ASEKÄTKENTÄ

60-luvusta alkaen asekätkijöillä oli oma tunnus. Viiri Helinä Löfroosin kokoelmasta.

Suojeluskunnat olivat kauan aikaa toimineet alueellisen maanpuolustuksen yksikköinä. Niiden lakkauttaminen marraskuussa 1944 aiheutti hämmennystä ja pelkoa. Epäiltiin, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen samoin kuin Baltian maat. Tämä kysymys oli tullut monen mieleen jo aikaisemmin, kun Neuvostoliitto suurhyökkäyksensä alkaessa vaati Suomelta ehdotonta antautumista. Samoin vaikuttivat heti taistelujen lakattua tapahtuneet aselevon loukkaukset. Puolustuslaitoksen päämajassa eräät nuoret upseerit halusivat "varautua pahimpaan", he panivat alulle laajamittaisen varustautumisen.

Aasekätkentäjuttu käynnistyi vastuuhenkilöiden valinnalla. Salaisilla käskyillä määrättiin suojeluskuntapiireihin ylimääräiset yleisesikuntaupseerit. He olivat suoraan päämajan alaisia, mutta vain harva tiesi kaiken heidän toiminnastaan. Varsinaisesta tehtävästä heidän ei ollut lupa puhua. Peitetehtävänä oli kansalaisten turvallisuuden varmistus ja armeijan miesten kotiutumisvaiheen tarkkailu. Nämä tehtävät edellyttivät jatkuvaa matkustamista kunkin suojeluskuntapiirin alueella, mikä teki mahdolliseksi myös asekätkennän johtamisen. Järjestelmä oli tyypillisesti suomalainen, mutta siihen oli otettu jonkin verran piirteitä saksalaisten ja venäläisten vastarintaliikkeistä. Aseiden ja tarvikkeiden varastointi toteutettiin salaisesti koko maassa.

Ensimmäisten joukossa 5. päivänä syyskuuta -44 lähti käsky Aimo Mattilalle Pirkka-Hämeen suojeluskuntapiiriin. 23. päivänä annettiin varsinainen toimintakäsky, johon liittyivät suulliset ohjeet. Lokakuun alussa alkoi Tampereella nopeasti vauhdittuva toiminta. Mattilalla oli apulaisenaan Jussi Kirjavainen. He tunsivat ennestään alueensa ja monet sen reserviläismiehistä. Apuna ja yhdyshenkilönä heillä tamperelainen kauppaedustaja. Itse kaupungissa tapahtuvaa kätkentää johti oli piirinsolu, jonka päällikkönä oli sotilassairaalan komendantti.

Piiloon pantavia aseita saatiin suojeluskuntien varastoista, armeijajoukkojen ylimääräisistä aseista ja teollisuuslaitoksilta. Aselähetyksiä tuli myös päämajasta. Tampereella varastoitiin kaksinkertainen määrä tavanomaiseen verrattuna. Myös muualle kuljetettava materiaali välivarastoitiin ja pakattiin kaupungissa. Myöhemmin tilastoitiinkin Tampereella asekätkentään osallistuneita henkilöitä määrällisesti enemmän kuin missään muussa Suomen kunnassa. Ympäristökuntien maanviljelijät järjestivät kätköpaikkoja, joita kaikkia ei koskaan löydetty.

Kun Aimo Mattila siirrettiin muualle, toimintaa jatkoi Finlaysonin tehtaiden sosiaalijohtaja Eero Kivelä. Kerran hänen tuli löytää kuiva ja turvallinen kätköpaikka 24:lle sotilasteltalle. Kivelä oli myös aktiivinen partiojohtaja. Hän muisti, että partiolippukunta Tampereen Kotkat oli talvisodan alkaessa lahjoittanut kaikki telttansa sotilaille. Tästä oli lupa kiittää, ja Kivelä antoi kätkettävät teltat lippukunnan käyttöön. Partiojohtajista tuli tietämättään asekätkijöitä.

Asekätkentään liittyi myös tukilinja, joka pyrki huolehtimaan osallistujien ja heidän perheittensä turvallisuudesta. Näille varattiin mahdollisuus tarvittaessa poistua maasta. Asekätkennän alkaessa paljastua keväällä 1945 Jussi Kirjavainen pakeni.

