Funktionalismi tulee Tampereelle

1930 -luvulla Euroopassa ja Tampereellakin omaksuttiin asemakaavoitukseen funktionalistinen kaupunkimalli. Tosin yleisesti funktionalismiksi kutsuttua 1930-luvun kaupunkimallia pitäisi oikeastaan kutsua modernismiksi, sillä ranskalainen Tony Garnier esitti funktionalistisen kaupungin mallin jo 1900-luvun alussa. Malli ehti vaikuttaa jo 1920-luvun klassistiseen ihannekaupunkiin. Funktionalistinen ideaalikaupunki oli jaettu toiminnallisiin eli funktionalistisiin vyöhykkeisiin: työ, asuminen, virkistys ja liikenne sijaitsivat kaikki omilla alueillaan. Tämä vyöhykeajattelu pyrki ratkaisemaan teollisuuskaupungeissa koettuja ongelmia, kuten tehdaskaupunginosien asumisen slummiutumista. Garnierin ideaalikaupungissa hallitseva rakennusmateriaali oli betoni.

Garnierin funktionalistisen kaupungin ideaa kehitettiin edelleen ranskalaisen arkkitehdin Le Corbusierin johdolla 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, jolloin siitä tuli hallitseva asemakaavoituksen ja arkkitehtuurin ideologia. Vyöhykejaottelun lisäksi pidettiin tärkeänä, että jokaiseen asuntoon tulisi auringonvaloa. Juuri 1920- ja 30-luvuilla voimistui nimittäin ennaltaehkäisevän terveydenhoidon ajatus. Auringonvalon avulla pyrittiin ehkäisemään muun muassa tuberkuloosin jatkuvaa leviämistä. Entisten umpikorttelien sijaan asuinrakennukset haluttiin nyt sijoittaa viheralueiden keskelle kauaksi toisistaan. Funktionalistit ajattelivat valtavien kerrostalojen säästävän maapinta-alaa istutuksille. Näitä tornitaloja oli mahdollista rakentaa vain betonista.

Lamellitaloja Kalevassa Lähteenkadulla. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Funktionalismi/modernismi näki asemakaavoituksen tieteellisenä toimintana. Asemakaavoituksen pohjana tuli olla arkkitehtien ja tilasto- ja kansantaloustieteilijöiden yhteistoiminta sekä asuntotilastolliset tutkimukset. Ajalle ominaisesti uskottiin täydellisten ratkaisujen löytyneen kaupunkirakentamisessa, ja vanha rakennuskanta olisi haluttu korvata kokonaan uusilla, moderneilla rakennuksilla. Odottamattomia ongelmia tulivat myöhemmin tuottamaan kuitenkin muun muassa ruuhkat ja autoilun tuottamat saasteet, vaikka funktionalistit olivat luottaneet nimenomaan yksityisautoiluun suunnitellessaan vyöhykkeiltä toiselle liikkumista.

Härmälän asemakaavoissa vuosilta 1935 ja 1936 näkyy jo funktionalismin vaikutusta. Päätien varteen suunniteltiin pienkerrostaloja, ja v. 1935 luonnoksessa oli lisäksi mukana kaksi ns. lamellitalokorttelia, joissa funktionalismin ihanteiden mukaisesti talot sijoitettiin tontille erilleen eikä kadun varteen tiukasti vierekkäin, kuten ennen oli ollut tapana. Myös Petsamon Saukonmäkeen suunniteltiin v. 1940 lamellitaloja.

Härmälän asemakaava 1930-luvulta. Kuva: Tampereen kaupungin arkisto.

Vuoden 1921 asemakartan hyväksymisen jälkeen oli Ratina asemakarttasuunnitelman vastaisesti luovutettu soranottoalueeksi. Vuonna 1932 kaupunki totesi, ettei Ratinan niemi soranoton aiheuttamien haittojen vuoksi ollut enää sopiva asuintaloille ja eikä vuoden 1921 suunnitelmaa siten voinut enää toteuttaa. Elis Kaalamo suunnitteli Ratinalle vuonna 1934 uutta asemakaavaa, joka oli nyt vahvan funktionalistinen. Ratinan keskelle Kaalamo sijoitti stadionin ja sen ympärille puiston. Itäosaan radan ja Hatanpään valtatien varrelle hän suunnitteli lamellitaloja. Hyväksytyssä kaavassa stadionia ei kuitenkaan ole mukana. Kaavaan myös lisättiin linja-autoasema rakennuskortteleiden ja stadionin väliin, jonne Kaalamo oli alunperin kaavaillut aukeaa. Ratinan asemakaavaa muutettiin vielä useita kertoja 1940 -luvulla. Ratinasta tuli tyylillisesti hyvin epäyhtenäinen, sillä useista suunnitelmista toteutettiin aina pieniä osia ennen kuin tuli seuraavan suunnitelman aika.

