JATKOSOTA

Liikekannallepano

Talvisodan jälkeen suojeluskuntajärjestöstä tuli osa puolustusvoimia. Uuden jaon mukaan erotettiin rintamajoukot ja kotijoukot. Poliittinen tilanne kiristyi entisestään kesäkuussa 1941, ja valtioneuvosto aloitti toimenpiteet sodan varalta. Liikekannallepano oli massiivinen toimenpide, jossa talvisodan kokemuksia käytettiin hyväksi. Kuten talvisodan alkaessakin, puhuttiin ylimääräisistä kertausharjoituksista. Ensimmäinen YH-päivä oli 18. kesäkuuta.

Tampereella lähetit toivat henkilökohtaiset käskykortit. Niissä määrättiin kokoontumispaikka ja mukaan otettavat tavarat. Miesten odottaessa lähtöä 22. päivänä kesäkuuta, Hitlerin joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Radiossa Saksan ulkoministeri luki Johtajan puheen: "Yhdessä suomalaisten tovereidensa kanssa Narvikin voittajat seisovat Jäämeren äärellä..." Suomen ulkoministeri kiirehti vakuuttamaan maansa puolueettomuutta, mutta Neuvostoliiton pommikoneet hyökkäsivät moneen kohteeseen Suomessa. Tamperetta ei pommitettu silloin eikä myöhemminkään.

Viikon kuluessa lähtökäskystä oli koossa järjestäytynyt armeija, jonka johtosuhteet oli määrätty. Sotimiseen käytettiin erilaisia muodostelmia,joiden kokoamisessa otettiin huomioon käytettävissä oleva aseistus, miesten ammattitaito ja henkilösuhteet.

Suuri osa tamperelaisista sotilaista lähti 24:nnessä viestipataljoonassa, joka oli perustettu 18. divisioonan käyttöön. Divisioonan komentajana oli tamperelaisena vaikuttajana ja talvisodan sankarina tunnettu Aaro Olavi Pajari.

Junakuljetuksissa miehet lähtivät Tampereen asemilta. Kuva Veikko Kanninen, Tampereen sotaveteraanipiirin kokoelma.

Osa kaupungin miehistä lähti jalkaväkirykmentti JR 60:n mukana. Se kuului 1. divisioonaan ja koottiin Varsinais-Suomen ja Hämeen miehistä. Heistä tamperelaiset kokoontuivat Tammelan kansakoululle ja Aleksanterin koululle. Sieltä he siirtyivät Messukylään, jossa perustettiin joukkueet lähiseutujen miesten kanssa. Vähitellen saatiin riittävästi konetuliaseita, ja 24. päivänä kesäkuuta kaikki oli valmista. Miehet odottivat lähtökäskyä. Määränpäästä ei ollut tietoa, ja rautatiet olivat ruuhkaantuneet. Aamuyöllä 26. päivänä tuli Viinikan sotilaslaiturille kuljetusjunia tätä rykmenttiä varten. Ensimmäinen juna lähti klo 8.05.

Riihimäellä miehet purkivat kuormaston avovaunuista ja ottivat hevoset mukaan marssille. Motorisoinnista huolimatta osa tykeistä oli vielä hevosvetoisia. Miehet marssivat Riihimäen asemalta majoituspaikkaan, jossa pidettiin sotaharjoituksia ja tutustuttiin tuleviin taistelutovereihin. Sodassa muodostui pitkäaikaisia ystävyyssiteitä yli ammatti- ja paikkakuntarajojen.

Kesä-heinäkuun vaihteessa miehistönkuljetusjunat lähtivät Riihimäeltä eteenpäin ja kääntyivät Kouvolasta pohjoiseen. Pieksänmäen kohdalla miehet arvasivat, että he joutuisivat itärintamalle. Toinen vaihtoehto olisi ollut Neuvostoliiton vuokraamaa Hangon aluetta vastaan. Juna pysähteli, kun kiireellisemmiksi luokiteltuja kuljetuksia meni ohi. Taukojen aikana lotat jakoivat lämmintä ruokaa kenttäkeittiöstä.

Viipurin tiheään asuttu ympäristö oli 18. divisioonan hyökkäysaluetta.

Tamperelaisia osallistui kaikkien kolmen pääsuunnan hyökkäyksiin; Laatokan Karjalaan, Maaselän kannakselle ja pohjoiseen, jossa myös saksalaiset joukot taistelivat. Karjalan kannasta oli linnoitettu koko talvisodan jälkeinen aika. Sinne lähti ensimmäisten joukossa 18. divisioona. Pajari sai divisioonan voimiin nähden vaativat hyökkäys- ja puolustustehtävät. Heti rajan takana oli Vuoksenlaakson teollisuusalue, jonka Suomi oli menettänyt talvisodassa. Samalla oli jouduttu luovuttamaan miljardien arvosta omaisuutta, mm. Enson tehtaat. Ne olivat ensisijainen valloituskohde, mutta ehtivät tuhoutua. Heti Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan puhjettua alkoi Neuvostoliitto tyhjentää aluetta. 28. päivänä kesäkuuta Pajarin joukot näkivät Enson tehtaiden palavan.

