Punaisten puolustus murtuu Tampereen pohjoispuolella

Valkoiset hyökkäsivät 18.3. Orivedelle ja valtasivat Oriveden aseman. Näin Vilppulassa olleiden punaisten joukkojen yhteys etelään katkesi - ne olivat jäämässä saarroksiin ja päättivät perääntyä, minkä seurauksena Vilppulan linja tyhjeni. Tampereella saatiin kuitenkin koottua 250 vapaaehtoista, joista suuri osa rintamalta aiemmin paenneita; näiden joukkojen ja panssarijunan avulla punaiset saivat häädettyä valkoiset Oriveden asemalta ja avattua Tampereen-Vilppulan rataosuuden uudelleen. Vilppula oli kuitenkin jo menetetty.

Tampereen punakaartin esikunnassa laadittu Tampereen kaupungin puolustussuunnitelma valmistui, mutta se oli jo valmistuessaan vanhentunut, sillä puolustusasemien kaari oli asetettu siinä liian kauas Tampereesta. Tärkeät solmukohdat kuten Länkipohja oli jo menetetty. Maaliskuun 19. päivänä ryhdyttiin lähialueita kuitenkin miehittämään: puolustuslinjoja vedettiin vesistölinjoihin ja niiden välisiin kapeikkoihin muun muassa Kangasalla. Myös Tampereen eteläpuolelle Lempäälään lähetettiin joukkoja estämään valkoisten mahdolliset radan katkaisuyritykset.

Tampereella ei vielä 19.3. tiedetty punaisten rintamatilanteen toivottomuutta, vaikka pakolaisia tulvikin jatkuvasti kaupunkiin. Tietoa saatiin vain Oriveden takaisin valtauksesta, mikä tietysti innosti paikallista lehdistöä. Rehtori Kaarlo Tiililän pettymyksen vallassa päiväkirjaansa kirjoittama lausahdus kuvasti kaupungin porvarillismielisen väestön tuntoja: "Sittenkin näyttää siltä, että rintamat jäävät ennalleen; saksalaisista ei kuulu mitään."

Orivedellä levisi sekasorrosta johtuva pakokauhu valkoisten hyökkäystä odottaneiden punakaartilaisten keskuuteen. Keskiviikkoaamuun 20.3. mennessä kaartilaiset olivat jo poistuneet Orivedeltä, ja valkoiset saattoivat vallata sen ilman vastarintaa. Valkoisten puolella Oriveden menestys oikeutti optimismiin: uskottiin Tampereen nopeaan kukistumiseen. Maaliskuun 20. päivänä valkoiset etenivät jo Teiskoon. Punaisten pohjoisen rintaman joukkoja ei kuitenkaan onnistuttu saartamaan, vaan pääosa niistä pääsi vetäytymään Tampereelle.

Sekasorto alkoi 20.3. levitä myös Tampereelle, sillä kaupunkiin virtasi pakolaisia ja vetäytyneitä punakaartilaisia. Pakolaisia sijoitettiin kirkkoihin, tehdasrakennuksiin ja asuintaloihin. Huhut kertoivat punaisten valtavista tappioista ja valkoisten nopeasta etenemisestä. Illalla valkoiset sytyttivät Teiskossa nuotioita, joiden kajo näkyi Tampereelle saakka; tulipalojen himmeällä kajastuksella oli psykologista vaikutusta Tampereen asukkaisiin. Ulkopaikkakunnilta kotoisin olevia punakaartilaisia alkoi jo vähin äänin poistua kaupungista, eikä Tampereen esikunta mahtanut mitään joukkojen moraalin luhistumiselle.

