KOTIRINTAMA

Kun V-sarjan Bristol Blenheim-lentokonetta koottiin Valtion Lentokonetehtaalla, kumisten laskupyörien saanti oli vaikeaa. Mutta kun huomattiin että Nokian kummitehtaan varastossa oli samankokoisia pyöriä, käytettiin niitä. Nokialaisille kottikärrynpyörille laskeutuivat sitten sekä Blenheimit että kotimaiset koneet. Kuva on vuodelta -43, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Tampere oli sekä varuskuntakaupunki että teollisuuspiirin keskus, jolla oli tärkeä osuus sotatarviketeollisuudessa. Tampellan johtaja A. Solin oli myös valtakunnallisen Sotatarvikeneuvoston puheenjohtaja. Kotirintamalla tehty työ rinnastettiin taisteluihin, ja Marsalkka Mannerheim kävi jakamassa kunniamerkkejä myös Tampellan ja Valtion Lentokonetehtaan työntekijöille. Väestönsuojelutoiminnan puitteissa perustettiin ryhmiä, joissa lotat, sairaanhoitajat ja muut vapaaehtoiset työskentelivät rinta rinnan. Järjestelmä oli luotu pakon edessä talvisodan aikana. Nyt ei tarvittu apua pommitusten uhreille, mutta muuta työtä riitti.

Uusi ja vanha tekniikka esiintyi rinnakkain. Kuvassa vanha on osoittautunut varmemmaksi. Kuva vuodelta -42, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kotijoukkojen partiot huolehtivat liikenneyhteyksien, siltojen ja tärkeiden rakennusten turvallisuudesta. Kaupunkilaiset kutsuivat niiden rauhallista kulkua Chopinin surumarssiksi. Sodan pitkittyessä nämä joukot osallistuivat moniin töihin yhdessä kaupunkilaisten kanssa. Usein yksitoikkoisen palvelun katkaisivat myös erilaiset harrastukset, urheilu, musiikki ja näytteleminen.

Tampere oli sodan aikana suuri sairaalakeskus. Kaupungissa ja lähialueilla sijaitsi 10. SotaS, johon kuului enimmillään 15 sairaalayksikköä. Koko sodan aikana niissä hoidettiin yli 36 000 kliinistä potilasta. Rautatieasemalle saapuvat sairasjunat ohjattiin aina ykkösraiteelle, josta oli oikotie Rautatienkadulle.

Heti liikekannallepanon alkaessa käytössä oli 400 potilaspaikkaa, mutta määrää lisättiin nopeasti. Toiminnan keskus oli heinäkuusta alkaen Tampereen ammattikoulu, jossa oli aluksi 200, ja laajimmillaan 800 sairassijaa. Tampereen yleinen sairaala hoiti kaikkein vaikeimmat kirurgiset tapaukset. Kaupunki huolehti armeijan kulkutaudeista omassa sairaalassaan. Monet lähikuntien sairaanhoitajat saivat komennuksen kaupunkiin. Sielunhoidosta ja viihdytystoiminnasta huolehtivat kaupungin ja lähiseutujen papit. Aseveliyhdistys huolehti potilaiden viihtyvyydestä. Heille konsertoivat mm. Aulikki Rautavaara, Väinö Sola ja Lea Piltti. Kaupunginkirjasto järjesti sairaalaan yli 7000 kirjaa käsittävän osakirjaston.

Surun aika

Liikekannallepanon yhteydessä oli määrätty papit Tampereen sotasairaalaan, joukkojen koulutuskeskukseen ja suojeluskuntapiiriin. Asevelipapit toimivat sodasta kärsineiden perheiden parissa. Keskustelua herätti papiston asema rintamalla. Elokuun loppupuolella -41 kirkolliskokousta edeltävä Tampereeen hiippakunnan synodalikokous kävi kiivaan keskustelun johtavan papin asemasta. Olisiko Juhana Björklund arkkipiispaa vastaava kenttäpiispa? Ja mikä olisi papin asema eri sotilasjohtajiin nähden? Piispa Aleksi Lehtosen mukaan silloinen sotarovasti ei voinut olla piispa, ja tämä kanta voitti Tampereella. Kirkolliskokous hyväksyi kuitenkin 3. päivänä lokakuuta vastakkaisen mielipiteen. Se päätti myös, että rintamalla toimivat papit rinnastetaan komentajiin.