Sodan alku muistutti voitonmarssia, jota Aamulehti kuvasi suurilla otsikoilla; "Neuvostohallitus poistuu Moskovasta" ja "Ylipäällikön päiväkäskyssä: Kutsun Teitä kanssani pyhään sotaan...Aseveljet! Seuratkaa minua vielä viimeisen kerran - nyt, kun Karjalan kansa nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen..."

Neuvostoliitto oli linnoittanut Karjalan kannaksen. Siellä oli suuria betonibunkkereita, jotka kestivät raskaita ammuksia. Osa ampumasuojista oli kevyempiä ja hyvin maastoon sulautuvia. Valloituksen jälkeen suomalaiset käyttivät monia bunkkereita komentopaikkoina. Kuva Sakari Soinnun kokoelmasta.

Taisteluissa haavoittuneille antoivat lääkintämiehet ensiavun. Sen jälkeen heidät lähetettiin pataljoonan JSp:lle, joukkosidontapaikalle. Tarvittaessa matka jatkui Psp:lle, pääsidontapaikalle. Varsinainen hoito tapahtui kenttäsairaaloissa. Ne olivat väliaikaisesti rakennettuja, ja muuttivat rintaman mukana. Pitempiaikaista hoitoa tarvitsevat lähetettiin kotirintaman sairaaloihin. Karjalan kannaksella oli hyvä tiestö, jota pitkin motorisoitu armeija ajoi nopeasti. Hevosia käytettiin vaikeammassa maastossa ja usein eturintamassa. Ne vetivät soppatykkejä ja veivät muonaa miehille. Paluumatkalla ne toivat haavoittuneet ja kaatuneet rintaman selustaan.

Kaatuneiden tunnistus, lähettäminen ja luettelointi oli sotilaspappien tehtävänä. He myös kirjoittivat kirjeen vainajan omaisille. Kaatuneen jäännöksistä huolehtivat sotilaat ja evakuointikeskuksiin komennetut lotat.

Tolvajärven lähellä oleva Tsokkilan kylä oli tamperelaisille koko sodan suurimpien menetysten paikka. Heitä kaatui 27. 7.-11. 8. välisenä aikana 31 miestä. Jos mukaan lasketaan haavoittuneet ja kadonneet, määrä on lähes 40. Kaikkiaan heinäkuun taisteluissa kaatui tai lopullisesti katosi 75 tamperelaista. Heinäkuun lopulla tilanne vakiintui ja suomalaiset jäivät puolustusasemiin Neuvostoliiton lujien asemien eteen. Hyökkäysten jatkuessa elokuussa menehtyi 122 miestä, syyskuussa 74 ja lokakuun alusta vuoden loppuun vielä 76. Vähän yli puolen vuoden aikana oli sotivasta joukosta poistunut lopullisesti 349 tamperelaista.

Elokuun lopulla suomalaiset sotilaat pitivät hallussaan Viipuria ja Käkisalmea. Karjalan kannaksella joukot jäivät vanhan rajan tuntumaaan. Laatokan pohjoispuolella taistelijat etenivät leveällä rintamalla Aunukseen ja Äänislinnaan. Pohjoisemmassa he olivat jo syyskuussa pysähtyneet Rukajärven erämaahan. Saksalaisen johdon alaiset ryhmät pysähtyivät Sallan valtauksen jälkeen. Pohjoisen joukot olivat vanhan rajan itäpuolella.

Suomalaisten viimeiset hyökkäykset kohdistuivat Karhumäkeen Äänisjärven rannalla. Se vallattiin joulukuun alussa. Itärajasta oli muodostunut selkeä, ja sitä oli helpompi puolustaa kuin aikaisempaa Moskovan rauhan rajaa. Takaisin saadut alueet liitettiin muun Suomen yhteyteen itsenäisyyspäivänä -41. Evakkoon joutuneet alkoivat palata koteihinsa.

Alkuvuodesta 1942 Itä-Karjalaan avattiin 7 uutta postikonttoria. Kuvassa presidentin kuvamerkeillä varustetut varustetut kirjeet, joiden postileimana on Itä-Karjala sot. hallinto Äänislinna 20-1-44. Kuva Leena Niemen kokoelmasta.

Valloitetuille alueille laadittiin kehittämisohjelma. Se kysyi voimaa ja varoja. Lähes kahden vuoden aikana alueella oli tapahtunut suuria muutoksia. Neuvostoliitossa oli astunut voimaan Stalinin asetus, joka laillisti väestösiirrot. Joihinkin osiin Karjalaa oli siirretty asukkaita Puolasta ja Ukrainasta. Pellot olivat villiintyneet, korjaamatta jäänyt sato mustunut tai itänyt. Siellä täällä oli kylvetty sarka ruista tai muutamia vakoja perunaa. Mutta monen talon tuvassa oli vielä pyhä nurkkaus, jossa ikonien pyhimykset katselivat ilmeettömin silmin ihmisten raadollisuutta.

