Vakoilu ja vastarinta

Kannustava kuva oli neuvostosotilaalla joka kaatui Tamperelaisten rintamalohkolla. Kuva: Leena Niemen kokoelma.

Sodan alkaminen oli jakanut tamperelaisten mielipiteitä. Kutsunnoista pakoilijoita oli vain 37, mutta monet lähtivät vastahakoisesti. Talvisodan kokemusten jälkeen monet kaupunkilaiset pelkäsivät kärsimystä ja kuolemaa. Joku sanoi: "Nyt on Suomen herrat myyneet kansan". Toisia taas innosti talvisotaa parempi aseistus ja saksalaisten mukanaolo. Hämäläisten hyökkäyskaistoilla Karjalan kannaksella oli rintamalta pakenijoita selvästi vähemmän kuin muilla rintamaosilla.

Kuvassa esimerkki sodanaikaisesta teollisuuskirjeenvaihdosta. Leena Niemen kokoelma.

Kun armeija heinäkuussa 1941 ylitti vanhan valtakunnanrajan, moni katsoi sen olevan väärin. Oikeutettuna oli pidetty korvausten saamista talvisodan menetyksistä, ei uusien alueiden valtaamista. Kaupunkilaiset pohtivat, miten kauas suomalaiset hyökkäävät. Pitääkö taistella yhdessä saksalaisten kanssa, kunnes Neuvostoliitto on voitettu?

Neuvostoliiton sotilaista löytyi myös niitä, jotka mielellään jäivät vangeiksi. Usein ei ollut vaihtoehtoja. Kuva Sakari Soinnun kokoelmasta.

Sodan alkuvaiheessa moni oli luottanut Saksan voimaan ja odotti pikaista rauhaa. Vuoden -43 puolella sotaväsymys alkoi näkyä. Kommunistit levittivät monistettuja lehtolehtisiä: "Sota tuhoaa Suomen kansan, ellemme sitä itse estä, ellemme lopeta hyökkäystä ja tee rauhaa. Tämä ei saa jatkua!... Kaiken lisäksi meitä uhkaa nälkäkuolema... Miksi kaikki nämä kärsimykset?" Kaupungissa liikkui pelottavia huhuja sabotaaseista, mutta varsinaiset vahingonteot jäivät vähäisiksi. Kun Tampere-Porin radalle oli sijoitettu räjähteitä, rikkoontui muutamia tavarajunan vaunuja.

Tampereella oli sotavankien työleiri vuosina 41-42. Kuva Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Sodan jatkuessa kaupunkilaiset alkoivat epäillä Saksan sotatoimien onnistumista. Monet työläiset uskoivat anglosaksimaiden ja Neuvostoliiton voittoon. Yleinen muutos näkyi siinä, että Suur-Suomen asemasta lehdissä kirjoitettiin nyt Suomen erillisrauhamahdollisuuksista.

Sodan loppuvaiheessa joukot joutuivat nopeasti vetäytymään. Tilanne oli toisinaan sekasortoinen ja pakopaniikkia esiintyi. Rintamakarkureiden määrä oli kolminkertainen vuoden -41 hyökkäysvaiheeseen verrattuna. Vakoilijoita ja harrastelijoita

Sotaan kuuluu elimellisesti vakoilu ja solutustoiminta. Tampereelle soluttauduttiin sen sotatarviketeollisuuden vuoksi. Tampella oli hankkinut Bofors´in tykkilisenssin ja kehitteli uusia kenttätykkejä. Tampereen seutu oli Turun ohella painopistealue, kun attentaatteja suuremmassa määrin tehtiin kesällä ja syksyllä -42. Suuri osa niistä epäonnistui.

Ruplan seteli, jossa on Neuvostoliiton aatteellisen perustajan Leninin kuva.

Tampereen seudun ensimmäinen puna-armeijan "kaukotiedustelija" oli Eino Laakso. Hän oli tamperelaisen työläisperheen poika, joka oli saanut mainetta oltuaan sissinä Espanjan sisällissodassa. Ennen jatkosotaa hänet pidätettiin kommunistisesta toiminnasta. Jouduttuaan rintamalle hän antautui vastapuolelle. Erikoiskoulutuksen jälkeen hänet pudotettiin lentokoneesta radistinsa kanssa. Hän toimi ensin Koivistonkylässä kesällä 1942 ja myöhemmin useissa piilopaikoissa. Hän onnistui välttämään pidätykset koko sodan ajan, eikä joutunut teoistaan vankilaan. Moni muu desantti tai heihin yhteydessä ollut vastarintamies joutui valtion salaisen poliisin Valpon käsiin.

