Pääsiäisviikon kärsimysnäytelmä

Mannerheim antoi 25.3. käskyn Tampereen valloittamiseksi "yhteisin voimin". Valkoinen armeija keskitti voimansa Tampereen valtaukseen, vaikka idempänä olisi rintamalla kipeästi tarvittu apuvoimia. Valkoisten johdon aikomuksena oli vallata Tampere saman tien, suoraan liikkeestä. Ilmeisesti jo edellisenä iltana oli Tampereen punakaartin esikunnalle toimitettu Mannerheimin nimissä antautumiskehotus, jota esikunta kokoontui käsittelemään 25.3. Helsingistä saapunut Kullervo Manner ehdotti esikunnalle Tampereen antautumista. Esikunta päätti kuitenkin jatkaa taistelua: "Tapellaan viimeiseen mieheen, tappavat ne muutenkin." Ajatus ulosmurtautumisesta etelään hylättiin; tamperelaiskaartilaiset eivät halunneet lähti kotikaupungistaan. Lisäksi toivottiin edelleen Rahjan tuovan Helsingistä apujoukkoja.

Messukylän valtaus

Messukylän harjulla punaiset asettuivat lujaan puolustukseen. Puolustusasemat olivat hautausmaalla ja viereisessä hiekkakuoppamaastossa. Valkoisilla ei 24.3. ollut vereksiä voimia käytettävissä, minkä vuoksi hyökkäys Messukylään lykkääntyi seuraavaan päivään. 25. päivän aamuna valkoisten tykistö aloitti tulituksen Vehmaisten aseman läheltä, ja samaan aikaan Mannerheim tähyili taistelukentän tapahtumia kiikareillaan Vehmaisten kalliolta. Malmbergin johtamat valkoiset lähtivät hyökkäykseen koillisen suunnasta ja valtasivat Takahuhdin puolilta päivin. Hyökkäys jatkui harjulla sijainnutta Messukylän kirkonkylää kohti. Harjulle hyökkäsivät Messukylän maantien suunnassa myös Wetzerin komennossa olleet kaksi pataljoonaa. Hyökkääjiä vastassa olivat harjulle hyvin ryhmittyneet punaiset konekivääreineen. Koko päivän kestäneissä taisteluissa valkoiset etenivät harjulle valloittaen Messukylän uuden kirkon ja hautausmaan, mutta punaiset onnistuivat pysäyttämään hyökkäyksen vanhan kirkon itäpuolelle. Vasta seuraavana aamuna punaiset saatiin työnnettyä pois harjulta Kalevankankaan itäreunaan. Messukylän valtauksen erittäin kiivaissa taisteluissa kaatui 150 valkoista, enemmän kuin aiemmissa Tampereella pohjoisen saarrostusliikkeen taisteluissa yhteensä. Punaisten kaatuneiden määrästä ei ole tarkkaa tietoa.

Messukylän länsiosissa taisteltiin edelleen hajanaisesti 26.-27.3. Uusikylä siirtyi valkoisten haltuun 27.3. vastaisena yönä. Punaiset pystyttivät Kalevankankaalle uutta puolustuslinjaa.

Saartorengas tiivistyy

Tampereen eteläpuolella olivat eversti Wilkmanin joukot edenneet parin kilometrin päähän kaupungista tiistaihin 26.3. mennessä. Tuolloin ne lähtivät jatkamaan hyökkäystä yli Hatanpään vainioiden. Valkoiset pääsivät aina Lokomon ja Hyppösen tehtaille asti, mutta joutuivat perääntymään kauemmas Kalevankankaalle linnoittautuneiden punaisten kovan tulituksen takia. Valkoiset yrittivät edetä etelästä Tampereen alueelle myös seuraavana päivänä, mutta yritys epäonnistui, ja valkoiset kärsivät tuntuvia tappioita. Eteneminen jähmettyi paikoilleen. Hyökkäyksen pysähtymistä tuskailivat niin valkoiset sotilaat kuin piiritysrenkaan sisällä olleet porvarillismielisetkin.