Paljastus ja tuomiot

Sodan jälkeen elintarvikepula jatkui pitkään, ja asekätkennän yhteydessä varastoidut ruokatavarat houkuttelivat paikallisia asukkaita. Tämä johti Oulun seudulla kiristysjuttuun, joka lopulta paljasti koko hankkeen. Heinäkuussa 1945 Valtiollinen poliisi Valpo pidätti ensin lähes kaikki 2. esikuntaupseerit. Koko jutun tutkinta jatkui kolme vuotta ja sen aikana tehtiin koko koko Suomessa yhteensä 1 709 pidätystä. Tutkintapöytäkirjoja kertyi 45 000 sivua. 24.1.1947 annettiin kiistaa herättänyt asekätkentälaki. Tuomioita varten jouduttiin perustamaan seitsemän ylimääräistä sotaylioikeuden osastoa. Tuomiot vahvistettiin vasta 15.3.1950. Vankeuteen tuomittiin 1479 henkeä.

Toiminnasta Tampereen kaupungissa tai piiritasolla pidätettiin yli kaksikymmentä henkilöä. Aimo Mattila sai 10 kuukauden tuomion, hänen apulaisensa 5 kuukauden, ja muut pääosin 2 kuukautta vankeutta. Paljon asekätköjä jäi paljastumatta, sillä Valpon kuulustelijoilla ei ollut poliisikoulutusta eikä Tampereen seudun paikallistuntemusta.

Kansanedustaja asekätkijänä

Eero Kivelä joutui muiden asekätkijöiden tapaan Sörnäisten keskusvankilan eristysselliin. Syyskuun loppupuolella 1945 häntä tapaamaan tuli kaksi miestä. Vartijan poistuttua toinen kertoi olevansa "kunnon mies" ja tarjoutui viemään viestiä vankilan ulkopuolelle. Kivelä lähetti terveiset lakimiesveljelleen, ja kysyi sitten mitä maailmalla oli tapahtunut viime kuukausien aikana. Mies kertoi, että kansanedustaja Jutila siirtyy suurlähettilääksi Washingtoniin. Kivelä oli edellisissä vaaleissa valittu Jutilan varamieheksi, eikä lain mukaan kansanedustajaa saa pidättää ilman eduskunnan lupaa. Parin päivän kuluttua Kivelä puhutteli selliä tarkastavaa vartijaa. Hän kysyi, miten on mahdollista, että kansanedustajaa pidetään vankilassa. Tilanne oli hämmentävä. Veljensä avustuksella Kivelä pääsi vapaaksi ja vannoi edustajavalan 9. päivänä lokakuuta. Hän ryhtyi heti ajamaan asekätkijöiden asiaa. Kohtelustaan hän teki kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Turvasäilössä ollessaan hän ei ollut saanut vangeille kuuluvia oikeuksia. Ei ollut mahdollisuutta lukea tai kirjoittaa. Ei saanut vastaanottaa kirjeitä, paketteja tai sanomalehtiä, eikä ollut tilaisuutta päivittäiseen ulkoiluun. Kantelun johdosta toimitettiin tutkimus, mutta oikeus toimi hitaasti. 31. päivänä heinäkuuta 1947 valtiollisen poliisin silloinen päällikkö ja apulaispäällikkö tuomittiin taitamattomuudesta tehdyistä virkavirheistä. He saivat sakkoja ja joutuivat maksamaan korvauksia. Tuomiot vahvistettiin vasta vuonna 1952.

Monilla paikkakunnilla paheksuttiin asekätkijöiden ilmiantajia ja viran puolesta heidän syyttäjinään toimineita. Virallisen "synninpäästön" hankkeeseen osallistuneet saivat 90-luvulla. Asekätkentä olisi mahdollistanut Suomeen 35 000 miehen armeijan ja sille tarvikkeet. Hankkeen poliittista merkitystä on selvitetty vasta Neuvostoliiton hajottua. Toimenpiteistä päätellen se oli merkittävä signaali monelle taholle.