Linja-autoliikenteen nopea kasvu laman varjossa

Vuonna 1930 kaupungin alueella liikennöineet 25 linja-autoa kuljettivat vuosittain yhteensä viisi miljoonaa matkustajaa. Lisäksi kaupungin rajan takana sijainneisiin esikaupunkeihin kulki 52 autoa, jotka kuljettivat silloisten arvioiden mukaan kolme miljoonaa matkustajaa. Autojen käytön yleistyminen merkitsi "leivän viemistä pika-ajureiden suusta." Kehitys oli hyvin nopeaa, sillä vielä 1920-luvulla Tampereella liikennöi parhaimmillaan lähes 150 pika-ajuria. Vuonna 1928 heitä oli jäljellä enää 42 ja vuonna 1935 vaivaiset kymmenen. Vuokra-autoilijat, jotka nykyään tunnemme taksikuskeina, ottivat pika-ajureiden entisen elinkeinon harjoittaakseen. Rikkaimpien rahat riittivät henkilöautoihin, ja henkilöautojen määrä kasvoikin kaikkein nopeimmin.

Lähde: LUNNAS, Raija, liite 6.

Vuosina 1924-25 yleistyneiden linja-autojen määrä kasvoi vuoteen 1928 saakka, jolloin Tampereella rekisteröityjen linja-autojen määrä kääntyi laskuun. Yleismaail-mallinen lama näkyi matkustamisessa: ihmisten varat eivät tahtoneet riittää matkalippuihin. Esikaupungeissa vallinnut laaja 20-30 % suuruinen työttömyys miesväestön keskuudessa vähensi luonnollisesti työmatkaliikennettä. Koko maan tasolla lama hidasti linja-autoliikenteen kasvua, mutta aivan yhtä selvää taantumaa kuin Tampereella ei koko maan luvuissa voida nähdä.

Linja-autojen määrän avulla tehdyn lama-analyysin suhteen on syytä olla varovainen, sillä linja-autot kehittyivät sekä tekniikaltaan että kapasiteetiltaan. 1920-luvun lopulla Tampereen Autokoritehtaan korittamissa autoissa oli tilaa 20-25 hengelle. Yleisesti ottaen autot olivat ahtaita, minkä vuoksi kaupungin liikennekomitea päätti suositella suurempien linja-autojen käyttöön ottamista. Vuoden 1930 alusta Tampereella otettiinkin käyttöön kaksi uudenlaista 20:n istuma- ja 10 seisomapaikan autoa. 1930-luvun loppupuolen uusissa autoissa matkustajapaikkoja oli jo 42, joista istumapaikkoja 26. Näin ollen matkustajia voitiin kuljettaa aikaisempaa vähälukuisemmilla autoilla entistä nopeammin ja yhä suurempia määriä.

Eri liikennöitsijöiden lama-aikana kokemat vaikeudet kertovat kuitenkin selvää kieltäänlinja-autoliikenteen vaikeuksista. Taksoja korotettiin, linjojen ja vuorojen määrät vähenivät ja reitit pidentyivät. Liikennelaskentojen perusteella vuonna 1928 Vuohensillan ohitti päivittäin 398 linja-autoa ja vuonna 1929 334 autoa. Vuonna 1933 enää 227 linja-autoa kulki Tampereelta itään. Lielahden tienhaaran vastaavat luvut olivat 904, 655 ja 471. On huomattava, että henkilöautoliikenne taantui vielä hieman linja-autoliikennettä enemmän. On lisäksi todennäköistä, että autoissa tapahtunut kapasiteetin kasvu 20-luvun lopulla hiukan korvasi tuota huimaa yli 40 prosentin vähennystä liikennetiheydessä.

Ensimmäinen todella vaikea vuosi oli 1931. Liikennöitsijöiden antamien tietojen mukaan matkustajamäärät vähentyivät keskustalinjoilla noin 15 %. Sellaisilla esikaupunkilinjoilla kuin Messukylän ja Viinikan linjat vähennys oli jopa 30-40% Lunnas päättelee, että sekä Messukylään että Viinikkaan oli läntisiin esikaupunkeihin verrattuna lyhyempi matka ja että linja-autoilla aikaisemmin matkustaneet olisivat siirtyneet jalkapatikkaan. Vuonna 1932 kolmannes edellisvuoden matkoista jäi tekemättä linjoilla Lappi-Amuri, Petsamo-Pyynikki ja Tammela-Rajaportti. Kun liikennöitsijät pyrkivät taksojen korotuksilla paikkamaan talouttaan, saattoivat matkustajamäärät romahtaa entisestään. Näin tapahtui esimerkiksi Petsamo-Pyynikki linjalla vuonna 1932 ja liikennöitsijä joutui pudottamaan taksan ennalleen. Kuviossa 2. tarkastellaan kahden kaupunkilinjan matkalipun reaaliarvon vaihtelua.

Lähde: LUNNAS, Raija, liite 3.

1920-luvun lopun nousukauden aikana kertalippu viimeistään halpeni niin paljon, että suurin osa Tampereen väestöstä, työväestö, saattoi käyttää linja-autoa työmatkoilla. Pudonneet taksat kertovat myös 20-luvun lopulla koventuneesta kilpailusta liikennöitsijöiden kesken ja kuljetuskapasiteetin kasvusta. Molemmille kuviossa tarkastelluille linjoille myönnettiin 20-luvun lopulla useita liikennelupia. Joidenkin liikennöitsijöiden todellinen liikennöinti oli epävarmaa ja laman myötä useat heistä lopettivat toimintansa.

Laman myötä matkalippujen hinnat kohosivat. Tariffin korotus aikana, jolloin sekä palkat että muiden tavaroiden hinnat etupäässä laskivat, merkitsi lipun reaaliarvossa tapahtunutta nimellisarvoa roimasti suurempaa korotusta. Kun reaalinen hinta liki kaksinkertaistui aikana, jolloin neljännes esikaupungeissa asuneiden perheiden elättäjistä oli työttöminä, oli selvää, että linja-autojen matkustajamäärät putosivat lama-aikana. Lamakauden helpotettua ja matkustajamäärien jälleen lisäännyttyä lipunhintoja jälleen laskettiin.