Maaliskuun 26. päivänä Tampereen rautatieasemalta lähti punajohdon tietämättä liikkeelle juna, johon oli pakkautunut 400 punaista tavoitteenaan murtautua ulos kaupungista. Näillä karkulaisilla ei ollut tietoa siitä, että rata etelään oli jo katkaistu. Junan matka katkesi jo Tammelan vainioilla, kun rata havaittiin katkaistuksi ja kun juna joutui Wilkmanin johtamien valkoisten tulitukseen. Vaurioitunut juna onnistui kuitenkin palaamaan takaisin Tampereen rautatieasemalle, mutta 37 matkalle lähtenyttä kaatui ja 96 haavoittui. Sen sijaan toinen samana päivänä tehty pakoyritys onnistui: noin 800 miehen punakaartilaisjoukko pakeni Tampereen motista ulos Nokian kautta. 27.3. mennessä Tampere oli joka tapauksessa niin rautateiden kuin maanteidenkin osalta joka puolelta saarrettu. Kaupunkiin toimitettiin 26.3. antautumistarjous, jonka ehtona oli venäläisten ja johtajien luovuttaminen sekä muiden antautuminen sotavangeiksi. Punajohto harkitsi antautumistarjousta, mutta päätyi kielteiseen päätökseen niukalla enemmistöllä. Hugo Salmela tiedotti Helsinkiin: "Aamulla päätettiin, että antaa ampua vaikka kaupunki maan tasalle, niin ei antauduta."

Punaiset vangit lähdössä viemään kumouksellisille antautumiskehotusta. Kuva: Suomen vapaussota vuonna 1918. Otava, Helsinki 1924.

26.3. Mannerheim lähetti Tamperetta saartaneiden joukkojen esikunnille sähkeen, jossa ilmoitettiin: "Tampereen valloituksessa on tarkasti katsottava, että vihollista, joka antautuu, on kohdeltava vankina ja ettei mikään teko saa tahrata Valkoisen Suomen armeijan puhdasta mainetta. Tampereella on nykyään satoja henkilöitä eri lähetystöistä Pietarista, jotka nyt saavat itse nähdä, miten meidän nuoret joukkomme taistelevat ja joitten kertomuksista suuresti riippuu maamme maine sivistyskansana."

Valkoiset lähestyivät Tamperetta myös lännen suunnasta: 25.3. taisteltiin Ylöjärvellä, jossa punaiset olivat asettuneet harjulle puolustusasemiin venäläisten rakentamiin juoksuhautoihin. Parin tunnin taistelun jälkeen sekasortoiseen tilaan joutuneet punaiset joukot kuitenkin vetäytyivät kohti Epilää ja Pispalaa. Ikaalisista edenneet eversti Linderin johtamat valkoiset katkaisivat Siurossa Tampereen-Porin radan. Nokialle valkoiset etenivät 27.3.

Epilässä punaiset pystyttivät uuden pitävän puolustuslinjan 25-26.3. Puolustuksen järjestämisestä vastasi pispalalainen Aatto Koivunen. Linjan tukipisteinä olivat Epilänharju ja Lielahden tehdasalue kivisine rakennuksineen, jotka tarjosivat suojaa puolustajille. Linjan taakse muodostettiin toinen puolustusketju estämään ensimmäistä pakenemasta. Pispalaan sijoitetettiin tykkipatteristo. Valkoiset hyökkäsivät aamulla 26.3. He saivat tilapäisesti Lielahden vallattua, mutta joutuivat työnnetyiksi takaisin. Punaiset saivat pidettyä asemansa Epilässä ja Lielahdessa, eivätkä senaatin joukot onnistuneet niitä murtamaan myöhemminkään.

Samanaikaisesti eli maaliskuun 26. päivänä valkoiset tunkeutuivat jo Reuharinniemestä jään yli Onkiniemeen. Seuraavan päivän aamuna heidät ajoi kuitenkin takaisin kaksi naiskaartia, jotka ampuivat valkoisia Tahmelan harjulta ja Mustalahden laidalta. Taistelussa oli mukana myös molempien puolten tykistö ja punaisten panssarijuna.