Tampereen kirkkopäivillä vuonna -42 työväenkysymys oli erityisen huomion kohteena. Aseveljien liiton jäsenet vetosivat yhteisvastuuseen ja vaativat työväen sosiaalisten olojen parantamista. Monissa puheenvuoroissa vastustettiin jyrkkää individualismia. Näitä mielipiteitä painotti myös valtakunnallisen aseveliliiton edustaja L. Arvi P. Poijärvi.

Lähes kaikki tamperelaiset kaatuneet kuljetettiin kotikaupunkiinsa ja haudattiin Kalevankankaalle. Vanha rovasti Björklund kulki usein kaduilla raskain askelin. Ihmiset seurasivat pelokkaina tarkkaillen mihin taloon hän menisi. Sisällä olijat kysyivät joskus vain: "Kuka heistä"? Kalevankankaalle saatettiin kuljettaa useita arkkuja samanaikaisesti. Sankarihautajaisissa suru oli yhteinen, sitä lievensivät puhujan lohduttavat sanat ja mahtava musiikki. Sotilassoittokunta esitti hitaan juhlallisen "Narvan marssin" tai talvisodan tunnukseksi tulleen "Oi kallis Suomenmaa".

Henkilökohtainen usko ja yhteys seurakuntaan auttoivat monia kestämään koettelemukset. Sodan aikana rukoiltiin paljon. Kaupunkilaiset kokoontuivat hartaisiin tilaisuuksiin eri uskontokunnissa.

Työpalvelua

Jokainen työikäinen kaupunkilainen oli velvoitettu osallistumaan sotaponnistuksiin. Aseveliyhdistys järjesti monia työmahdollisuuksia. Valtakunnallinen Talkookeskus järjesti työpalveluleirejä. Niistä ensimmäinen koko maassa, myös Tampereen naisille tarkoitettu TPK, aloitti 5. päivänä helmikuuta -41 Pirkkalassa Haikon kartanossa. Iskujoukko saapui etukäteen kauan tyhjillään olleeseen koleaan taloon. Suurilla kaakeliuuneilla se lämmitti seitsemän huonetta ja salin lattialle haettiin patjapussien täytteet. Kalusteet ja tarvikkeet seisoivat kuitenkin Tampereen tavara-asemalla satojen vaunujen lakkojonossa. Naiset lainasivat välttämättömät tavarat naapuritaloista, ja aloittivat toiminnan. Tavaratkin saatiin lopulta junavaunuista. Talousopettaja neuvoi ruoanlaitossa ja terveyssisar opetti ensiavun antamista. Sisäpalvelukaudella leivottiin paljon leipää, ommeltiin ja opittiin silittämisen niksit. Oli myös tärkeää oppia lypsämään, kun joukolla lähdettiin ulkopalveluun, eli työkodeissa työskentelemään. Moni työtyttö sai ensimmäistä kertaa elämässään hoitaa pikkuvauvaa. Kesällä hoidettiin kasvimaata.

Kotirintama kestää - ja uupuu

Sodan jatkuessa taloudelliset kysymykset nousivat etualalle. Talvi -42 oli kaupungissa erittäin vaikea. Korttiannoksiin kuului aikuiselle työn raskaudesta riippuen 200-450 g leipää päivässä. Peruna loppui kaupoista huhtikuussa. Lihaa sai noin puoli kiloa kuukaudessa.

Koukkuniemen vanhainkodissa sinniteltiin pula-ajan yli. Kuva Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Sodan jatkuessa hinnat nousivat ja salakauppa kukoisti. Annetuilla rangaistuksilla ei ollut suurta vaikutusta, eikä määrättyjä rajahintoja noudatettu. Teollisuuslaitokset hankkivat työväelleen elintarpeita ja keväällä siemenperunoita. Palstaviljely oli yleistä.

Lähes kaikki tavarat olivat pian säännöstelyn piirissä. Vaikeinta oli naisilla, jotka joutuivat huolehtimaan perheen ruoasta ja vaatteista. He seisoivat ruokajonoissa ja järjestelivät suhteita maaseudulle. Vaihtokauppa alkoi pyöriä kirjeiden ja lehti-ilmoitusten avulla. Kahvi oli kullan arvoista. Hyvää korviketta saatiin kuitenkin paahtamalla ja jauhamalla rukiinjyviä. Maku parani kun sekaan laitettiin 1/3 määrästä vehnää. Mausteena oli sikuria tai voikukan juuria.

