Kalevasta uuden rakentamisen mallikaupunginosa

Tampereella päästiin jälleenrakennustyöhön 1940-luvun puolivälissä. Rakentamisen ja kaavoituksen painopiste oli 1960-luvulle saakka kaupungin itäisissä osissa, joista ensimmäisenä alettiin rakentaa Liisankalliota, Kalevanrinnettä ja 1950-luvun puolivälissä varsinaista Kalevaa. Aluetta oli helppo lähteä rakentamaan suunnitelmallisesti 1920-luvun lopulla Suomeen saapuneen uuden rakennustyylin, funktionalismin, mukaisesti, sillä alue oli tähän asti ollut asumatonta peltoa. Sotien jälkeisen asuntopulan vuoksi piti Tampereella rakentaa paljon ja tehokkaasti mutta vähäisillä taloudellisilla resursseilla. Funktionalismi sopi loistavasti tyylisuunnaksi tarvittaessa nopeata, koristelematonta ja käytännön tarkoitusperiä palvelevaa rakentamista, jossa demokratiaa haluttiin tietoisesti korostaa.

Funktionalismin tavoitteena ollut toimivuus ja tarkoituksenmukaisuus sekä yksinkertaisuus näkyi niin muodoissa kuin rakennuselementeissä. Tyypillisiä piirteitä uudelle modernille arkkitehtuurille oli teräksen, betonin ja lasin käyttö, valkeat seinäpinnat sekä tasakatto. Suomessa romanttisuus kuitenkin pehmensi puhtaan funktionalistista tyyliä, ja arkkitehtuurissa siirryttiin sotien jälkeen perinteisempään suuntaan. Sotien jälkeiselle funktionalismille tulikin tyypilliseksi luonnonläheisyyden korostaminen, pienimittakaavaisuus, kodikkuus ja luonnonmateriaalien käyttö. Mm. puunkäyttö lisääntyi rakentamisessa ja harjakattoa suosittiin. Kalevaan rakennettiin paljon tavallisia pitkiä harjakattoisia kerrostaloja eli lamellitaloja, jotka sijoitettiin rinnakkain tai lomittain funktionalismin oppien mukaisesti toisistaan erillisiin avoimiin riveihin. Aiemmille arkkitehtuurityyleille ominaiset umpikorttelit ja komeat julkisivut jäivät menneisyyteen. Avonaisessa lamelliratkaisussa asuntoihin saatiin enemmän valoa ja ilmaa. Alueelle saatiin myös suhteessa väkimäärään enemmän puistoja rakennusten sekaan. Uusi rakennustyyli näkyy jo Liisankallion vuoden 1940 asemakaavassa: Alueelle ei ole merkitty lainkaan umpikortteleita, vaan lamellitalot ovat selkeästi erillään toisistaan ja niiden väliin jää piha- ja puistoalueita.

Tampereen kaupunginarkkitehtina vuosina 1918-53 toiminut Bertel Strömmer ja arkkitehti Harry W. Schreck ovat vaikuttaneet suuresti koko nykyisen Kalevan tämän ajan arkkitehtuuriin. Schreck suunnitteli mm. Liisankallion kuuluisat Kalevan tornit. Tornitalot toteuttivat lamellitalojen tapaan avoimen tilan ja valoisuuden vaatimuksen. Luonnonläheisyyden tavoite toteutui komeana puistomaisena korttelina, sillä vehreä Ilvespuisto jäi tornien sisälle.

Uudet ylväät Kalevan tornit Teiskontien ja Kalevan puistotien risteyksessä vuonna 1956. Tornit toteuttivat sodan jälkeisen funktionalismin periaatteita erinomaisesti ja niitä tultiin ihastelemaan pidemmältäkin. Kuva: Kanninen 2.6.1956, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Kalevanrinteen kaupunginosassa sijaitsevassa Kalevan kartanossa luonnonläheisyys toteutettiin suurkorttelin puitteissa vapaamuotoisesti, sillä rakennusjono sulki sisäänsä suuren viher-alueen, jonne tuli mm. lasten leikkipaikka. Kalevan kartano on myös esimerkki 1950-luvulla asuntoarkkitehtuuriin ilmestyvästä pitkästä vapaamuotoisesti maisemaan asettuvastsa kerrostalosta.

Kalevan alueelle rakennettiin 1940-50 –luvuilla huomattavan korkeita taloja, ja 1960-luvulla alue olikin yksi kaupungin tiheimmin rakennettuja ja asuttuja alueita. Tiheydestään huolimatta alueen yleisvaikutelma säilyi väljänä, koska suunnittelussa oli luovuttu ruutukaavasta ja korkeat rakennukset veivät vähän tilaa ja niiden väliin oli jätetty puistotilaa. Väljyyden tuntua lisäsi vielä se, että aluetta halkoi uudet leveät väylät Teiskontie ja Sammonkatu.