Tilanne kaupungissa

Maaliskuun 25. päivänä punaisten johto antoi määräyksen pidättää kaikki ilman lupalappua kaupungilla kulkeneet. Vihollisen pelättiin liikkuvan myös linjojen sisäpuolella. Tampereen punajohto suunnitteli myös sotilaiden rekrytoimista pakolla työkomppanioista, mutta luopui ajatuksesta. Messukylään ja Epilään tarvittiin joka tapauksessa lisää joukkoja, ja niitä myös onnistuttiin haalimaan kokoon.

Järjestyskoneisto toimi kaupungissa verraten hyvin kiirastorstaihin 28.3. saakka. Juopuneita sotilaita vietiin putkaan, ja poliisin huostaan joutuivat helposti myös ulkonaliikkumiskieltoa rikkoneet. 26.3. alettiin piileskeleviä kaartilaisia vastaan käydä kovin ottein: partiot tutkivat niin yksityiskoteja kuin tehdassalien ja kirkkojen pakolaismajoituksiakin. Kiirastorstain jälkeen yleinen järjestys alkoi kuitenkin horjua. Pitkänäperjantaina alkoivat punaiset tyhjentää Tampereen pankkeja. Vain säästöpankin rahat jätettiin rauhaan.

Hämeensillan laidoille tuotiin 26.3. massapaaleja ja piikkilankaa. Samalla tavalla tukittiin muitakin siltoja ja kadunkulmia. Kaupunkia vahtimaan asetettiin naiskaartilaiset ja entiset vartiomiehet sijoitettiin muihin tehtäviin.

Tykistön moukarointi kiihtyi, ja sen vaikutukset näkyivät kaupunkikuvassa yhä selvemmin. Taloja alkoi syttyä tuleen, ja sammutusväen sekä ajoittain myös veden puute vaikeutti sammutustyötä. Sähköä ja vettä saatiin kuitenkin tyydyttävästi aina 3.4. saakka. Tuolloin niiden jakelu loppui pysyvästi.

Kiirastorstain tapahtumat

Valkoiset keskittivät voimansa Kalevankankaalle. He hyökkäilivät siellä jo 27.3, mutta joukkonsa parempaan järjestykseen saaneet punaiset pitivät kiinni asemistaan kangasharjulla. Samana päivänä Vehmaisten asemalle saapuivat valkoisten tuoreet apuvoimat, 2 500 miestä, jotka heitettiin tuleen Kalevankankaalla seuraavana aamuna. Apuvoimien suurimman ryhmän muodosti kaksituhatpäinen 2. jääkärirykmentti. Se majoitettiin Ahlmanin maanviljelys- ja kutomakoululle sekä läheisiin Messukylän taloihin 28.3. vastaiseksi yöksi. Aseet jylisivät läpi koko yön, kun punaiset yrittivät häiritä näiden joukkojen keskittämistä.

Ruotsalaisen prikaatin miehiä tauolla Kangasalan asemalla. Tampereelle apuvoimiksi viety prikaati, jossa todellisuudessa oli vain 300 miestä, määrättiin 28.3. hyökkäykseen Kalevankankaalla. Kuva: Aamulehti.

Kiirastorstaina 28.3. kello 7 aamulla aloitti valkoisten tykistö Kalevankankaan moukaroinnin. Hyökkäys käynnistyi tuntia myöhemmin. Jääkärirykmentti hyökkäsi idästä suoraan harjun suunnassa, ja 350-miehinen ruotsalainen prikaati harjun pohjoispuolella peltomaastossa. Valkoiset törmäsivät punaisten puolustukseen alueella, jonka luultiin olevan omien hallinnassa, mikä aiheutti hämmennystä. Ankarassa tulessa valkoiset työnsivät askel askeleelta puolustajia taaksepäin, mutta kärsivät kovia tappioita. Puolilta päivin jääkärirykmentti oli edennyt hautausmaalle asti ja jatkoi etenemistä haudalta haudalle. Kolmen ja neljän välillä se oli päässyt valtion sairaalalle saakka, jonne hyökkäys pysähtyi. Pohjoisempana ruotsalainen prikaati eteni Hippoksen raviradan tasalle.

