Klassismia ja puutarhakaupunkiaatetta

1920-luvulla arkkitehdit tavoittelivat kaupunkikeskustojen suunnittelussa monumentaalisuutta. Asemakaavoituksella haluttiin varmistaa vierekkäisten rakennusten ja korttelien tyylihistoriallinen yhteensopivuus sekä katunäkymien näyttävyys. Vaikka vuosisadan vaihteen sitteläisestä eli maastoa myötäilevän ja mutkittelevan katuverkon kaavoitusihanteesta oli vielä nähtävissä jälkiä 1920-luvulla, perustuivat kaavoitusratkaisut pääasiassa geometrisuuteen ja symmetriaan eli klassiseen, suorakulmaiseen katuverkostoon.

Toisaalta puutarhakaupunkiaate vaikutti edelleen 1920-luvun asemakaavoituksessa.. Siinä tavoitteena oli kaupunki, jossa huvilamaiset yksityistalot sijoitettiin väljästi maastoa myötäileville, reheville puutarhatonteille. Talojen korkeus, ulkonäkö ja koko suhteessa tonttiin määriteltiin tarkasti rakennusjärjestyksessä, jotta katutila olisi ollut mahdollisimman harmoninen. Ajatus puutarhakaupungeista oli syntynyt jo 1800-luvun puolella, ja puutarhakaupunginosia oli jo vuosisadan alussa pyritty toteuttamaan Helsingissä ja sen rajojen ulkopuolella.

Ihanteet eivät olleet toisilleen vastakkaisia, vaan usein monumentaalisille keskustoille haluttiin rakennuttaa vehreitä puutarhaesikaupunkeja. 1920-luvun ihanne oli suurkaupunki, jonka keskustaan tuli rakentaa korkeita umpikortteleita, kun taas laitakaupungin tuli olla väljää ja puistoista yksityistalojen aluetta. 1920-luvun kuluessa voimistui ajatus kaupungin toimintojen eriyttämisestä asemakaavoituksella eli mm. tehtaat, toimistot ja asuminen haluttiin sijoittaa kaupungin eri osiin. Eriytymisen myötä alkoi puutarhakaupunkiaate vähitellen muuntua lähiöteoriaksi, ja esikaupunkialueille alettiin kaavoittaa vaatimattomampia omakoti- ja rivitaloalueita.

Petsamoa 1920-luvun lopulta. Kuva: Tampereen kaupungin museoiden kuva-arkisto.

V. 1922 toimeenpantiin Suomen siihen asti suurin asemakaavakilpailu Tampereen itäisten kaupunginosien eli Kalevan alueen suunnittelusta. Kaikissa palkituissa ehdotuksissa oli keskusta-alueille sijoitettu umpikortteleita, jotka reunustivat pääasiassa suorakulmaisia katuja. Reunaosiin taas oli sijoitettu huvilakaupunginosia.

Kilpailussa ei löytynyt voittajaa, mutta Birger Brunila, joka jakoi toisen palkinnon, sai tehtäväkseen laatia alueelle yleiskartan. Se valmistui vuonna 1924. Kaupunki oli kuitenkin alkanut vuokrata tontteja ilman asemakaavaa, vahvistaen tehdyt vuokraukset vasta jälkikäteen asemakaavalla. Vaikka Birger Brunilan asemakaavasuunnitelmaa käytettiin vuokrauksessa summittaisena pohjana, todettiin vuonna 1938, ettei Brunilan yleiskaava ollut enää toteutettavissa.