Punaiset menettivät toisen Tampereelta käsin toimineen lentokoneensa sen jouduttua 18.3. tekemään pakkolaskun Lylyjärven jäälle. Naistenlahden jäältä toiminut kone oli tehnyt maaliskuun alusta lähtien lentoja - pääosin pommituslentoja - Vilppulan ja Mäntän suunnalle. Samoihin aikoihin alkoi vastapuolen lentotoiminta alueella vasta päästä käyntiin, kun valkoiset siirsivät lentoaseman Orivedelle 19.3. Valkoisilla oli Tampereen suunnalla aktiivikäytössä kaksi konetta, merkeiltään Thulin ja Albatros: ne tekivät etupäässä tiedustelulentoja sekä pudottelivat Tampereelle lentolehtisiä ja ilmeisesti kerran pommejakin. Käytännössä lentokoneiden arvo taisteluvälineinä jäi vuonna 1918 kuitenkin vähäiseksi.

Tampereen puolustuksen järjestely

Vaikeuksista huolimatta punaiset alkoivat koota rivejään Tampereella. Hugo Salmela julisti Tampereen sotatilaan 20.3. Apujoukkoja tuli kaupunkiin esimerkiksi Helsingistä, Turusta ja Salosta. Salmela ja Anton Koivunen järjestelivät puolustusta: hälytyssireenit laitettiin ulvomaan joukkojen mobilisoimiseksi, tykkejä vietiin keuhkotautiparantolan liepeille ja Näsinkalliolle. Vaarallisiksi nähtyjä hyökkäyskaistoja valaisemaan asennettiin valonheittimiä. Vartiointia tehostettiin. Yleinen pimennys saatettiin voimaan, ja katujen kulmiin sijoitettiin julistuksia, joissa määrättiin ulkonaliikkumiskielto kello 17:n ja 8:n väliseksi ajaksi. Lisäksi julisteissa käskettiin sulkemaan tehtaat Lokomoa lukuun ottamatta ja kutsuttiin 18-50-vuotiaat miehet "varustustyöhön". Seuraavaksi aamuksi Tammelan torille kutsuttua väkeä ilmaantui paikalle kuitenkin vain vähän, ehkä 250.

Maaliskuun 20. päivänä Salmela tiedotti Helsinkiin, että kaupungissa tarvittiin "suupalttimiehiä" kumouksellisten moraalia kohottamaan. Kaupunkiin saapuikin muun muassa taitavana puhujana tunnettu Yrjö Sirola. Hautajaisia käytettiin taisteluhengen nostattamiseen: punakaartin 23 sankarivainajaa otettiin vastaan rautatieasemalla ja saateltiin juhlavana kulkueena Pyynikin rinteen hautausmaalle. Kärjessä vietiin arkkuja, niiden jäljessä kulkivat omaiset, joita seurasi ratsuväkiosasto ja 700 kaartilaista. Myös katujen varsilla oli ihmisiä vainajia saattamassa. Kaupungin porvarit tosin uskoivat, että kuolleita oli paljon enemmän, kuin mitä sankarihautajaisissa annettiin ymmärtää.

Tampereen saartaminen

Valkoisten yleishyökkäys Tampereen saartamiseksi alkoi 21.3. Lähtöpisteessä valkoiset olivat noin 25 kilometrin päässä Tampereesta. Tampereen koillispuolella hyökkäävien joukkojen eteneminen oli nopeaa, sillä Padasjoki Tampereen itäpuolella vallattiin jo 23.3. Tampereelta saatiin lähetettyä 1 400 punakaartilaista Kangasalan ja Suinulan suunnille puolustukseen. Tästä huolimatta valkoiset valtasivat sekä Suinulan että Kangasalan kirkonkylän jo 22.3. Kangasalan asema jäi tuolloin vielä punaisten haltuun.

Aamulla 21.3. Näsijärven takaa kuului kiivasta ammunnan kumua. Tieto Oriveden menetyksestä kiiri tamperelaisten korviin, mikä edelleen lisäsi levottomuutta. Pakolaisvirta Tampereelle kiihtyi. Punakaarti otti Lapinniemen puuvillatehtaan sotilaskäyttöön. Naiskaartilaisia varustettiin, ja ensimmäiseksi heidät määrättiin Pispalaan kunnostamaan venäläisten rakentamia juoksuhautoja.