Kalevankankaan taistelussa Tammela säilyi punakaartilaisten käsissä; keskeisenä tukikohtana siellä oli Tammelan kansakoulu. Illalla taistelujen hellittäessä kulki rintamalinja venäläisiltä kasarmeilta hautausmaan länsireunalle. Hyökkäyksen voidaan katsoa epäonnistuneen, koska kaupungin kanta-alue jäi punaisille. Valkoisten eteneminen oli ollut vähäistä verrattuna suhteettoman suuriin tappioihin: valkoisten kaatuneiden ja haavoittuneiden yhteismäärä päivän aikana oli lähes tuhat, punaisten huomattavasti pienempi. Hoidon järjestäminen haavoittuneille oli varsinkin valkoisten puolella ongelmallista. Haavoittuneita vietiin ainakin Messukylän ja Vehmaisten asemille sekä taloihin niiden lähettyvillä.

Kaatuneita valkoisia Messukylän maantiellä lähellä hautausmaata ja yleistä sairaalaa. Taustalla Tammelan kaupunginosa. Kuva: Suomen vapaussota vuonna 1918. Otava, Helsinki 1924.

Samaan aikaan Kalevankankaan taistelun kanssa hyökkäsivät Wilkmanin joukot etelässä Hatanpään vainioiden yli Ratinaa kohti, mutta joutuivat pysähtymään jo Viinikanojan tietämille. Kaupungin koillispuolella taas vöyriläiskomppaniat etenivät pitkin Näsijärven etelärantaa länteen aina Lapinniemeen asti.

Samana päivänä punaisten Tampereen esikunnassa sattui räjähdys: Porin rintaman entinen komentaja Kustaa Salminen viskasi viritetyn käsikranaatin kranaattien säilytyskoriin. Teko oli mahdollisesti vahinko. Seuranneessa valtavassa räjähdyksessä haavoittui kuolettavasti Tampereen punakaartin komentaja Hugo Salmela, joka menehtyi vammoihinsa pari päivää myöhemmin. Teknillinen opisto tuhoutui räjähdyksessä pahoin, ja punaisten esikunta siirrettiin Kansallis-Osake-Pankin taloon Kauppakadulle. Tampereen punaisten johtoon nousi Verner Lehtimäki.

Pääsiäisen suvantovaihe

Kalevankankaan taistelun jälkeen itäinen rintamalinja jähmettyi paikalleen päiväkausiksi. Valkoiset eivät päässeet etenemään aukion yli Tammelaan ja Tullin alueelle, vaikka sitä kasarmeilta käsin useaan kertaan yritettiinkin. Kalevankankaan tappion jälkeen alkoi valkoisten päämajan operatiivinen osasto jopa suunnitella Tampereen jättämistä taakse ja jatkamista päävoimilla sen ohi etelää ja Karjalaa kohden. Tampereen valtausta päätettiin kuitenkin jatkaa. Joukot tarvitsivat lepoa, ja niinpä sotatoimet seisahtuivat Tampereen etelä- ja itäpuolella pitkäperjantain 29.3. ajaksi. Tampereen taisteluhin osallistunut Pentti Tapio kirjoitti lepopäivän tapahtumista seuraavasti:

Tänään on pitkäperjantai. Klo 4 aamulla siirrettiin tykit uusiin asemiin Maatialan kartanon maastoon ja meidät niiden mukana. Täältäkin oli asukkaat paenneet ja karja nälissään. Vartiovuorojen välillä ruokimme Armaksen ja Immo Lampon kanssa karjan ja saimme jälleen maitoa jota lypsimme toisillekkin, täällä oli myös kanoja, keräsimme munia, mutta kun ei ollut mahdollisuutta keittää tai paistaa niitä, käytimme ne juomalla.

Sen sijaan Epilänharjulla ja Lielahdessa taisteltiin pitkänäperjantaina. Ankarista yhteenotoista huolimatta rintamalinjassa ei silti juuri tapahtunut muutoksia. Punaiset pystyivät siellä pitämään asemansa Tampereen antautumiseen saakka.

