäkirjat oli toimitettava ylioikeudelle. Jos eivät vallankumousoikeuksien jäsenet tunteneetkaan lakia, niin paljon paremmin ei ollut laita ylioikeuksien kohdallakaan. Yhdelläkään ylioikeuden henkilökunnasta ei ollut lainopillista koulutusta, kolmella oli tosin asianajokokemusta.
Oikeusasiain osasto uudisti vankiloiden hallinnon. Vankiloihin tuli valita kolmijäseniset neuvostot ja ehdokas komissaariksi. Komissaarin lopullisen nimittämisen suoritti oikeusasiain osasto. Vankeinhoidon järjestäminen nousi ajankohtaiseksi, kun vankilat alkoivat kansalaissodan johdosta täyttyä. Kansanvaltuuskunnan päätöksellä pikkurikollisia alettiin vapauttamaan jotta saatiin tilaa "sotarikollisille". Kaikkein paatuneimmat rikolliset jätettiin kuitenkin tyrmään, koska pelättiin näiden edesottamuksia vaikka esim. Kakolan asukkaat yrittivät vakuuttaa vilpitöntä haluaan taistella vallankumouksellisten riveissä.
Sisäasiain osasto oli vallankumoushallituksen tärkein osasto, sillä se vastasi sekä sota-asioista että läänin- ja paikallishallinnosta. Osastoa johtivat Eero Haapalainen ja Adolf Taimi. Haapalaisen nimittämien myös punaisten ylipäälliköksi ja Taimen nimittämien hänen apulaisekseen teki tilanteesta sekavan. Miesten tehtävänjako oli varsin epämääräinen. Koska työkenttä oli laaja, osastoon nimitettiin useita sihteereitä hoitamaan käytännön asioita.
Kunnallisen hallinnon valtaaminen jätettiin paikallisten työväenjärjestöjen harkinnan varaan. Suurilla paikkakunnilla kunnallishallinnon valtaaminen eteni ripeästi. Kuitenkin punaisten hallitsemalla alueella valta vaihtui vain 142 kunnassa, kaikenkaikkiaan alueella oli 235 kuntaa.
Läänien hallinto muutettiin nimittämällä lääninhallituksien johtoon komissaari. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, sillä virkamiehet menivät lakkoon ja niinpä lääninhallitukset vallattiin. 13.2. annettiin laki sisähallinnon väliaikaisesta järjestämisestä. Lääninvaltuuskunnat tehtiin viisijäseniksi ja kansanvaltuuskunta nimitti lääninesimiehen. Maaherran, kruununvoudin, poliisimestarin, nimismiehen ja kaupunginvoudin virat lakkautettiin. Lakia kunnallishallinnon väliaikaisesta järjestämisestä suunniteltiin, mutta se ei koskaan ehtinyt astua voimaan.
Suomen punainen kaarti oli alistettu kansanvaltuuskunnalle. Punakaartin sisäinen organisaatio oli järjestetty jo ennen vallnkumouksen alkamista ja muutenkaan kansanvaltuuskunta ei ollut innokas puuttumaan punakaartin hallintoon. Tämä johtui mm. siitä, että kansanvaltuuskunnan jäsenet uskoivat olevansa liian kokemattomia määrätäkseen armeijaansa ja jättivät tehtävän kokeneempien haltuun. Myöhemmin punakaartien osoittauduttua oletettua heikommiksi kansanvaltuuskunta puuttui mm. kartien johtoon. Punakaarti sen sijaan puuttui varsin sumeilematta siviilihallintoon. Työväen pääneuvosto oli alusta saakka ajanut sota- ja siviiliasioiden erottamista toisistaan. Uudistus toteutettiin 20.3.
Raha-asiain osaston johtoon tuli aluksi yksi mies, Jalo Kohonen mutta jo kapinan alkuviikoilla hänen avukseen nimitettiin Edvard Gylling. Raha-asiain osaston alaisuuteen kuului Suomen Pankki, rahapaja, tullihallinto, säästöpankkien tarkastus ja valtion tilintarkastus. 7.2. osaston esityksestä asetettiin rahavaliokunta, johon kuului kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja, raha-asiain ja sisäasiain valtuutetut sekä aina sen osaston valtuutettu, jota käsiteltävä raha-asia koski.
