TAISTELUT

Sodan kulku muodostuu suuresta määrästä yksittäisiä taisteluja. Kerron muutamista, joissa tamperelaisia oli paljon mukana. Ne kertovat myös paikoista, joissa useita kaupunkilaisia menehtyi.

Hyökkäysvaihe vuonna 1941

¨Hyökkäysvaiheessa Neuvostoliiton materiaali- ja miestappiot olivat suuria, kun motorisoidut joukot etenivät nopeasti. Kuva Sakari Soinnun kokoelmasta.

Laatokan pohjoispuolella jalkaväkirykmentti 60:n miehet etenivät vuoroin taistellen ja vuoroin marssien. Kesäkuun 19. päivänä he saivat haltuunsa strategisesti tärkeän tienhaaran Tolvajärven lähellä. Lepotauko jäi lyhyeksi, sillä uuden käskyn mukaan he lähtivät taas liikkeelle aamuyöllä klo 2.15 ja tulivat pieneen kylään. Sen itäpuolella oli kapea kangas, jota hallitsi korkea mäki, ja sieltä Neuvostoliiton joukot tykkitulellaan. Miehet tekivät hyökkäyksen ja onnistuivat karkoittamaan ne. Sitten he jatkoivat matkaa koko ajan taistellen. Tykistöryhmä tulitti koko ajan vastapuolen joukkoja. Myöhään illalla yksi ryhmä joukkueesta saapui läheiselle Vitjärven kannakselle. Joen yli johtavan silta paloi, ja vastarannalta aloitettiin kiivas ammunta. Se pysähdytti ryhmän. Seuraavana yönä vihollisen joukot hyökkäsivät, mutta suomalaiset onnistuivat torjumaan niiden etenemisen. Tykkituli laantui puolenyön jälkeen. Komentaja määräsi valtaamaan alueen kannaksen itäpuolelta ja jatkamaan etenemistä Tsokkila-nimiseen kylään. Neuvostoliittolaiset lentokoneet ampuivat ja pommittivat koko ajan. Joukko sai kuitenkin jalansijan ja valtasi strategisesti tärkeän tienristeyksen. Aamulla vihollisen joukot tekivät vastahyökkäyksen ja murtautuivat panssarivoimien avulla suomalaisten rintaman läpi. Taistelu jatkui, ja rintama aaltoili edestakaisin.

Mottitaisteluja ja hyvää onnea

Pohjoisella rintamalla sijaitseva Kiestinki oli liikenteellisesti tärkeä, sillä siitä itään johti sekä maantie että rautatie. Rintamaosalla taistelivat Siilasvuon johtamat saksalaiset joukot ja suomalainen JR 53 apuvoimineen. Kiestingin mottitaistelua käytiin kolme viikkoa lähes keskeytyksettä. Merkittävä osuus oli pioneereilla, joista monet olivat tamperelaisia. Vänrikki Paavo Koli johti joukkuetta, jonka toiminnasta kerrottiin paljon tarinoita.

Siilasvuon joukkojen hyökätessä Kiestinkiin, hyökkäsi JR 53 rautatien suunnassa vihollisen selustaan. Pioneerit räjäyttivät radan poikki kahdesta kohtaa. Vihollisen vastatoimet alkoivat heti. JR 53 joutui saartorenkaaseen, joka oli avoinna vain lounaaseen. Saartokehän takana oli joukko vihollisia, joiden ainoa vapaa tie oli pohjoiseen. Taisteluja käytiin jatkuvasti, mutta perustilanne pysyi ennallaan 3 viikon ajan. Pioneerit kunnostivat teitä ja korjasivat rautatiekalustoa käyttökuntoon. He sijoittivat tykkejä rautatievaunuihin ja työnsivät niitä miesvoimin tuliasemiin. 15. päivänä elokuuta Koli ja ryhmä miehiä lähti vaunutyömaalta ajamaan itää kohti. Matkalla vaunun edessä räjähti panos, joka katkaisi osan kiskoja. Hyvällä onnella vaunu hyppäsi katkoksen yli. Samalla väijyksissä olleet viholliset aloittivat tulituksen. Osasto suojautui nopeasti ja selvisi lyhyeksi jääneestä taistelusta ilman menetyksiä.