Hyökkäysvaiheen jälkeistä asemasotaa kesti yli kaksi vuotta. Taisteluja käytiin vähemmän intensiivisesti, mutta miestappioita tuli tasaisesti myös tamperelaisten osalle. Vuonna -42 heitä kaatui tai katosi 155. Monet joutuivat osallistumaan Suursaaren taisteluun maaliskuussa -42. Vuonna -43 tamperelaisten menetykset olivat 97 miestä.

Neuvostoliiton johtajia ottamassa vastaan paraatia. Keskellä ulkoministeri Molotov ja generalissimus Stalin. Kuva on alkuperäinen neuvostoliittolainen vuodelta -42. Sen sai hämäläisdivisioonan lääkäri kuolevalta politrukilta, joka oli joutunut vangiksi. Reunaläikät ovat verta. Kuva Leena Niemen kokoelmasta.

Vuoden -44 alussa Neuvostoliitto mursi Leningradin saarron ja tehosti sotapropagandaa Suomen vastaisella rintamalla. Useita kaupunkeja pommitettiin. Vaikka Tampere säästyi ilmaiskuilta, tuntui kuin sota olisi alkanut uudelleen.

Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan Kannaksella alkoi kesäkuun alkupuolella -44. Suuren ylivoiman edessä joutuivat suomalaiset joukot perääntymään. Puolustusta vaikeutti vastustajan täydellinen ilmaherruus. Panssarijoukot seurasivat pakenijoita helppokulkuisessa maastossa. Panssariaseen kehitys oli ollut nopeaa toisen maailmansodan aikana, eikä suomalaisilla ollut riittäviä torjuntamahdollisuuksia. Myös poliittiset tekijät vaikuttivat sodankäyntiin. Kun presidentti Ryti oli allekirjoittanut ns. Ribbentrop-sopimuksen, sai Kannaksen rintama välittömästi uusia panssarintorjunta-aseita. Neuvostoliiton raskaat panssarit olivat silti alituinen uhka.

Viivytystaistelut ja ajoittaiset vastahyökkäykset vaativat raskaan veron. 16. päivänä kesäkuuta kokonaistilanne Länsi-Kannaksella oli erittäin uhkaava. Komentajien oli pakko antaa joukoille perääntymiskäsky ja ryhmitellä niitä uudelleen. Suuri osa Pajarin hämäläisjoukoista oli Vuoksen rannalla, ja puolustuksen sillanpääasema oli Äyräpäässä. Toisella rannalla Vuosalmessa linnoitettiin asemia, raivattiin maastoa ampumisen helpottamiseksi ja miinoitettiin mahdollisia panssarireittejä.

Kesän ja syksyn ankarat taistelut olivat verottaneet myös sotakuria. Sotilasjohtajat pitivät takamaastossa tavatuille "marjanpoimijoille" ankaria puhutteluja. Heinäkuun puoleen väliin asti joukot kävivät katkeria taisteluja Siiranmäessä, Tali-Ihantalan seudulla ja Juustilassa. Tamperelaisia kaatui tai lopullisesti katosi kesä-heinäkuun taisteluissa 245. Elokuussa kotijoukoista lähetettiin miehiä taistelujoukkojen täydennykseksi.

Aselevon tullessa voimaan tuli lakkasi Suomen puolella 3. päivänä syyskuuta, mutta Neuvostoliiton puolella kokonaan vasta seuraavana päivänä. Tämä aiheutti tulevien tapahtumien pelkoa ja epäilyjä rauhan pysyvyydestä. Ensimmäinen tunne oudossa hiljaisuudessa oli kuitenkin helpotus.

Sodasta palaajia odottivat kotirintaman monet vaikeudet, sekä aineelliset että henkiset. He joutuivat totuttelemaan siviilielämään yli kolmen yhtäjaksoisen sotavuoden jälkeen. Moni ei toipunut koskaan sotavammoistaan. Muutamien varsinkin nuorista ikäluokista oli lähdettävä vielä Lapin sotaan saksalaisia vastaan. He osallistuivat Pajarin johdolla yllätysoperaatioon, Tornion maihinnousuun. Lapin sodassa menehtyi 30 tamperelaismiestä.

Tampereen aseveliyhdistys näki tärkeäksi tehtäväkseen auttaa miesten kotiutumisessa kaikin tavoin. 7. päivänä marraskuuta se järjesti Tampereen Teatterissa suuren kotiuttamisjuhlan. Sen toiminta ja olemassaolo oli kuitenkin jo uhattuna. Poliittinen tilanne oli täysin muuttunut. Kommunistinen puolue laillistettiin, ja se alkoi aktiivisesti toimia. Valtiollisen poliisin jäsenet vaihtuivat, sotasyyllisiä etsittiin ja oikeudenkäynnit alkoivat. Fasistisiksi ja sotaan osasyyllisiksi luokiteltuja järjestöjä tai yhdistyksiä lakkautettiin Suomessa noin 400. Niiden joukossa olivat Tampereella pitkään toimineet ja merkittävästi kaupunkilaisten elämään vaikuttaneet Tampereen suojeluskunta, sotilaspojat, Lotta Svärd´in Tampereen osasto ja Tampereen Aseveljet RY. Myös moniselitteinen asekätkentäjuttu kosketti useita kaupunkilaisia.