Punaisten johto lähetti 30 miestä etsimään kaikkialta kaupungista väkeä rintamalinjoille. Myös porvareita yritettiin nyt toimittaa linjoille. Lisämiehistön etsimisen tulokset jäivät laihoiksi, vaikka kaupunkialueella oleskeli edelleen sadoittain kaartilaisia. Öiseen aikaan Tampere oli pimennetty, mutta tulipalot hehkuivat kaupungista ja valonheittäjät pyyhkivät lähialuetta. Punaisten partiot valvoivat tarkasti kaupungin pimennystä: syynä ei niinkään ollut halu vaikeuttaa valkoisten tykkitulen suuntaamista kuin pelko siitä, että kaupungin porvarillinen väestö antaisi viholliselle tietoja valomerkein.

Senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud ja senaattorit Juhani Arajärvi ja Jalmar Castrén vierailivat Tamperetta valtaavien valkoisten päämajassa. Mannerheim vei heidät katselemaan taistelukentän näkymiä Messukylän peltoaukeille. Valkoisten tykistö moukaroi Tamperetta Vehmaisista käsin, ja konekiväärien ja käsiaseiden tulituksen ääni kantautui hallitusmiesten korviin. Tampereen koillispuolelle Hirviniemeen sijoitettiin patteristo, joka alkoi ampua erityisesti punaisten tykistöasemia Pyynikillä. Kaiken kaikkiaan tykistötuli kiihtyi jatkuvasti: eniten kranaatteja putoili kaupungin kaakkois- ja itäosiin eli Tammelaan ja Kyttälään. Punaisten tykistöä vaivasi sen sijaan kasvava ammuspula.

Pääsiäislauantaina 30.3. valkoiset levittivät lentolehtisiä, joissa kerrottiin valkoisten avuksi tulleiden saksalaisten nousseen Suomessa maihin. Todellisuudessa saksalaisten maihinnousu tapahtui kuitenkin vasta 3.4. Valkoiset pudottelivat koneesta myös antautumiseen kehottavaa julistetta, jossa vakuuteltiin: "Me emme tapa niin kuin punaiset vankejamme." Punaisten puolella Kansan Lehti puolestaan yritti hälventää tappiomielialaa iskulauseella: "Voitto on oleva meidän!" Punaisten moraali oli silti laskussa, sillä tappio näytti väistämättömältä. 31.3. mielialaa nostatti kuitenkin lentokone, joka pudotteli Rahjan allekirjoittamaa viestiä, jossa luvattiin punaisten apuvoimien saapuvan kahden päivän kuluttua.

Avustusyritys etelästä

Eino Rahja oli onnistunut kokoamaan Etelä-Suomesta ja Pietarista 2 000 miehen joukon, jonka voimin hän lähti 30.3. murtamaan Tampereen saartorengasta etelästä päin. Joukon tavoitteena oli edetä Vesilahden kautta Tampereen-Porin-radalle saakka. Taistelujen painopiste sijoittui Lempäälään Vanajaveden ja Pyhäjärven väliselle kannakselle. Tuolla alueella punaiset onnistuivat aluksi työntämään valkoisten joukkoja taaksepäin. Huhtikuun ensimmäisenä ja toisena päivänä toivo saartorenkaan murtamisesta heräsi Tampereellakin, kun tykkien jyminä kuului voimakkaana etelästä. Talojen katoille ja torneihin määrättiin asetettavaksi punainen vaate, jotta Rahjan joukot havaitsisivat kaupungin sydänosan olevan yhä kumouksellisten hallussa. Vielä samana päivänä määräys kuitenkin peruttiin, ja vain viisi vaatetta jäi liehumaan.

Rahjan joukot uhkasivat 1.4. jo Lempäälän asemaa, mutta tuolloin valkoisten viimeinen reservi - 1. jääkärirykmentin kaksi pataljoonaa - määrättiin vastahyökkäykseen. Jääkärien isku pakotti punaiset perääntymään. Taistelut kuitenkin jatkuivat: punaiset käynnistivät 5.4. vielä uuden hyökkäyksen, joka kuitenkin epäonnistui. Punaiset eivät päässeet kolmeakymmentä kilometriä lähemmäksi Tamperetta. Saartorenkaan murtamisyritys kuitenkin viivytti valkoisten lähtöä Tampereen lopulliseen valtaukseen. Tampereen sortumisen jälkeenkin taistelut Lempäälän seudulla jatkuivat vielä pitkään.

Edellinen viikko

Seuraava viikko