Kolin kaksiryhmäinen osasto tuli tunnetuksi everstiluutnantti Turtolan "kuolemanpartiona". Kuolema kohtasi kuitenkin vain vihollisia, sillä tiedusteluryhmä selvisi monesta vaarallisesta tehtävästä ilman miestappioita. Se katkoi vastapuolen johtolinjoja, selvitti joukoissa olevien miesten määrän ja tuhosi pieniä vihollisryhmiä. Se oli mukana, kun pieni suomalaisryhmä onnistui pysäyttämään kokonaisen vihollispataljoonan, noin 1 000 miehen hyökkäyksen. Tilanne oli alkanut aamulla kello 3, kun neuvostoliittolaiset tykit jatkuvasti ampuen aloittivat tulivalmistelun. Tuntia myöhemmin miehet tulivat suomalaisten linjojen läpi. Kello 5.30 suomalaiset käskettiin vastaiskuun. Koli ehti tapansa mukaan muistuttaa: "Tarkistakaa konepistoolien kunto ja kaikki lippaat mukaan!" Osasto lähti juoksujalkaa eteenpäin. Vastaan tuli yksittäisiä jalkaväen miehiä, jotka olivat pakomatkalla. Kauhistuneina he kertoivat, että vihollisia tulee tien täydeltä. Hyökkäysjoukko jatkoi eteenpäin ja Kolin joukon 16 miestä vain lisäsivät vauhtia. Neuvostoliittolaiset tulivat suurena joukkona huutaen "uraata". Useita "politrukkeja" oli mukana. Kolin joukkue teki työnjaon: osa miehistä ampui ja toinen puoli täytti lippaita. Hetken kuluttua alkoi tykistöammunta vihollisten takaa, ja kranaatit osuivat hyökkääjiin. Taistelu päättyi nopeasti suomalaisten voittoon. Myöhemmin analysoitiin neuvostoliittolaisten outoa käytöstä. Miehet olivat olleet humalassa, ja politrukit ajoivat heitä eteenpäin.

Paavo Koli selvisi sodasta ja toimi 60-luvulla Yhteiskunnallisen Korkeakoulun ja Tampereen yliopiston rehtorina.

Yli jäisen lakeuden

Asemasotavaiheeseen ajoittuu Suursaaren valtaus kevättalvella -42. Kallioinen kapea saari on noin 11 km pitkä. Sieltä oli yli 20 km:n matka lähimpään ulkoluotoon Kotkan edustalla.

Kuva Sakari Soinnun kokoelmasta.

Tehtävään määrätylle taisteluosasto Pajarille oli tehty huolellinen hyökkäyssuunnitelma. Varsinaiset hyökkäysjoukot lähtivät Kotkasta aurattua jäätietä pitkin Kirkkomaansaarelle. Siellä valmistauduttiin tulevaan taistelutehtävään lähes kahden viikon ajan. Kerran jouduttiin hyökkäystä siirtämään, sillä suojakeli ja lumimyrsky pilasivat jo auratut tiet.

Hyökkäykseen osallistui myös yksi komppania pioneeripataljoona 23:sta. Se lähti komentaja Tauno Tuurnan mukana Valkeasaaresta 13. päivänä maaliskuuta aamulla klo 6.00 ja liittyi Pajarin miehiin.

Hyökkäyshetki oli lopulta 27. päivänä maaliskuuta kello 4.00. Pajari oli suunnitellut yllätyshyökkäystä, mutta vastapuolen joukot Suursaarella ja Kronstadt´issa olivat jo liikkeellä. Ainoaksi yllätysmomentiksi jäi maihinnousupaikan valinta. Joukko jakaantui. Läpimurto saaren pohjoisosassa onnistui, mutta etelämmässä neuvostoliiton joukot pysäyttivät suomalaisten. Haavoittuneet kuljetettiin hevosreessä Kotkan sairaalaan, sillä huono sää esti lennot mantereelle.

Kello 9 Pajari siirsi komentopaikkansa saareen. Iskuryhmät hyökkäsivät uudelleen, mutta neuvostojoukot puolustautuivat sitkeästi. Kun seuraava päivä oli puolivälissä, Pajari katsoi saaren valloitetuksi. Rannassa pidettiin paraati kello 16.30. Kukaan ei tiennyt, että komentaja seisoi venäläisen miinakentän päällä. Sää oli kirkastunut ja lentokoneet kävivät taisteluja lähialueella.

Vangiksi otetut neuvostoliittolaiset osallistuivat usein divisioonan arkitehtäviin. Kuva Sakari Soinnun kokoelmasta.

