Työstä puutetta

Vuonna 1920 Tampereella oli 46 401 asukasta. Vuonna 1930 asukkaita oli 54 179. Vuonna 1930 väestöstä 49,2 % kuului teollisuusväestöön ja 9,8 % sekatyö- ja rakennustyöväestöön. 16,0 % perheistä sai elantonsa kaupan ja liikenteen palveluksessa. Ammatissa toimivasta väestöstä 63 % tienasi leipänsä tehtaissa, rakennuksilla ja sekalaisissa sekatöissä.

Enemmistö työssäkävijöistä työskenteli tehtaissa. Ne tehtaiden työntekijät, joiden työpaikka oli tehtaan sydämessä - koneen ääressä - eivät kärsineet normaalisti juurikaan työnpuutteesta. Sen sijaan tehtaiden ulkotyömiehet sekä talon- ja maanrakennustyömailla työskennelleet olivat sangen alttiita kausiluontoiselle työttömyydelle. Työn puute oli suurimmillaan joulun jälkeen. Näin oli ollut jo 1880-luvulta lähtien. Erittäin pahoina lama-aikoina talvityöttömyys oli noussut korkeammalle, kiusaten jopa ammattitaitoisia tehdastyöntekijöitä ja heidän perheitään. Näin oli ollut 1893-94, 1902-1904 ja 1908-1910. Poikkeuksellisten poliittisten tapahtumien vuosina kuten 1914 ja 1917-1918 työntekijät olivat kärsineet työn puutteesta. Tällöin kyse oli ensimmäisen maailmansodan aiheuttamista muutoksista Suomen ulkomaankaupan markkinoihin.

Vuosien 1917-18 kriisien jälkeen työttömyys ei kohdellut Tamperetta kovinkaan pahoin ennen syksyä 1929, jolloin työttömyys alkoi kaupungissa nousta jyrkästi. Siihen saakka kyse oli ollut joka talvisesta talvityöttömyydestä, jolloin satakunta miestä kerrallaan oli työtä vailla ja niin huonossa taloudellisessa tilanteesssa, että olivat pakotettuja hakeutumaan viranomaisten puheille. Normaalissa tilanteessa työttömät hakeutuivat työnvälitystoimistoon, josta oli välitetty töitä jo vuodesta 1904 lähtien. 1930-luvun lama oli koko maassa kuitenkin niin voimakas, että kunnat velvoitettiin perustamaan erityiset työttömyyskortistot. Näin pyrittiin ohjaamaan valtion ja kuntien rahoin luodut työkohteet pahimmin hädästä kärsineille. Työt olivat yleensä raskaita lapiotöitä. Työttömiä naisia varten perustettiin erityinen työtupa. Ja osaa työttömyydestä kärsivistä perheistä autettiin köyhäinhoidon kautta jaetuilla markioilla, vaatteilla ja ruoka-annoksilla.

Kivityömiehet olivat työntekijäryhmä, jota työttömyys erityisesti uhkasi. Kuva: Hannu Rantakallio 30.8.1927, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

1930-luvun lama merkitsi vuosina 1925-1928 ylikuumenneen rakennussektorin täydellistä lamaantumista. Yksityinen rakennustoiminta kuivui 1930-luvulle tultaessa lähes täysin, ja kesti verraten kauan, että työttömyystöillä pystyttiin täyttämään edes osa rakennustoiminnan romahtamisesta johtuvasta vajeesta. 1930-luvun lama poikkesi myös siltä osin aikaisemmasta lamasta, että nyt kaupungin teollisuussektori irtisanoi ihmisiä: lähes kolmannes vuoden 1928 teollisuustyöpaikoista katosi vuoteen 1932 mennessä. Jäljellejääneet tekivät lyhennettyä työviikkoa aikaisempaa heikommalla tuntipalkalla. Konkurssit veivät työntekijöiden työpaikkojen lisäksi toimihenkilöiden ja kauppa- ja liikeapulaisten työpaikkoja.

Kaupungin työttömyyshuippu ajoittui talveen 1932 (Kuvio 1.). Se sopii maamme työttömyydestä olevaan yleiskuvaan varsin hyvin: kaupunkien työttömyyshuippu ajoittui maaseudun huippua myöhemmäksi. Työttömyys oli maaseudulla huipussaan jo vuosina 1930 ja 1931.

Teollisuustuotanto alkoi elpyä hitaasti. Naisvaltainen kutomoteollisuus elpyi ensin. Ja sen jälkeen muut teollisuuden alat. Rakennussektorin elpyminen oli hidasta. Vasta 1936 yksityinen rakennusteollisuus investoi rakentamiseen 1920-luvun nousukauden tavoin. Julkinen sektori osallistui kuitenkin 1930-luvun loppupuolella aikaisempia nousukausia enemmän rakennuskohteiden rahoittamisesta. Kaupunkiin rakennettiin uusi linja-auto-asema, lentokenttä ja rautatieasema vuosina 1933-1938. Työttömyys ei poistunut kuitenkaan 1930-luvun nousukauden myötä kokonaan, ja työttömyyden aiheuttamat sosiaaliset ongelmat varjostivat monien ihmisten ja perheiden vaiheita vielä pitkään.