Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Vuosi 1918 kuvataiteessa
1910-luvulla ja ensimmäisen maailmansodan vuosina Suomen maalaustaiteen tyylillistä kehitystä hallitsivat saksalaisvaikutteinen ekspressionismi ja ensimmäiset kubistiset ja abstraktiin taiteeseen viittaavat kokeilut. Nämä uudet taidesuunnat saivat osakseen usein julkista kritiikkiä, joka tuomitsi ne moraalisesti paheksuttavina. Suomen taiteilijoilla oli läheiset yhteydet Ranskaan, josta saatiin kubistisia ja futuristisia vaikutteita. Lähellä oleviin Saksaan ja Skandinaviaan luotiin myös kiinteät yhteydet. Kaikkein antoisimmat Suomen taiteen kannalta olivat kuitenkin suhteet Pietarin taidemaailmaan, Mir iskusstva -ryhmään sekä muualla Euroopassa toimiviin venäläisiin taiteilijoihin. Erityisesti nämä suhteet kukoistivat ensimmäisen maailmansodan loppuvuosina.Kuvanveistossa kiinnostus antiikkiin heräsi kansalaissodan myötä, ja kohosi uudeksi innoittajaksi ennen sotaa niin maalaustaiteessa kuin kuvanveistossakin vallineen kansallisromantiikan kustannuksella. Kuvanveistossa haluttiin ilmentää antiikin sankarillisuutta ja sotaisuutta, ja valkoisen puolen sotilaita verrattiin antiikin kreikkalaisiin sotureihin. Suomea verrattiin Persiaa vastaan sotineeseen Kreikkaan, ja korostettiin Suomen asemaa idän etuvartiona sekä länsimaista kulttuuriperintöä. Ja mikä paremmin siihen olisikaan sopinut kuin Kreikan ja Rooman taiteen ihannointi.
Maalaustaide
Taidetoiminta oli keskeytynyt vuoden 1918 keväällä punaisten hallitsemassa Helsingissä, kuten myös muualla maassa. Kansanvaltuuskunnan tavoite kuitenkin oli taidehallinnon uudelleen järjestäminen, mutta suunnitelman konkreettiseen toteuttamiseen ei ehditty. Tehtävä jäi sodan jälkeen senaatille, joka kesällä 1918 asetti ensimmäiset valtion asiantuntijalautakunnat eri taiteenlajeja varten. Ateneumin taidemuseo Helsingissä oli koko kevättalven suljettu ja se avattiin saksalaisille sotilaille 28. huhtikuuta. Vuoden 1918 syksy olikin sitten vilkkaan taidekauden aikaa ja erityisesti taidekauppa ja näyttelytoiminta alkoivat kukoistaa uudelleen. Suomen Taideyhdistyksen sihteeri Edvard Richter kuvasi sotavuotta taidekatsauksessaan suorastaan myönteiseksi: "Suurin piirtein katsoen oli taiston ja armon vuosi 1918 meille odottamattoman onnellinen. Ei ainoatakaan huomattavaa taiteilijanimeä sisälly tämän vuoden vainajien luetteloon, johon kuitenkin muilta aloilta on merkitty niin suunnattoman monta uhria."Kuvataiteilijat pysyivät suuremmaksi osaksi sivussa kansalaissodasta. Heille sota oli suunnaton henkinen järkytys, eivätkä he uskaltaneet tarttua aiheeseen samalla tavoin kuin kirjailijat. Kevään tapahtumat ja kokemukset eivät siirtyneet kuvaamataiteeseen yhtä nopeasti ja herkästi kuin kirjallisuuteen. Tosin muutamat taiteilijat innostuivat kuvaamaan kansalaissodan luomia tuntoja kirjoittamissaan kirjoissa. Esimerkiksi Emil Cedercreutz julkaisi kirjan Kahden puolen rintamaa ja sodan jälkeen Tanskaan siirtynyt Felix Nylund kirjoitti sodasta tanskaksi julkaistun teoksen Helsingfors under det röda regimente.
Itse sodan aikana ei noussut esiin yhtään julkisesti punaista taiteilijaa. Silti oli tunnettua, että monilla oli sympatioita sosiaalidemokraattien suuntaan. Mm. taiteilijat Tyko Sallinen ja Jalmari Ruokokoski toimivat työväenlehdissä kuvittajina ja pilapiirtäjinä. Sodan syttyessä moni kuitenkin kannatti valkoista puolta tai sitten pysyi täysin puolueettomana. Muutamia taiteilijoita asettui näyttävästi tukemaan valkoisia ja oli jopa mukana sotatoimissa. Akseli Gallen-Kallela oli Mannerheimin adjutanttina ja suunnitteli tunnuskuvia, kunniamerkkejä ja univormuja. Muita taisteluissa mukana olleita olivat Eero Nelimarkka ja Alpo Sailo.
