Asevelivalta 1940-1960

Edellisellä vuosikymmenellä sinetöity Suomen poliittinen linjaus säilyi sota-ajan. Suomea luotsattiin eteenpäin SDP:n ja porvaripuolueiden voimin. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti Moskovan välirauhan myötä. Joulukuuhun 1944 mennessä fasistisiksi ja äärioikeistolaisiksi luonnehditut puolueet ja organisaatiot oli lakkauttettu tai lakkautusuhan alla. Tampereella monet järjestöt osasivat ennakoida tulevan; paikalliset suojeluskunta, Lotta Svärd ja Aseveliliitto -osastot lahjoittivat omaisuuttaan eri tahoille, jotta valtio ei saisi takavarikoitua sitä. Kommunistit ja vasemmistososialistit saivat lain suoman oikeuden toimia julkisesti, mikä näkyi uusina puolueina, poliittisina organisaatioina ja lehtinä. SKP:n ja SKDL:n Tampereen osastot perustettiin kuukauden välein loka-marraskuussa. Vaikutus SDP:n paikallisjärjestöön oli huomattava, mm. kolme kaupunginvaltuutettua siirtyi SKDL:n tunnuksien alle joulukuussa 1944.

SKDL:n vappumarssi 1949 etenee Hallituskadulla. Kuva: E. M. Staf, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Puolueiden voimasuhteet mitattiin seuraavana vuonna 1945, jolloin järjestettiin sekä eduskunta- että kunnallisvaalit. Maaliskuussa käydyt eduskuntavaalit näyttivät Tampereella suuntaa myös kunnallisvaalien suhteen: vasemmiston kannatus voimistui, kun SKDL kiri SDP:n rinnalle kamppailemaan kaupungin vaikutusvaltaisimman puolueen asemasta. Ajanjakson viimeisten, vuoden 1958 eduskuntavaalien tulosten perusteella SKDL:llä oli suurempi kannatus (34,2%) kannatus kuin SDP:lla (28,8%) ja kokoomuksella (27,9%). SDP:n ja porvariston sotavuosina alkanut yhteistyö merkitsi kuitenkin sitä, että paikallistason politiikassa SKDL joutui usein taipumaan aseveliakselin tahtoon.

Sodan jälkeen SDP:tta repivät sisäiset suuntaristiriidat. Alkuun kritiikkiä aiheutti asevelisosialismi ja 1950-luvulla puolueen linjaukset maan talouspolitiikassa. Tampereella asevelisosialismiin myönteisesti suhtautuneet nuoren polven sosialidemokraatit edustivat nk. yleislinjaa, jonka kiistattomaksi johtohahmoksi nousi Erkki Lindfors. He saivat haltuunsa Tampereen sos.dem kunnallisjärjestön. Unto Kanervan johtama Työväenyhdistys tuomitsi sekä asevelisosialismin että nuorten miesten poliittiset menettelytavat. Ensimmäisen kerran osapuolet mittauttivat kannatuksensa vuonna 1947, jolloin Erkki Lindfors valittiin apulaiskaupunginjohtajaksi asevelisosialistien ja -porvarien äänin. Tampereella kritiikki yltyi näkyväksi osapuolijaoksi ja johti sos.demokraattien paikallisjärjestöjen pysyvään välirikkoon; puolue osallistui vielä vuoden 1960 kunnallisvaaleihin kahtena ryhmittymänä saaden valtuustoon 16 yleislinjalaista ja 5 kanervalaista.

Miltein joka neljäs tamperelainen äänesti kokoomusta eduskuntavaaleissa, mikä oli huomattavasti yli maan keskiarvon. Silti kokoomus jäi puolueiden välisessä mittelöissä kolmanneksi, mutta SDP:n kanssa tehty yhteistyö avasi sille hyvät vaikutusmahdollisuudet kunnallispolitiikassa. Porvaripuolueet osallistuivat kunnallisvaaleihin yhteisellä "Yhteishyvän vaaliliitolla" aina vuoteen 1956 asti.