Kaikki järjestysmiehet määrättiin 22.3. kantamaan asetta vartiovuorollaan ja olemaan erityisen valppaita varsinkin ulkonaliikkumiskiellon aikaan. Partiot liikkuivat etsimässä taloista miehiä rintamalle ja työpalvelukseen toimitettaviksi. Juopottelu kiellettiin. Kaupunkiin ryhdyttiin tuomaan viljaa ympäristökunnista. Propagandaa tehostettiin: punaisten lehdet kiinnittivät huomionsa miehistön pelastumiseen valkoisten pihdeistä Tampereen pohjoispuolella. Kaupungilla levitettiin Mannerin, Sirolan ja muiden punaisten johtomiesten allekirjoittamaa julistusta, jossa kehotettiin kumousmielisiä asettumaan "lahtarijoukkojen eteen sellaiseksi eläväksi muuriksi, jonka lävitse julmat vihollisemme eivät voi tunkeutua Tampereelle, yhteen tärkeimmistä Työväen vallankumouksen keskuksista maassamme".

Helsingissä pidettiin 23.3. neuvottelu, jossa käsiteltiin myös Tampereen uhkaavaa tilannetta. Siellä päätettiin alkaa kohottaa joukkojen moraalia perustamalla rintamalehti, mainitsemalla kunnostautuneiden punakaartilaisosastojen nimet päiväkäskyissä ja luomalla erityinen agitaatio-organisaatio. Tampereelle päätettiin lähettää avuksi Helsingistä koottu hyökkäyspataljoona. Toisaalta Tampereelta poistui useita päteviä punapäälliköitä, kuten Eino Rahja Helsinkiin ja August Lindell sekä Tuomas Hyrskymurto Turkuun.

Maaliskuun 23. päivänä alkoi tykkien kranaatteja jo putoilla Tampereelle; valkoisten tykkipatterit oli sijoitettu Aitolahdelle Hirviniemeen ja Kangasalan kirkonkylän lähistölle. Kranaatteja putosi pääasiassa Tammelan kaupunginosaan, joitakin myös muualle. Kaivokatu 10 sai osuman ja ainakin yksi ihminen kuoli. Myös Emmauksen matkustajakoti ja Tammelan koulu saivat osuman, minkä seurauksena Tammelan kaupunginosa evakuoitiin siviileistä. Hervan eläinsairaala paloi kranaatin osuman seurauksena. Ihmiset pakenivat tykistötulta kellareihin, mutta myös kivikirkkoihin sulloutui ihmisiä. Pommitus uhkasi niin porvarillista kuin työväestöäkin, vaikka valkoiset yrittivät välttää porvariston asuttamien kaupunginosien pommittamista.

Kranaatin aiheuttamia tuhoja tamperelaiskodissa. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Illalla 23.3. valkoiset joukot saivat siis Tampereen näkyviinsä. Eversti Wilkmanin johdolla senaatin joukot jatkoivat 23.3. etenemistään Kangasalta jo Tampereen eteläpuolelle Lempäälää kohti. Niiden tarkoituksena oli katkaista Tampereen-Helsingin-rata. Tampereelta lähetetyistä apujoukoista huolimatta punaiset olivat Lempäälässä selvästi alivoimaisia valkoisiin nähden. Niinpä valkoiset valtasivat Lempäälän 24. päivän iltana; noin kymmenen kilometriä rataa siirtyi valkoisten käsiin. Tampereen huoltoyhteys etelään katkesi, ja kaupunki jäi omien varastojensa varaan. Viimeinen matkustajajuna oli lähtenyt Tampereelta Helsinkiin 23.3. sammutetuin lyhdyin; junassa oli siviiliväestön lisäksi myös jonkin verran kaupungista poistuvia punakaartilaisia.