Tampereella valvonnan päämaja oli hotelli Emmauksessa. Kuulustelijoina oli juristeja ja poliisimiehiä. Monet olivat saaneet komennuksen toiselta paikkakunnalta, eivätkä tunteneet olosuhteita. Heidän tekniset välineensä olivat alkeellisia ja osin vanhentuneita. Emmaukseen vietiin myös 41-vuotias metallimies Kalle Lahtinen joka pidätettiin toukokuussa 1944. Hän oli ollut Skp:n viimeinen vastuullinen työntekijä Tampereella ennen sotaa. Kuulustelujen jälkeen hänet vietiin sairasautolla ammattikoulun sotilassairaalaan. Siellä hän kuoli, ja syyksi merkittiin sydänveritulppa.

Jorma Johteinen oli 28-vuotias metallimies ja innokas nuorisoliittolainen. Hän oli kuulunut myös Suomi Neuvostoliitto-seuraan. Seuran lakkauttamisen myötä Johteinen joutui ensin turvasäilöön ja sitten rintamalle. Hän loikkasi Neuvostoliitton puolelle ja ilmoittautui vapaaehtoiseksi poliittisiin tehtäviin Suomessa. Koulutuksen jälkeen hänet pudotettiin lentokoneesta Helsingin lähettyville. Sotapoliisit pidättivät hänet maaliskuussa 1944. Toverien kertoman mukaan häntä kidutettiin Turussa, ja hän kuoli sellissään toukokuussa.

Koko sos. dem. nuorisoliiton Tampereen osasto lakkautettiin alkuvuonna -41, kun se ei suostunut erottamaan kommunisteiksi leimattuja jäseniään. Jatkosodan alussa osa kommunistinuorista otti yhteyttä toisiinsa ja aloitti sodanvastaisen toiminnan. He levittivät lehtisiä, vakoilivat sotatarviketeollisuutta, auttoivat venäläisiä sotavankeja ja harjoittelivat ampumista. Eräs ryhmän jäsenistä toimi radistina armeijassa ja välitti tietoja Tampereelle.

Nuorten sabotaasitoiminta alkoi syksyllä -41. Ensin he sytyttivät metsäpalon erään varikon lähellä. Sitten he vahingoittivat armeijan autoja eri tavoin, monista he puhkoivat renkaat. Ratinassa he onnistuivat räjäyttämään auton. Sitten he päättivät räjäyttää kaikki kolme Tampereelle tulevaa junarataa. Eräänä yönä ryhmän tytöt veivät panoslaatikot ja asettivat laukaisimet kiskoille. Työ ei kuitenkaan onnistunut, ja vain yksi veturi vahingoittui. Muuallakaan Suomessa ei junia onnistuttu suistamaan kiskoilta tai merkittävästi vahingoittamaan.

Attentaattitoiminta oli kiivaimmillaan kesällä ja syksyllä -42. Nuoret asettivat pommeja muuntoasemille ja tehdassäiliöille. Eräänä syksyisenä yönä vastarintaliike toimi 11 eri paikassa. Valtiollinen salainen poliisi Valpo seurasi sitä tiiviisti. Lokakuun lopussa pidätettiin yli 20 nuorta ja pidästystä seuranneeseen oikeudenkäyntiin osallistui myös kaupungin lastensuojelulautakunnan edustaja. Nuoret kielsivät syytteet, mutta suurin osa sai rangaistuksen. Tuomiot vaihtelivat pitkästä vankeudesta elinkautiseen.

Tampereen lähistöllä oli useita metsäkaartilaisryhmiä. He olivat yhteydessä nuoriin vastarintalaisiin, mutta eivät yleensä osallistuneet toimintaan. Sodan loppuvaiheessa, vuonna -44, rintamalta poistui yhä enemmän miehiä. Metsäkaartilaisia ja vastarintamiehiä piileskeli Hervannassa, jossa mutkaiset tiet kulkivat talosta toiseen metsien ja rämeikköjen läpi. Kaupunginosa oli niin harvaanasuttu, että piilopaikkoja oli helppo löytää.