Kaupunki 1940-1960

Aikojen saatossa Tampere ja sitä ympäröivä maaseutu olivat kietoutuneet kaupan ja liikenteen alalla sekä sosiaalisten ja kulttuuristen siteiden kautta yhtenäiseksi alueeksi. Alueen kunnat halusivat vahvistaa yhteyttä myös hallinnollisesti ja vuonna 1941 ne ehdottivat perustettavaksi Hämeen-Satakunnan lääniä. Vuonna 1944 Tampere ja sitä ympäröivät kunnat määriteltiin tieteellisestikin Tampereen liikennealueeksi. Uuden läänin perustamishanke ja Tampereen nostaminen läänin pääkaupungiksi nousivat esille vielä kahteen otteeseen - vuosina 1944 ja 1953. Vuonna 1960 asiaa tutkinut komitea ehdotti Tampereen läänin perustamista. Eduskunta hyväksyi asiaa koskevan lain, mutta varojen puutteen vuoksi hankkeen toteuttaminen siirtyi ja hautautui lopulta kokonaan.

Jälleenrakentamisen aikakautena Tampere ja sitä ympäröivät kunnat kytkeytyivät yhä kiinteämmin yhteen niin aatteellisesti kuin taloudellisestikin. Muodostunutta liittoa kuvattiin alkuun Tammermaa - myöhemmin Pirkanmaa -nimellä. Tampereen rooli alueen keskuksena vahvistui koko 1940-ja 1950-lukujen ajan, eikä vähiten yhteiskunnan yleisten kehityssuuntien - kaupungistumisen ja teollistumisen -myötä. Tampere oli jo yksistään väkimääränsä ja teollisuutensa puolesta alueen primus motor.

Kaleva oli 1950-luvulla Tampereen nopeimmin kasvavaa aluetta. Nykyisen Sammonkadun alue oli kuitenkin vielä suurelta osin täynnä kaupunkilaisten maapalstoja. Taustalla Lapinniemen tehdas ja Näsijärveä.

Vuosina 1941-1945 Tampereen kaupunkikuva ei muuttunut paljoa. Suunnitelmat keskustan kehittämisestä pilvenpiirtäjätorneineen jouduttiin hautaamaan. Sotavuosina kaupungissa rakennettiin vain tarpeellinen. Valtaosa rakennuksista oli asuntoja ja niistä yli puolet valmistui vuosina 1941-1942. Tuolloin rakennettiin asuinhuoneistoja Karjalan siirtolaisväestölle ja rintamamiesten perheille. Liikerakennuksista näyttävimmät, Suomen Pankin rakennus ja Suomen Maanviljelijäin kauppa, valmistuivat vuonna 1943 Hämeenkadun itäpuolelle.

Sodan jälkeen Tampereella saatettiin päätökseen jo 1930-luvulla aloitettu alueliitospolitiikka. Vuonna 1947 Tampereeseen liitettiin Messukylä ja vuonna 1950 Lielahti. Liitosten myötä Tampereen pinta-ala liki kolminkertaistui. Liitokset mahdollistivat ajan hengen mukaisen asutus- ja teollisuusalueiden suunnitelmallisen ja laaja-alaisen kaavoituksen. Sekä kaavoituksessa että rakentamisessa toteutettiin funktionalismia. Asunnot, puistot ja teollisuusalueet kaavoitettiin omiksi kokonaisuuksikseen. Niitä halkoivat leveät liikenneväylät, jotka oli suunniteltu autoliikenteen kasvu huomioonottaen. Umpikortteleiden sijaan rakennukset sijoitettiin väljästi, jotta huoneistot olisivat valoisia. Rakennusten ympärille kaavoitettiin viheralueita. Rakentamisessa suosittiin yksinkertaisia ja selkeitä muotoja. Omakotitalojen raaka-aineena käytettiin puuta hirren sijasta. Asuinhuoneistoissa työlle, vapaa-ajalle ja levolle varattiin omat huoneensa, mikä näkyi erillisten keittiöiden ja makuuhuoneiden yleistymisenä. Asukkaiden asumistason parantui myös muuten, yhä useammassa asunnossa oli vesijohto ja viemäri. Aivan 1950-luvun lopulla myös Tampereella alettiin kokeilla myös elementtirakentamista. Kissanmaalla Hillerinkadun rivitalossa välipohjat rakennettiin elementeistä jo 1955 ja puolielementtikerrostaloja valmistui Kalevaan 1959. Täyselementtitalojen aika oli kuitenkin vasta 1960-luvulla.

Linja-auto Kalevan tornien keskellä joskus 1950-luvun loppupuolella. Leveät kadut jalkakäytävineen ja funkkistyyliset kerrostalot edustavat 1950-luvun kaupunkirakentamisen ihanteita. Kuva: V.O.Kanninen, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Vuosina 1940-1960 Tampereen kaupungin väkiluku kasvoi keskimäärin 2800 asukkaalla joka vuosi. Pelkästään Messukylän ja Lielahden liitosten myötä väkiluku kasvoi 10 000 henkilöllä. Lisäksi voimakkaasti kasvava teollisuudenala työpaikkoineen vauhditti muuttoliikettä Tampereelle. Sodan seurauksena Tampereelle siirtyi yli 9000 siirtolaista luovutetuilta alueilta, mikä vastasi noin 35% Tampereen koko 1940-luvun väestönkasvusta. Kaupunkiin muuttaneet työnhakijat, rintamamiesten siviiliin paluu ja perheidenperustamisaalto synnyttivät sodan jälkeen akuutin asuntopulan, jonka poistamiseksi kaupungissa rakennettiin 10 000 uutta asuntoa vuosien 1945-1960 välisenä aikana.

Asutus laajeni itään päin. Ensimmäisessä vaiheessa mittavin rakennusurakka toteutettiin Kalevan puistotien ja Liisankallion välisellä alueella, jonne nousi kymmeniä uuden rakennustyylin mukaisia torni- ja lamellitaloja. Kaupunkilaisten keskuudessa uutta kaupunginosaa kutsuttiin Kalevaksi, vaikka se virallisesti, aina vuoteen 1970 asti oli XX kaupunginosa. Varsinaista Kalevan kaupunginosaa alettiin rakentamaan vuonna 1955. Se ulottui Kaupinkadulta Hippoksen raviradalle. Kaavoitus ja rakentaminen etenivät kaupungin itäpuolella 1950-luvulla aina Leinolaan asti. Kaupungin länsiosassa oli runsaasti asutusta, mutta v. 1944 asemakaavoitettu alue ulottui vain Pyynikintorille asti. Puute korjattiin heti sodan jälkeen. Asemakaavoituksen myötä mm. Kalkunvuoren ympärille syntyi uusia kaupunginosia, kun alue kaavoitettiin v. 1945 säädetyn maanhankintalain (MHL) mukaisesti. Ikurista ja Kalkusta tarjottiin tontteja siirtolaisväestölle ja rintamamiehille. Kaupungin eteläosissa kasvu oli rauhallista. Tosin kaupungin viranomaiset suunnittelivat Lempäälän rajalle sijoitettavaa uutta, modernia kaupunginosaa - lähiötä. Näin ensimmäiset suunnitelmat Multisillan asumalähiöstä valmistuivat jo vuonna 1948, mutta sen toteutus siirtyi 1960-luvulle.