Teksti: Hanna Häppölä
Pyynikintori linja-autoliikenteen solmukohdaksi
Pyynikintori 1918-40 | Liikenteen solmu | Rakennuskanta muuttuu | Tammerkontu | Lyseo | Heinätori
Linja-autoja laitureissaan Pyynikintorilla. Lähde: Tampereen kaupungin kuva-arkisto
Kaupungin sisäinen liikenne
Tampereen seudulla linja-autoliikenne sai alkunsa 1920-luvun alussa. Innokkaimpana
aloitteentekijänä ja ensimmäisenä sisäisen liikenteen liikennöitsijänä toimi
Kaarlo A.Leander
Pyynikintori oli pysähdyspaikkana jo hänen ensimmäisillä vuoroillaan, jotka aloittivat
liikennöintinsä syksyllä 1920 reitillä Rajaportti-Ylä-Järvensivu. Leanderin ensimmäiset
linja-autokokeilut eivät kuitenkaan kestäneet paria kuukautta kauempaa, liikennöitsijän
ajauduttua konkurssiin.
Seuraavien vaiherikkaiden vuosien jälkeen oli Tampere kuitenkin ensimmäinen Suomen kaupunki,
jossa keskeytymättä jatkui
kaupungin sisäinen omnibus-liikenne. Joukkoliikenteen kehittämiselle syntyi tarvetta
kaupungin asukasluvun lisääntyessä ja alueen laajetessa. Myös esikaupunkialueilta oli tarvetta
käydä keskustan alueella tehtailla töissä ja kouluissa. Linja-autoliikenne hoiti tämän
tehtävän, koska Tampereella ei Helsingin, Turun ja Viipurin tapaan ollut raitiotietä.
Raititotien rakentamisesta oli käyty laajaa keskustelua, ja vielä vuonna 1923 se piti rakentaa,
mutta hanke kuitenkin raukesi. Kaupungin raitiotiehen varaamat varat käytettiin myöhemmin
linja-autoaseman rakentamiseen.
Sisäisen liikenteen vakiinnuttua sen vuoroista kaksi tärkeintä kolmesta kuormittivat Pyynikintoria: Petsamo-Pyynikki ja Tammela-Pyynikki, jota myöhemmin jatkettiin Rajaporttiin asti. Lisäksi Pyynikintori oli kaikkien läntisten linjojen ohituspaikka, vuorovälin ollessa noin 8 minuuttia. Erityisesti Tampereen laajeneminen länteen vilkastutti Pyynikintorin seudun liikennettä, sillä
läntisiin esikaupunkeihin pääsi tuolloin vain Pispalanharjun ja Pirkantien kautta. Länsipuolen
liikenne oli erityisen vilkasta, koska linjoja ajettiin myös varsinaisten esikaupunkialueiden
ulkopuolelle: Kauppatorilta ajettiin tiheästi Raholaan, Lamminkylään ja Lielahteen, jonka
tienhaarasta 30-luvun lopulla pääsi vilkkaimmin liikennöityinä vuorokauden aikoina nyssen kyytiin
3-4 minuutin välein.
Lähi- ja kaukoliikenne
Pyynikintorin kannalta sisäisen liikenteen lisäksi tärkeätä oli lähi- ja kaukoliikenteen
kehitys. Lähiliikenne mahdollisti yhä useampien asettumisen asumaan kaupunkiin johtavien valtateiden
varsille. Ensimmäiset yhteydet Tampereelta vakiinnutettiin kaupungin talousalueen paikkakunnille,
jotka olivat etäällä sekä rauta- että vesiteistä. Vuodesta 1923 Tampereelta pääsi linja-autolla Ikaalisiin, Aitooseen, Sahalahdelle,
ja Kuhmalahdelle. Vuonna 1924 ajettiin myös Pälkäneelle ja Ikaalisista Jämijärven kautta
Parkanoon. Seuraavina vuosina lähiliikenteen määrä moninkertaistui: Messukylään ja Nokialle
pääsi linja-autokyydillä jo kahdesti tunnissa välillä 6-23. Jos aikoi matkustaa pidemmälle,
kannatti kuitenkin ottaa aikatauluista selvää, eikä jäädä torin laidalle tunti- jopa
päiväkausiksi odottelemaan.