Valkoisten joukkoja vahvistamaan marssi Kangasalle 23.3. komppania, johon kuului myös 17-vuotias kälviäläinen suojeluskuntalainen Pentti Tapio. Hän muisteli päivän kulkua näin:

Tänään on Maarianpäivä. Ylös klo 3 yöllä ja marssien kohti Kangasalan kirkonkylää, jossa majoituttiin Lepokotiin. Täällä meiltä loppui ensikerran ruoka. Nopean etenemisen johdosta kuormasto ei jostain syystä ehtinyt seurata mukana. Jostain haalittiin kokoon ruisjauhoja, joista... Signe ja Selma keittivät velliä, joka oli hyvän juoksevaa, johtuen jauhojen vähyydestä. Hyvältähän se vellikin maistui sillien kanssa, joita myös jostain löytyi. Sotamme oli nyt etenemistä, marssimista ja vihollisen takaa-ajoa kohti Tamperetta.

Valkoiset etenivät voimakkaasti myös Tampereen länsipuolella. Viljakkala vallattiin 23.3., Kyröskoski seuraavana päivänä. Kyröskosken murruttua paikalliset punaiset esikunnat eivät enää onnistuneet uuden rintaman pystyttämisessä, sillä joukot valuivat Siuron kautta Tamperetta kohti. Vetäytyvät sotilaat ehtivät Tampereelle yöllä 25.3. Pakolaisvirta saapui kaupunkiin Pispalasta päin tietä pitkin.

Messukylä polttopisteeseen

Maaliskuun 23. päivänä valkoisten joukot tunkeutuivat Tampereen itäpuolella jo Vehmaisiin ja katkaisivat Messukylästä Kangasalle johtavan rautatien. Kangasalan asemalle saarroksiin jääneet punaiset onnistuivat Mikko Kokon johdolla kuitenkin murtautumaan panssarijunineen läpi ja vetäytymään Messukylään.

Samana päivänä Aitolahdella käytiin kiivaita taisteluja, joiden seurauksena punaiset perääntyivät Messukylän Takahuhtiin. Valkoisten Vöyrin pataljoona aloitti kuitenkin jo 24. päivän vastaisena yönä hyökkäyksen Messukylää kohti ja valtasi Takahuhdin kylän. Punakaartilaiset vetäytyivät Messukylän harjulle, mutta valkoiset jatkoivat hyökkäystä heidän perässään. 24. päivän aamun sarastaessa joutuivat Messukylän harjulle yrittäneet valkoiset kuitenkin perääntymään. Väsyneiden miesten perääntyminen muuttui paoksi, ja punaiset saivat miehitettyä Takahuhdin uudelleen. Vöyrin pataljoonan tappiot epäonnistuneessa hyökkäyksessä Messukylään olivat 10 kaatunutta ja 55 haavoittunutta.

Tampereen punakaartin esikunta alkoi 23. päivän illasta lähtien lähettää lisäjoukkoja Messukylään, sillä puolustuksen uskottiin olevan luhistumaisillaan. Salmela vaati puhelimitse Helsingistä lisää apua. Kaupungissa ulvoi Finlaysonin höyrypilli hälytyksen merkiksi. Punaisten tykistö määrättiin tukemaan Messukylän rintamaa.

Aamulla 24.3. Messukylän siviiliväestö evakuoitiin. Ihmiset tavaroineen ja kotieläimineen lähtivät kulkemaan kohti Tamperetta. Myös Vuohenojan ja Järvensivun esikaupungeista lähti jo väkeä vaeltamaan keskustaa kohti. Keskustorille kerääntyi pakolaisia, jotka ohjattiin muun muassa kirkkoihin ja kauppahalliin. Osa joutui jo majoittumaan lämmittämättömiin tiloihin, sillä kaupungin valtava pakolaismäärä ylitti jo kaupungin kantokyvyn.

Edellinen viikko

Seuraava viikko