On olemassa vain harvoja maalauksia, jotka tuoreeltaan esittävät vuoden 1918 tapahtumia. Sellaisia ovat Pekka Halosen Valkoiset, Alvar Cavénin Venäjän laivasto Helsingin satamassa (molemmat tehty vielä sodan ollessa käynnissä) ja Marcus Collinin Vangittuja punakaartilaisia (1919) sekä Vallankumous (1922). Valkoinen puoli tarvitsi vuoden 1918 loppupuolella isänmaallista ja valkoista aatemaailmaa heijastavaa käyttögrafiikkaa ja kuvitusta. Suojeluskuntajärjestön Hakkapeliitta-lehti jatkoi näkyvimmin tätä perinnettä. Kun valkoisella puolella luotiin suuntaa nuoren tasavallan taiteelle, pyyhkäistiin työväenliikkeen omaan kansainväliseen symboliikkaan perustuva "punainen grafiikka" vähäksi aikaa maan alle.
Kansalaissotaan ajoittuu muutaman taiteilijan merkittävin henkilökohtainen kehitysvaihe. Suomalaisen proletariaatin vahvimpana kuvaajana tunnettu Tyko Sallinen teki tunnetut työnsä Jytkyt ja Hihhulit kansalaissodan molemminpuolin vuonna 1918. Jytkyt kuvaa työväentalon tansseja ja malli on luultavasti otettu Mutilan työväentalolta. Hihhulit taas hahmottui Sallisen käytyä kansalaissodan jälkeen Nauvon kirkossa.
Loppujen lopuksi kansalaissota jätti yllättävän vähän jälkiä taide-elämään. Vallankumous ei saanut tukea taiteilijoilta, mutta toisaalta harva tuki täysin valkoista puoltakaan. Vain kuvanveistäjät lähtivät innolla mukaan nuoren tasavallan rakennustyöhön.
Kuvanveisto
Kun ennen kansalaissotaa kuvanveistäjät olivat keskittyneet julkisiin veistoksiin, kohtasivat he sodan jälkeen runsaan sankari- ja vapaussotapatsaiden kysynnän. Kysyntä oli niin suurta, etteivät veistäjät yksin pystyneet tyydyttämään sitä ja niinpä kilpailijoiksi nousi kiviveistämöitä ja paikallisia yrityksiä, mm. Hangon Oy Granit Ab. Kuvanveistäjät olivat sodassa yleensä asettuneet valkoiselle puolelle. Taisteluissa olivat mukana mm. Alpo Sailo, Lauri Leppänen ja Viktor Jansson.Merkittävimmät vapaussodan muistomerkit syntyivät kilpailujen yhteydessä. Vuoden 1919 alussa ratkaistiin kilpailu suomalaisten kaatuneiden muistomerkistä, joka tuli Helsingin Vanhankirkon puistoon. Kilpailun voitti Elias Ilkka yhdessä arkkitehti Erik Bryggmannin kanssa. Suuren graniittikuution hallitsemassa muistomerkissä on reliefi kahdesta ratsastavasta soturista. Niiden lähtökohtana on Ateenan Akropolin Parthenonin temppelin friisin ratsastajat.
Yksi merkittävistä sodan muistomerkeistä on Wäinö Aaltoselta kesällä 1918 tilattu Alastaron sankaripatsas. Patsas on paljon vähemmän sotaisampi kuin muut ajan veistokset, se esittää rukoukseen polvistunutta naista, joka pitää käsissään vaatteella peitettyä maljakkoa, kuvanveistäjän mukaan elämän uhrilahjaa. Patsas on saanut selviä vaikutteita Egyptin ja Kreikan taiteesta.
Toinen suurimuotoinen kilpailu järjestettiin vuonna 1919 Tampereen vapaudenpatsaasta. Kaksivaiheisen kilpailun voitti kuvanveistäjä Viktor Janssonin ja arkkitehti W.G. Palmqvistin ehdotus puhdaslinjaisesta alastomasta soturista, joka on kohottanut miekkansa ylös voiton merkiksi. Patsaasta voi aistia saksalais-kreikkalaisen hengen ja sen sijoitus on kaupunkikuvassa keskeinen, miekka osoittaa vielä kaiken lisäksi Työväentalon suuntaan. Patsaasta ja sen sijoittamisesta käytiin Tampereella pitkä kunnallispoliittinen ja oikeudellinen taistelu.
Muita kilpailujen kautta valittuja muistomerkkejä ovat Viktor Janssonin Lahden vapaudenpatsas (1920-21), Gunnar Finnen Viipurin (1919-21) ja Jyväskylän muistomerkit (1921-22) sekä Yrjö Liipolan Joensuun muistomerkki (1923).
Vapaussodan muistomerkkejä tilattiin vielä pitkään sodan jälkeenkin,1930-luvulla, tällöin erityisesti tärkeiden sotapaikkojen muistomerkeiksi. Yksi tällainen on Vaasan vapaussodan muistomerkki (1935), josta myös pidettiin kilpailu. Muistomerkiksi valittiin Yrjö Liipolan Pohjan poika rynnistää.
Kirjallisuutta
Itsenäistymisen vuodet: 2 Taistelu vallasta. Kirjallisuus ja taide, Rainer Knapas. Helsinki 1992.
Ars Suomen taide, osa 5: Valkonen sekä Ahtola-Moorhouse. Helsinki 1990.
Kirjallisuusluettelo
Internet-linkkejä
Tekijä: Annina Pennonen <ap61340@uta.fi>