Sodan jälken eduskunta sääti useita lakeja, jotka lisäsivät kuntien taloudellista ja sosiaalista vastuuta ja laajensivat niiden toimintakenttää. Tämä merkitsi sitä, että kunnan merkitys työnantajana ja paikallisena vaikuttajana kasvoi entisestä. Kunnallisten virkojen ja luottamustoimien täyttäminen omilla ehdokkailla lisäsi puolestaan puolueiden vaikutusvaltaa paikallistasolla. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että puolue arvotettiin luottamustoimien ja virkamiesmäärän mukaan. Esimerkiksi kaupunginvaltuuston puhenjohtajuus oli perinteisesti SDP:n ja varapuheenjohtajuus kokoomuksen mandaatti. Vuonna 1950 myös SKDL sai osansa, kun valtuusto päätti jatkossa valita 2. varapuheenjohtajan, jota hoitamaan valittiin Leo Suonpää.

Aarre "Sapeli" Simonen pitää vaalipuhettaan SDP:n vaalijuhlissa Pyynikin kentällä 28.6.1951. Puheidensa ja massiivisen taustatuen turvin hänet valittiin SDP:n Pohjois-Hämeen kansanedustajaksi kesän vaaleissa. Simonen oli erityisesti Erkki Lindforsin ehdokas. Simosen vaalityö toimistoineen, autoineen ja urheilutaustoineen oli Lindforsin käsialaa. Puheissaan Simonen korosti asioita, jotka olivat tärkeitä myös Lindforsille saaden mielipiteilleen laajaa julkisuutta Kansan Lehdessä. Kuva: Pekka Kosonen, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Asevelisosialistit olivat tottuneet sodan poikkeuksellisissa olosuhteissa tekemään itsenäisesti päätöksiä muita kuulematta samoin kuin maanalaisuudessa toimineet kommunistit. Niinpä värikkäiltä yhteenotoilta ei voinut välttyä. Aikakauden poliittista kiihkoa kuvaavat parhaiten valtuuston aamuyöhön kestäneet maraton-kokoukset. Poliittisen pelin säännöt olivat vasta muotoumassa, esimerkiksi vastakkaisen puolen kokousten salakuuntelu oli usein käytetty menetelmä samoin kuin vanha ja hyväksi havaittu "haamujäsenten" käyttäminen osastojen valtauksissa. Puolueiden linjanvedoista ja värikkäistä yhteenotoista kirjoitettiin valtapuolueiden äänenkannattajissa: Aamulehdessä, Hämeen Yhteistyössä (v:sta 1946) ja Kansan Lehdessä. Keskustelu kävi kuumana myös työpaikoilla ja toreilla, sillä sota-aikana patoutunut osallistumisen tarve purkautui aktiivisena puolue-, järjestö- ja ammattiyhdistystoimintana. Tämä näkyi myös tamperelaisten äänestysaktiivisuudessa, joka vaihteli eduskuntavaaleissa 77%:sta 86%:iin.

Sotavuosina kirkon rooli korostui sekä sota- että kotirintamalla. Tampereen kaupungin seurakunnat laajensivat v. 1940-1944 mm. diakonissa-, tyttö- ja poikakerho- sekä sairaalapastoritoimintaa. Sodan jälkeen hyväksi havaittua työtä jatkettiin ja luotiin myös uusia muotoja auttaa ja lähestyä tamperelaisia. Tampereelle perustettiin mm. ensimmäinen seurakunnan ylläpitämä perheneuvola ja aloitettiin säännölliset papinkäynnit suurimmissa teollisuuslaitoksissa. Toisaalta sodan jälkeen tapahtunut poliittinen ja yhteiskunnallinen murros synnyttivät kritiikkiä kirkkoa kohtaan, mikä näkyi mm. kirkostaeroamisina. Näin kirkko myös joutui osallistumaan yhteiskunnalliseen ja moraaliseen keskusteluun sekä osoittamaan toimillaan pystyvänsä vastaamaan ajan haasteisiin.