Erityisen voimakasta
liikenteen kasvu oli vuoteen 1928 asti, jolloin Tampereelta ajettiin 28 pitkän matkan
reittiä, joista pisin vei Kristiinankaupunkiin asti. Lähiliikenteessä ajettiin yli sata
viikkovuoroa Ylöjärven kirkolle ja Kangasalan Kaivantoon. Yli 50 vuoroa ajettiin Nokian Siuroon,
Hämeenkyröön, Ikaalisiin, Sahalahdelle ja Pälkäneelle. Useita kertoja päivässä pääsi onnikkakyydillä
Lauttakylään, Lavialle, Kankaanpäähän, Parkanoon, Kyrönlahdelle, Orivedelle, Vehkajärvelle,
Hauholle, Lempäälään ja Valkeakoskelle. Huomattavaa on, ettei Toijalaan ajettu lainkaan, koska
rautatieyhteys sinne oli vilkas. Ruoveden suunnalta oli Tampereelle heikot kulkuyhteydet,
paitsi vesitse, ja niinpä 30-luvun kuluessa parannettiinkin erityisesti Ruovesi-Teisko-Kuru-
Längelmäki-suunnan liikenneyhteyksiä. Suurimmista kaupungeista ajettiin vuonna 1932 Helsinkiin,
Turkuun, Lahteen, Poriin ja Jyväskylään 14-36 vuoroa viikossa. Niinpä keskikaupungin alueella
linja-autoliikenne olikin jo varsin vilkasta.
Liikenteen vilkastuminen oli jopa suurempaa, kuin kasvavista vuoromääristä voi päätellä, sillä
linja-autojen paikkaluku kasvoi. 1920-luvun alussa linja-autot olivat vielä pääasiassa vanhoista
kuorma-autoista rakennettuja, joihin mahtui vain alun toistakymmentä ihmistä. Pikku hiljaa
paikkaluku kasvoi yli 40:een ja autot olivat jo alunperin henkilöliikenteeseen suunniteltuja.
Kaluston ohella myös tiestö aiheutti hankaluuksia. Toisaalta tiestön käyttö myös edesauttoi kaupungin ja ympäristön tiestön kehityssuunnitelmia. Erityisesti talviaikana keliolosuhteet ja tiestön kunto estivät ajamasta joitakin vuoroja.
Kaukoliikenteellä oli Tampereella kaksi merkittävää päätepysäkkiä; itäliikenne lähti "Ryssän
kirkolta" ja länsiliikenne Pyynikintorilta. Matkustajat odottivat ulkosalla, ellei lähistöllä
sattunut olemaan kuppilaa poikettavaksi. Sisätiloihin siirtymisestä saattoi kuitenkin olla ikäviä
seurauksia, sillä autot eivät juurikaan aikatauluista piitanneet, vaan lähtivät kun oli täyttä.
Vuonna 1929 linja-autoliikennöitsijäinliitto pyysi kaupunkia rakentamaan odotussuojat
Hatanpään valtatielle ja Pyynikintorille, mutta kaupunki suostui ainoastaan luovuttamaan niille
paikat, sillä ehdolla että 20 vuoden kuluttua ne siirtyisivät kunnan omaisuudeksi. Niinpä
pikkuasemille ilmestyivätkin pienet matkatavarasuojat ja odotushuoneet, joihin pääsi viimalta ja
sateelta suojaan. Lisäksi rakennettiin autojen huoltopaikat, ensimmäiset bensiiniasemat.
Näiden vaatimattomien mukavuuksien rakentajana Tampere toimi edelläkävijänä Suomessa.
Bertel Strömmerin piirtämä linja-auto/huoltoasema Pyynikintorilla. Lähde: Tampereen kaupungin kuva-arkisto
Pyynikintori oli Tampereen vilkkaimmin liikennöityjä alueita. Vuonna 1929 Pyynikintorin ohitti vuorokaudessa 1379 bussia, Hämeensillalla vastaavan määrän ollessa 1583. Vuonna 1937 linja-autojen määrä oli Pyynikintorilla kasvanut 1583:een ja Hämeensillalla oli niukasti rikottu 2000 ajokin raja. Koska länsi-ja itäliikenteen päätepisteet olivat etäällä toisistaan, aiheutui kaupungin läpi matkustaville melkoisia ongelmia. Kaupungin ulkopuolisen liikenteen pääteasemat olivat myös suhteellisen kaukana sisäisen liikenteen keskuksesta Kauppatorista. Tarvittiin siis yksi iso asema, johon vilkastuva linja-autoliikenne voitiin keskittää. Ratinankadun ja Hatanpään
valtatien risteykseen alettiinkin rakentaa Suomen mittakaavassa suurta ja tasokasta linja-autoasemaa vuonna 1937. Silti Pyynikintorin merkitys yhtenä Tampereen linja-autoliikenteen keskuksena on säilynyt tähän päivään saakka.
Lähteet:
Jutikkala, Eino, Tampereen historia 3, Tampere 1979.
Lunnas, Raija, Tampereen linja-autoliikenne 1920-1939, Pro gradu-tutkielma, Tampere 1978.
Peltola, Jarmo, Onnikoita ja Rollikoita, viisi vuosikymmentä (1948-1998) kunnallista joukkoliikennettä Tampereella, Tampereen kaupungin liikennelaitos, Jyväskylä 1998.
Säpyskä, Ossi, Pirkanmaan autoliikenteen vaiheet, Pirkanmaan Autoalan Veteraanit ry. Tampere 1988.
|