Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Tsaarin valta ja Venäjän järjestelmä
Tsaari, itsevaltias
Nikolai II:n aikainen Venäjän hallintojärjestelmä oli peräisin Pietari Suuren ajalta. Se oli muodostettu 1600-luvun ruotsalaisen mallin mukaan, joskin 1860-luvulla ja vuoden 1905 suurlakon jälkeen siihen oli tehty pieniä muutoksia. Toisin kuin Länsi-Euroopan maissa, monarkki oli lain yläpuolella eikä hänellä ollut mitään lakiin kirjattuja velvollisuuksia alamaisiaan kohtaan. Tsaari oli periaattessa absoluuttinen yksinvaltias, eli hän yksin käytti kaikkea valtaa valtakunnassaan, joskaan vuodesta 1905 alkaen lakia ei voitu säätää duuman osallistumatta. Tsaarilla oli kuitenkin oikeus antaa hätäasetuksia duuman ollessa hajalla. Käytännössä byrokratia hoiti useimmat suuretkin päätökset, mutta tsaari saattoi puuttua mihin tahansa asiaan, ja usein puuttuikin. Koska tsaarilla kuitenkin oli viimeinen sana kaikissa asioissa, niillä jotka pystyivät vaikuttamaan tsaariin oli suuri valta.
Duuma
Maalla oli parlamentti, duuma, jolla ei käytännössä kuitenkaan ollut paljoa valtaa vaan se oli lähinnä neuvoa-antava elin. Duuma oli periaatteessa lakia säätävä parlamentti mutta käytännössä tsaari saattoi ohittaa sen hätäasetusten avulla.
Ministeriöt
Eri hallinon aloista vastasivat ministeriöt, mm. ulko-, sota-, sisä- ja valtiovarainministeriö. Ministerit valitsi tsaari ja he olivat vastuussa vain tsaarille, eivät senaatille, eli Venäjällä ei ollut parlamentarismia. Ministerit olivat usein riidoissa keskenään tavoitellessaan tsaarin suosiota. Sisäministerillä oli ehkä suurin painoarvo, koska hän kontrolloi poliisia, sensuuria ja paikallishallintoa. Valtiovarainministerilläkin oli huomattava asema sillä hänen vastuualueenaan olivat mm. verot ja vodkamonopoli, ja hän saattoi myös torjua muiden ministerien aloitteet vetoamalla varainpuutteeseen. Vain sotaministerillä oli mahdollisuus saada tahtonsa läpi valtiovarainministerin vastustuksesta huolimatta, sillä tsaareille valtakunnan sotilasmahti oli tavallisesti ensisijainen asia. Sotaministeriön budjetti oli myös suurin kaikista ministeriöistä: se oli mm. kymmenen kertaa suurempi kuin opetusministeriön budjetti. Myös kirkko oli tsaarin hallinnassa: Pyhän Synodin johto oli yksi ministeriöistä.
Byrokratia
Hallintovirkailijoilla oli vanhan saksalaisen mallin mukaan samanlainen 14-portainen arvoasteikko kuin sotilailla: korkeimmat virka-arvot vastasivat marsalkan arvoa ja virkamiehiä mm. tuli puhutella hyvin tarkan kaavan mukaan. Periaatteessa kuka tahansa saattoi edetä virkauralla, mutta käytännössä syntyperällä oli vaikutusta ja ylivoimainen enemmistö korkeista virkamiehistä oli aatelisia. Koska tsaarin piti hyväksyä kaikki pienetkin päätökset, hallinto oli äärimmäisen jäykkä ja tehoton. Hallintojärjestelmä oli läpitunkevan ja lamauttavan byrokraattinen. Virkailijat asettivat hallinnolliset näkokohdat usein kansan edun edelle, mihin venäläinen hallintojärjestelmä myös antoi hyvät mahdollisuudet. Tavallisilla kansalaisilla ei myöskään ollut kunnollisia valituskanavia, ja valitukset byrokratiaa kohtaan käsitteli poikkeuksetta byrokratia itse. Korruptio ja lahjukset olivat arkipäiväisiä asioita ja parhaiten palkatut virkailijat vaativat korkeimmat lahjukset.
Tyytymättömyys
Tämä systeemin jäykkyys ja korruptio osaltaan romuttivat kansan perinteistä uskoa tsaarin valtaan. Tyytymättömyys alkoi ensimmäiseksi näkyä uusissa yhteiskuntaluokissa kuten kaupunkien työläisissä jotka vuonna 1905 käyttivät tehokasta asettaan, lakkoa, sekä uudessa, entistä rohkeammassa keskiluokkaisessa älymystössä: opiskelijoissa, kaupunkien ammattihenkilöissä ja tiedemiehissä. Maaseutuväestökin oli tyytymätön asemaansa, se eli yhä puolittaisessa maaorjuudessa kyläyhteisön valvonnassa. Maaseudun väestö oli yleensä hyvin köyhää.
Zemstvot
Paikallishallinnosta vastasivat alueelliset neuvostot, zemstvot. Niitä perustettaessa vuonna 1864 ne oli alunperin tarkoitettu mahdollisimman yksinkertaisiksi ja halvoiksi paikallishallinnon välineiksi. Kaupunkeihin zemstvojen tyyppinen järjestelmä, kaupunkien duumat, tuli vuonna 1870. Alemman tason piirikunnallisissa zemstvoissa oli edustettuna aateli, porvarit ja talonpojat. Valintajärjestelmän takia n. 40 % paikoista oli aatelilla. Ylemmän tason maakunnallisissa zemstvoissa aateli oli vielä selvemmin yliedustettu. Monissa tapauksissa zemstvot onnistuivat huomattavasti edistämään esimerkiksi opetusta, terveydenhoitoa ja paikallista taloudellista kehitystä. Tämä zemstvojen menestys osoitti että kansalaiset pystyivät huolehtimaan omista asioistaan. Siitä huolimatta tätä yleisen osallistumisen mahdollisuutta ei ulotettu keskushallintoon. Zemstvojen johdossa oli useimmiten perinteistä maaseudun yläluokkaa, joka ei välttämättä aina ollut kovin kiinnostunut työstään, mutta siitä huolimatta zemstvojen johtajat joutuivat usein kiistoihin byrokratian kanssa. Näin zemstvoista muodostui tavallaan valtiokoneiston vastatekijä. Ensimmäiset vaatimukset yhteiskunnallisista uudistuksista tulivatkin juuri zemstvoista. Tsaari ei ottanut huomioon näitä vaatimuksia vaan pyrki kiristämään otettaan muun muassa lainsäädännöllisillä muutoksilla, hallinnollisilla pakotteilla ja poliisitoimenpiteillä muttei kuitenkaan kyennyt lopettamaan zemstvojen aktiivisuutta.
Kuva: Venäjän Keisarillinen kaksoiskotkavaakuna. Lähde: Lenin-museon WWW-sivu.
Kirjallisuutta
Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän ja Neuvostoliiton historia, Otava 1986
Stavrou, Theofanis George (toim.): Russia Under the Last Tsar, University of Minnesota Press 1969
Verner, Andrew M.: The Crisis of Russian Autocracy - Nicholas II and the 1905 revolution, Princeton University Press 1990
Westwood, J.N.: Endurance and Endeavour - Russian history 1812-1992, Oxford University Press 1993
Tekijät: Mikko Aho <ma54441@uta.fi> ja Teemu Ahola <ta56104@uta.fi>