Elis Kaalamo kuvaa Ratinan -suunnitelmaansa Arkkitehti-lehdessä näin: Hatanpään valtatien kummallekin puolelle on vahvistettavaksi ehdotettu 6-kerroksisia kivitalolamelleja. Muut rakennuslamellit olisivat sen sijaan vain 4-kerroksisia, jolloin korttelien pihamaat saisivat mahdollisimman paljon ilmaa ja valoa ja näin muodostuisivat siisteiksi, hygieenisiksi asuntotonteiksi." Kuva: Arkkitehti-lehti 1934.

Vuonna 1928 Tampereen kaupunki teki pitkien neuvottelujen jälkeen sopimuksen Frenckellin alueen ostamisesta ja alueen siirtymisestä kaupungille 1.6.1930 mennessä. Keskustotin ympäristön suunnittelussa näkui funktionalistisen ajattelun vakiintuminen vallitsevaksi suuntaukseksi. Tampereen kaupungin asemakaava-arkkitehti Elis Kaalamo esitteli jo v. 1931 Arkkitehti -lehdessä oman ehdotuksensa Frenckellin kaavoituksesta, mutta vasta v. 1936 järjestettiin kilpailu alueen suunnittelusta. Suunnittelukilpailun palkintolautakunta, johon Elis Kaalamo kuului, piti tärkeänä, että keskusta jäisi avaraksi ja puistoiseksi, ja että liikennejärjestelyt ehkäisisivät puiston häiriintymistä. Koska Tampereen väestöstä oli suuri osa kesäksikin kaupunkiin sidottua työväkeä, piti lautakunta puistoja heidän kannaltaan erityisen tärkeinä. Se piti myös itsestään selvänä, että torin pohjoispuolelle sijoitettava asuintalokortteli tulisi suunnitella monumentaalisuudesta vapaasti lamellitalojärjestelmää käyttäen.

Ehdotuksista lunastettiin Martta Martikainen-Ypyän ja Ragnar Ypyän ehdotus "Cocktail a 'la Manhattan" sekä Aarne Ervin ehdotus "Lentävä tamperelainen". Ypyöiden ehdotusta kiitettiin kaupungintalon hyvästä sijoituksesta, mutta 10 -kerroksisten liiketalojen toteutusmahdollisuuksia torin eteläosaan epäiltiin ja kolmen tenniskentän sijoitusta puiston läheisyyteen pidettiin häiritsevänä. Ervin ehdotusta lautakunta taas piti hyvin muotoiltuna, mutta asuinrakennusten osuutta pidettiin puistoalueella liian suurena. Keskustoria koskeva asemakaava valmistui vuonna 1938. Kaava ei ollut täysin kummankaan ehdotuksen mukainen, mutta kaavassa noudatettiin suunnittelukilpailun funktionalistisia linjoja, ja asemakaavassakin oli kilpailuohjeiden Frenckellin alueelle sijoitettu väljästi asuinkerrostaloja. Asemakaavaa jäi kuitenkin toteutumatta.

Aarne Ervin ehdotus "Coctail a'la Manhattan". Kuva: Arkkitehti-lehti 1936.

Koska vuoden 1922 asemakaavakilpailu ei ollut johtanut tulokseen, oli Kalevan ts. Tammelan vainioiden alue edelleen rakentamaton ja kaavoitusta vailla. Elis Kaalamo esitti v. 1934 aluetta koskevan suunnitelman, jossa oli jäljellä v. 1922 kilpailun ehdotusten ideoita, mutta myös funktionalistisia piirteitä. Kaalamon suunnitelmassa yhdistettiin monumentaalista katusuunnittelua avoimeen lamellitaloasumiseen.

Kalevan asemakaava vuodelta 1940. Kuva: Aamulehti 30.5.1940

Kalevan asemakaava vahvistettiin v. 1940. Alueelle kaavoitettiin ainoastaan lamellitaloja, jotka sijoitettiin katuun nähden poikittain. Aamulehti kertoi, että "lamellitaloja suunniteltaessa on otettu huomioon valonsaanti- ja muut terveydelliset sekä viihtyvyysnäkökohdat." Umpikorttelien aika oli nyt ohi. Kalevan katulinjoissa oli kuitenkin vielä monumentaalisuuta, sillä pääkatuja eli Kalevan puistotietä, Teiskontietä ja Sammonkatua tuli reunustamaan muita rakennuksia korkeampi rakennusjono.