Valistusasiain osaston valtuutetuksi tuli Otto Ville Kuusinen. Sen alaisuuteen kuuluivat mm. koulut ja kasvatuslaitokset. 9.2. kansanvaltuuskunta perusti kouluneuvoston, joka jaettiin kansakoulu- ja oppikoulujaostoon. Valistusasiain osaston tavoitteena oli uudistaa koululaitosta niin, että se paremmin vastaisi "nykyajan siveyskäsityksiä". Kansanvaltuuskunta oli kirkon- ja uskonnonvastainen ja niinpä se katsoi, että uskonnonopetus oli lopetettava ja uskonnolliset piirteet koulusta hävitettävä. Kansanvaltuuskunta julkaisi 12.2. lain kirkollisiin tarkoituksiin menevien verojen ja maksujen lakkauttamisesta.
Maatalousasian osastoa johti Evert Eloranta. Osaston tehtäviin kuului mm. tilattoman väestön ongelman ratkaiseminen vallankumouksen ihanteiden mukaisesti. Osaston alaisuudessa oli maatalous-, asutus-, metsä- ja maanmittausneuvosto. Mahdollista sosialisointia enteili 30.1. laaditun ohjelman kohta, jonka mukaan valtiolla oli oikeus ottaa haltuun sellainen tuotantolaitos (myös maatila), jota käytettiin yhteiskuntaa vahingoittavasti tai jota ei hoidettu. Olosuhteista johtuen tällaisia tuotantolaitoksia myös löytyi. Omistajat olivat paenneet kapinaa ja niinpä esim. moni kartano vaihtoi omistajaa.
Elintarvikeasiain osaston valtuutetuksi nimitettiin Oskari Tokoi. Tämä jakoi osastonsa neljään alaosastoon. Alaosastot olivat: hankintaosasto, tuotanto-osasto, luvananto- ja korttiosasto sekä toimisto-osasto. Myöhemmin perustettiin neuvontaosasto. Lääninkomiteat korvattiin 7.2. kolmijäsenisillä elintarvikekomiteoilla. 18.3. kansanvaltuuskunta perusti elintarvikehallituksen tuomaan selkeyttä sekavaan tilanteeseen, jonka oli aiheuttanut elintarvikeasiain osaston ja punakaartien muonituskomiteoiden tehtävien päällekkäisyys.
Posti- ja tiedotusasiain osaston johtoon tuli Emil Elo. Osaston alaisuuteen kuului posti, puhelinlaitokset ja sähkölennätin. Emil Elon ehdotuksesta kansanvaltuuskunta nimitti helmikuussa postineuvoston, johon kuului seitsemän jäsentä. Vallankumouksen viralliseksi äänenkannattajaksi perustettiin Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja -julkaisu, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1.2. Porvarilliset lehdet lakkautettiin 2.2.
Liikenneasiain osaston valtuutettuna toimi Konstantin Lindqvist. Rautatieliikenteen toiminnan varmistamiseksi perustettiin jo 30.1. rautatieneuvosto. Lisäksi nimitettiin joukko komissaareja valvomaan liikenteen kulkua. Muut virkapaikat pyrittiin täyttämään kajoamatta itse organisaatioon. Maaliskuussa posti- ja tiedotusasiain osasto liitettiin liikenneasiain osastoon ja työasiain osastosta liikenneasiain osastoon siirrettiin merenkulkujaosto.