Petsamon kaupunginosan kaavoituksessa voi nähdä merkkejä sekä klassillisesta monumentaalisuudesta että puutarhakaupunkiaatteesta. Petsamossa haluttiin modernien kaavoitusihanteiden mukaisesti erottaa liiketalot, työväenasunnot ja tehtaat toisistaan, samoin puistoja tuli olla mahdollisimman paljon ja kulkuyhteyksien muihin kaupunginosiin olla toimivat. Huvilakaupungeille ominaiset kaavoitusperiaatteet näkyivät Petsamossa siten, että tiukkaa geometrisuutta ja pitkiä, suoria katuosuuksia vältettiin. Kaavoituksessa seurailtiin sen sijaan kevyesti maaston muotoja. Petsamon alueesta ei kuitenkaan tullut huvilakaupunkien tapaan väljää kaavoitukseltaan, sillä kaupunki suunnitteli Petsamosta asuinaluetta nimenomaan työläisille, mistä syystä pääosa tonteista kaavoitettiin melko pieniksi, noin 600-800 neliömetrin suuruisiksi. Petsamo oli suosittu asuinalue ja ensimmäisen, vuoden 1921 asemakaavan jälkeen asemakaava-aluetta laajennettiin vuosina 1923, 1927, 1936, 1937 ja 1938.

Bertel Strömmerin piirtämä Petsamon esikaupungin toteutumaton suunnitelma vuodelta 1923. Kuva: Tampereen kaupungin arkisto.

Myös Härmälästä, joka sai asemakaavansa v. 1925, haluttiin rakentaa puutarhakaupunginosa, sillä se oli kaukana kaupungin keskustasta. Härmälässä omakotirakentamiseen varattiin aluksi 163 vuokratonttia, kooltaan 1000-1400 neliömetriä. Tontit olivat suurempia kuin esimerkiksi Petsamossa, sillä asukkaille haluttiin tarjota tilaisuus puutarhanhoitoon ja kotieläinten pitoon tonteillaan. Puutarhakaupungille ominaisesti Härmälässäkin talojen ja ulkorakennusten ulkoasu oli tarkasti määritelty mm. kattojen kaltevuuden ja värityksen osalta.

Viinikan esikaupungin kartta ennen kansalaissotaa. Kuva: Tampereen kaupungin arkisto.

Viinikan ja Nekalan alueesta, jota alettiin rakentaa pelkän rakennusjärjestyksen puitteissa jo 1910-luvulla, tuli kuitenkin Tampereen esikaupungeista kaikkein puutarhakaupunkimaisin, koska siellä työpaikkoja ja asuntoja ei erotettu kaavoituksella toisistaan ja koska se sai oman julkisten palvelujen keskustansa. Puutarhakaupunki-ihanteen mukaisesti se oli siten esikaupungiksi hyvin itseriittoinen. Puutarhakaupungeista poiketen Nekalassa katuverkosta kaavoitettiin kuitenkin yksinkertaisen suorakulmainen, sillä Nekalaan ei pyritty rakentamaan porvariston huviloita vaan asuntoja työväestölle.

1930-luvulla laadittu asemakartta Nekalan itäosasta. Kuva: Tampereen kaupungin arkisto.

Keskustan suunnittelussa Kauppatoria (nyk. Keskustoria) koskeneet suunnitelmat vuodelta 1920, sekä Pyynikintorin asemakaavat vuosilta 1927 ja 1931 edustivat vielä klassillista, suljettua tilakäsitystä, jossa aukio ympäröitiin tyylillisesti yhtenäisillä umpikortteleilla. Tavoitteena oli keskustan arvolle sopiva edustuksellisuus. Kauppatorin suunnitelmassa Frenckellin alue olisi rakennettu umpeen, ja koko tori olisi ympäröity rakennuksin.

Lars Sonck oli vuonna 1906 suunnitellut Ratinalle asemakaavan, mutta senaatti ei ollut hyväksynyt suunnitelmaa, ja siksi se jäi toteutumatta. Vuoden 1921 asemakartassa Ratinan suunnitelmaan on lisätty useita julkisia rakennuksia alueen keskelle ja niemen kärkeen. Hatanpään valtatie on suoristettu entisestä, ja kulkee suunnitelmassa jo nykyisellä paikallaan alueen pääkatuna. Ratinaa pidettiin merkittävänä osana keskustaa ja siksi vuoden 1921 suunnitelmassa Ratina onkin suunniteltu monumentaaliseen tyyliin eikä huvilakaupungiksi, kuten Sonck aikoi.

Lähteet ja kirjallisuus