Huhtikuun alussa osa Pajarin joukoista miehitti Suursaaren lähellä olevan, neuvostoliittolaisten jo tyhjentämän Tytärsaaren. Sitten saapui osasto saksalaisia ja otti sen haltuunsa. Suomalaisia tarvittiin kuitenkin vielä, kun neuvostoliittolaiset tekivät hyökkäyksen. Kun tilanne oli ohi, Pajarin hyökkäysjoukko palasi Kannakselle.

Iskujen alla

Valkeasaaren ympäristöä.

Kesäkuun 9. päivänä 1944 alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys Valkeasaaressa. Sekä pommikoneet että maataistelukoneet iskivät tunnin ajan suomalaisten etujoukkoja vastaan. Samalla joukkoja tulitettiin kranaateilla ja tykinammuksilla. Tukikohtia tuhoutui ja korsuja sortui. Tulitus myllersi maata, räjäytti miinakentät ja katkoi puhelinlinjoja. Jaksottaista tulitusta kesti koko päivän, eivätkä suomalaisten vastahyökkäykset onnistuneet. Seuraavana aamuna klo 5 alkoi vieläkin rajumpi tulivalmistelu. Se ulottui suomalaisten asemiin jopa viiden kilometrin päähän etulinjasta.

Karttakuva Vuosalmen ympäristöstä, Vuoksesta ja sen ranta-alueista.

Pajarin divisioolla oli puolustusasema Vuosalmessa. Sitä vahvistettiin jatkuvasti. Joukkojen sillanpääasema oli Vuoksen toisella rannalla Äyräpäässä. Siellä partiot kulkivat etumaastossa tarkkailemassa vihollisen liikkeitä. Yöllä 21. päivänä kesäkuuta partio havaitsi vahvan vihollisjoukon ryhmittyvän hyökkäykseen. Suomalaiset ehtivät valmistautua, ja hyökkäys onnistuttiin tukahduttamaan alkuunsa. Seurasi kuitenkin jatkuvia taisteluja. 29:nnestä päivästä alkaen vihollinen keskitti uusia joukkoja Äyräpään sillanpääasemaa vastaan. Sen tykistön ja ilmavoimien toiminta vilkastui. Suomalaiset suorittivat tiedusteluhyökkäyksen ja vangitsivat 3 upseeria. Heidät vietiin heti syöksyveneellä Vuoksen yli rykmentin esikuntaan. Kuulusteluissa selvisi, että vihollinen aloittaisi hyökkäyksen samana aamuna. Sillä olisi vahvistuksena uusi levännyt divisioona. Vastatoimiin ryhdyttiin heti. Ratkaiseva taistelu alkoi aamuyöllä 4. päivänä heinäkuuta. Vuoksen ylitys aiheutti jatkuvia ongelmia. Moottorilautta ja syöksyveneet tuhoutuivat. Sitkeät ja katkerat taistelut jatkuivat Äyräpäässä lähes 3 viikkoa. Neuvostoliittolaisten puolella yksi divisioona tuhoutui lähes kokonaan. Suomalaiset tuhosivat mm. 20 panssarivaunua. Ratkaiseva menetys suomalaiselle osapuolelle oli kuitenkin kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneiden suuri määrä.

Seuraavat tamperelaisille kiivaat taistelut käytiin Siiranmäessä 13.-16. päivänä kesäkuuta. Ensimmäisen taistelupäivän jälkeen oli rauhallinen yö, mutta aamulla klo 8 alkoivat sekä tykistö että kranaatinheittimet ampua suomalaisten asemiin. Sadat maataistelukoneet hyökkäsivät. Neuvostoliittolaisia sotilaita murtautui rintaman läpi suomalaisten keskelle. Nämä ryntäilivät edestakaisin ja tuhosivat vihollisia. Taistelut jatkuivat toista päivää ilman taukoa, eikä väsyneitä joukkoja pystytty vaihtamaan uusiin. Miehet jatkoivat sitekästi puolustautumista ja muodostivat pieniä tehokkaita ryhmiä. Kun selustasta toimitettiin uusia tehokkaita panssarintorjunta-aseita, saivat suomalaiset lopulta torjuntavoiton ja pystyivät pitämään strategisesti tärkeät asemat. He olivat verottaneet vastustajan joukkoja ja tuhonneet paljon materiaalia. Joukot saivat tällä suunnalla hengähdystauon.

Kymmeniä tamperelaisia menehtyi vielä Tali-Ihantalan taistelussa kesäkuun puolenvälin jälkeen. Se oli Pohjoismaiden suurin yksittäinen taistelu kautta aikojen.