"En tosin tahdo moittia harrastuksiasi, mutta hauskempaa olisi, jos harrastaisit ketunmetsästystä", sanoo nainen miehelleen. Piirros on Aamulehdestä.

Huumorilla kevennettiin ankeutta: "Äiti kertoi, että olemme jo syöneet isän karvalakin ja kalossit." Kun perhe ennen oli sanonut: -Taas sianlihakastiketta, sanoi se nyt: -Mistä tätä on saatu? Seisoitko pitkään jonossa vai kävikö maalaisserkku? Käryn valittajalle sanottiin: - Haistele vaan mieliksesi. Tämä on ainoa kerta tällä viikolla. Kohta kai sianlihan kärykin tulee kortille jos sitäkään saa.

Aikuisten vanhoista vaatteista tehtiin lapsille uusia. Puukenkien pohjia tervattiin, tekstiili korvattiin sillalla ja paperilla. Lehdet olivat täynnä säästäväisyysvinkkejä ja muotiakin yritettiin seurata. Oudolta näytti, kun talvella kuljettiin kultakengissä ja röyhelöissä. Ne olivat Amerikan paketeista tullutta avustusta. Kuvassa jonotusta Finlaysonin tehtaankaupan edessä vuonna -43. Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Hyökkäysvaiheen jälkeen sodan päättymistä odotettiin toiveikkaana. Alkuvuonna -42 kotiutettiin varsinkin vanhempia ikäluokkia, yli 36-vuotiaita. Lomien myöntämiseen tuli säännölliset vuorot. Ne olivat ilonpäiviä myös omaisille, kun ei tarvinnut pelätä rakkaan haavoittumista tai kaatumista. Aika vain kului liian nopeasti, ja miehen oli taas pakko lähteä "sinne jonnekin".

Kuvassa sotaleski ja lapsi vuonna -42. Sodan päätyttyä nainen sanoi hyökkäysvaiheessa kaatuneesta miehestään: "Hyvä, että hän kuoli jo sodan alussa. Hänen ei tarvinnut elää tätä kaikkea läpi." Kuva Leena Niemen kokoelmasta.

Sotaperheen on vuonna -42 kuvannut Matti Luhtala. Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Valtio maksoi miehistön jäsenelle sotakuukausipalkkaa 600 mk. Sitä korotettiin 200 mk:lla toisen perheenjäsenen osalta ja seuraavilta 150 mk. Samaan aikaan tamperelaisen metallityömiehen tuntipalkka oli 16 mk ja tekstiilissä työskentelevän naisen 8 mk. Sodan aikana teollisuuden palkat nousivat melkein kolminkertaisiksi. Inflaatio vähensi rahan arvoa nopeasti ja aikaisemmin vakiona pysynyt elinkustannusindeksi nousi yli kaksinkertaiseksi. Vaikka sotakuukausipalkkaan säädettiin enimmillään 100 % lisäys, ei se riittänyt kotiin jääneiden välttämättömiin menoihin. Tämä herätti katkeruutta, ja varsinkin lapsiperheet kärsivät puutetta.

Lasten kovaosaisuus näkyi myös kaupungin tilastosta. Rikollisten lasten määrä lisääntyi ja oli 62 vuonna 1940. Seuraavana vuonna se oli 166 ja vuonna 1943 jo 336.

Kaupunkilaiset unohtivat vaikeudet hetkeksi menemällä teatteriin. Kun miesnäyttelijöistä oli pulaa, otti Työväenteatteri ohjelmistoonsa Axel Breidahl´in näytelmän "Kapina luostarissa". Siinä oli 12 naisroolia, eikä yhtään miesroolia. Rauni Luoma esitti nuorta nunnaa, ja kappaleesta tuli yleisömenestys.

Työväenteatterin johtaja Edvin Laine toimi yhdyshenkilönä puolustuslaitoksen valistusosastoon ja järjesti teatterikiertueita rintamalle. Suositun näyttelijän Leo Riutun hän toivoi saavansa kotikaupungin näyttämölle, ja anoi tälle siirtoa johonkin kotialueella olevaan muodostelmaan. Silloin hän tarvittaessa voisi avustaa teatteria sen suorittaessa "tunnustettua ja mielihyvällä vastaanotettua haavoittuneiden viihdytystoimintaa sotasairaaloissa ja rintamasotilaiden viihdytystä eri rintamilla". Suojeluskuntapiirin komentaja majuri V. Korpela puolsi anomusta, ja se hyväksyttiin.