Työasiain osaston johtoon tuli J.H. Lumivuokko. Aluksi osaston tehtäviin kuului huolehtia kaikista työntekijöiden huoltoon liittyvistä kysymyksistä. Laaja hallinnonala päätettiin jakaa viiteen lohkoon, joiden piirissä olivat kauppa, teollisuus, luotsilaitos ja merenkulku ja yleiset työt sekä sosiaaliasiat. Jokaiselle lohkolle tuli oma valvojansa. Näiden täydennykseksi perustettiin vielä 11 jaostoa, joiden perustaminen määrättiin ammattiliitoille. Näin ammattiliittojen johto saatiin kansanvaltuuskunnan palvelukseen. 11.3. kansanvaltuuskunta perusti teollisuusvaliokunnan, jonka jäsenistö koostui yksinomaan kansanvaltuutetuista. Elannosta tehtiin kansanvaltuuskunnan päähankkija heti vallankumouksen puhjettua.
Prokuraattorin virkaan asetettiin Matti Turkia. Hänen apulaisekseen prokuraattorin virastoon nimitettiin Johan Aronen, joka aika ajoin kantoi päävastuun viraston toiminnasta. Prokuraattorin tehtäviin kuului laillisuuden valvominen, mikä vallitsevissa olosuhteissa oli mahdoton tehtävä, ja niinpä on ilmeistä, että prokuraattorin viran perustaminen oli vanhan järjestelmän muodollista seuraamista. Prokuraattori tutki mm. vallankumousoikeuksien antamia tuomioita, mutta määräysvaltaa tuomion muuttamiseen hänellä ei ollut.
Kaikki muuttui 3.4. saksalaisten maihinnousun seurauksena. Kansanvaltuuskunta ryhtyi viipymättä valmistelemaan Viipuriin siirtymistään ja asetti tätä varten toimeenpanevan komitean. Komitea päätti heti perustaa Helsingin puolustusta ja siviilihallintoa varten diktatuurihallituksen. Punakaarti nimesi diktatuurihallituksen pääosin ennestään tuntemattomista kaartilaisista.
Kansanvaltuuskunnan jäsenet saapuivat huhtikuun alussa Viipuriin. Toimitilojen hankkiminen ja muut järjestelyt aiheuttivat sen, että keskushalllinto oli pari päivää pysähdyksissä. Toimeen tartuttiin jälleen 10.4., jolloin työväen pääneuvoston, kansanvaltuuskunnan, punakaartin päällystön ja joidenkin muiden laitosten Viipurissa olleet edustajat kokoontuivat yhteiseen kokoukseen. Kokous valitsi Kullervo Mannerin diktaattoriksi, huolimatta tämän vastusteluista. Hänen esikuntaansa nimitettiin Evert Eloranta, V.Rinne, Ernst Hausen ja Eino Rahja. Viimeksi mainittu nimitettiin myös Helsingin päälliköksi.
Kansanvaltuuskunnan organisaatio uudistettiin 12-13.4. Osastot muodostettiin uudelleen ja ne olivat: yleinen osasto (ent. sisä-, ulko-, oikeus ja valitusasiainosastot sekä prokuraattorin virasto), raha-asiain osasto, elintarvikeasiain osasto, työasiain osasto (ent. työ-, maatalous- ja sosiaaliasiain osastot), liikenneasiainosasto ja sota-asiain osasto. Kansanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi valittiin Kuusinen, mutta tämän lähdettyä Venäjälle tehtävää hoiti Gylling. Myös Pietariin perustetut hallintoelimet uudistettiin.
Kansanvaltuuskunta ei Viipuriin siirtymisensä jälkeen saanut toimintaansa kunnolla käyntiin. Tämä johtui mm. siitä, että valtuutetut oleskelivat paljon Venäjällä. Kansanvaltuuskunnan viimeinen hetki löi yöllä 25.4., jolloin vallankumousjohtajat jättivät Viipurin linnan ja matkasivat laivalla kohti sosialistista ihanneyhteiskuntaa, Venäjää. Viimeisen kerran vallankumoushallituksen voidaan katsoa kokoontuneen 27.4. Pietarissa, jossa 20 osanottajaa kokoontui tekemään tiliä vallankumouksesta.
Kirjallisuutta
Tekijä: Katja-Maria Miettunen <km60926@uta.fi>