Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Kansalaissota kaunokirjallisuudessa
Kansalaissodasta on kulunut vuonna 1998 jo 80 vuotta. Ja kuitenkin se jaksaa vuodesta toiseen kiinnostaa niin historioitsijoita, sosiologeja kuin kirjailijoitakin.Heti kansalaissodan päätyttyä julkaistiin runsaasti valkoista kiihotusrunoutta, joka milloin leimasi punaiset alemmaksi ihmisroduksi tai epäihmisiksi, milloin jopa vaati punaisen puolen hävittämistä sukupuuttoon. Tällaisia mielipiteitä esittivät monet merkittävät kansalliskirjailijamme, esim. Ilmari Kianto ja Eino Leino. Valkoisten ihanteita ja sankaritekoja ylisti erityisesti runoilija V.A. Koskenniemi, mutta myös entinen radikaali L. Onerva.
Monet vuosisadan vaihteen merkittävistä kirjailijoistamme katsoivat itsensä uudistajiksi ja liberaaleiksi, jotkut jopa tunsivat sympatiaa vasemmistolaisia arvoja kohtaan. Kansalaissota tuotti kuitenkin näille ihanteellisille kansanvalistajille pettymyksen: Runebergilainen yhtenäinen kansa osoittautui pelkäksi myytiksi ja koko Suomen kansa, nyt valkoisetkin, syyllistyi suuriin julmuuksiin ja rikoksiin ihmiskuntaa kohtaan. Erityisesti Eino Leino kuului niihin kirjailijoihin, jotka kansalaissodan kokemus henkisesti ruhjoi, saattoi tasapainosta ja vaiensi. Kevätkesällä 1918 Leino vuoroin tuomitsi ja manasi työväenvallan, vuoroin murehti maansa muuttumista vankileirien maaksi. Leino heittelehti monarkismin kannattajasta tasavaltalaisiin ja kirjoitti lopulta 1919 milloin valkoisen armeijan ja Euroopan vastavallankumouksellisten ylistystä, milloin "rauhan internationaalia". Vuonna 1921 Leino taas sitten jo kirjoitti Suomen Sosialidemokraattiin runoja, joiden tarkoituksena oli punavankien armahtaminen ja haaveksi "uuskommunistisen" puolueen perustamisesta. Viron-matkallaan 1921 Leino pohjattoman pessimismin kourissa peräti anoi presidentti Ståhlbergiltä vapautusta Suomen kansalaisuudesta, "Suomen tasavallan herroista ja orjista".
Kansalaissota oli myös Juhani Aholle erityisen kova paikka. Vielä alkuvuodesta 1918 Aho piti vallankumouksen uhkaa teoreettisena. Aho mainitsi usein sodan jälkeen julkaistussa (ja editoidussa) päiväkirjassaan Hajamietteitä kapinaviikoilta, että hän oli pikkuisen punainen. Myös kiitellessään Sillanpään 1919 julkaisemaa Hurskasta kurjuutta Aho sanoi, että "tämän verran ja tällaista punaisuutta meissä kaikissa tulisi ollakin". Hajamietteissään Aho mietti sitä, miten hänen nuoruutensa aatteet nyt olivat sosialistien toteutettavana. Aho kuitenkin totesi, ettei hän voinut olla mukana niitä ajamassa, koska niitä vietiin läpi väkisin. Aho jättäytyi siis taistelevien osapuolten ulkopuolelle. Keväällä 1918 Aho uskoi jopa, että jos punaisesta vallasta tulisi hyvä, voisi hän sen menettelytavan tuomittavuudesta huolimatta hyväksyä. Sodan päätyttyä Aho tuomitsi yhtä ankarasti valkoisen terrorin kuin oli aikanaan tuominnut punaisten vallankumoukselliset menettelytavat. Aho sanoi jopa, että "on oleva ilkeää, sietämätöntä elää tässä maassa loppuikäänsä". Sodan loppuhetkinä Aho suunnitteli ottavansa julkisesti kantaa valkoista terroria vastaan, mutta se jäi tekemättä. Koko loppuikänsä Aho kärsikin saamattomuudestaan ja ryhtyi kirjoittamaan lähinnä menneistä ajoista. Aho kuitenkin ihaili selkärankamiehiä ja uudistajia ja sanoi mm. että "se suuri tuleva kansalliskirjailija on mahdollisesti sosialismin ja uudistavan kumouksen mies". Ahon näissä sanoissa on joskus nähty oikeaan osuva ennuste Väinö Linnasta. Juhani Aho kuoli väsyneenä miehenä jo vuonna 1921.
Vielä vuonna 1918 ilmestyneessä runossaan "Agitaattori" Joel Lehtonen esitti kapinalliset yhteiskunnan "pahana aineksena" ja yhtyi siten mm. V.A. Koskenniemen käsitykseen rikollisesta hävinneestä osapuolesta ja runebergilaisen sankarillisesta voittajaosapuolesta. Tulkinta muistutti myös Eino Leinon tulkintaa "yhteiskuntamme huonoimmista aineksista", lähinnä järjestäytymättömästä työväestöstä, joka liittyi Venäjän sotilaalliseen hirmuvaltaan. Putkinotko-sarjaan kuuluvassa Kuolleissa omenapuissa Lehtosen innostus suuresta (valkoisesta) vapaustaistelusta kuitenkin viileni ja hän näki sekä punaisissa että valkoisissa yhtäläisiä hirviöitä, "samoja raakalaisia". Lehtosen katsantokanta oli kyllä laajan yhteiskunnallinen, mutta kaikkea väritti hyvin pessimistinen käsitys ihmisistä. Tämä pessimismi ja pettymys kanssaihmisiin ajoi kirjailijan myöhemmin itsemurhaan.
Aina Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan ilmestymiseen asti (1960), punaista osapuolta kuvattiin ylä- ja ulkopuolelta. Punainen puoli nähtiin joko roistoina ja rikollisina tai harhaanjohdettuina agitaation uhreina.
Sekä Joel Lehtosen Putkinotkossa että Ilmari Kiannon Ryysyrannan Joosepissa Käkriäinen ja Kenkkunen ovat mainioita veijareita, joiden avulla kirjailijat kenties kuvasivat osuvasti perusihmisyyttä, mutta työväenliikkeen nousun ja vallankumouksen syttymisen selittäjäksi näistä hahmoista ei ollut. Myöskään F.E. Sillanpään Nobel-palkitun Hurskaan kurjuuden Juha Toivola, vääjämättä syntymästä lähtien tuhoa kohti ajautuva saamaton surkea torppari, ei voinut olla edustava otos vallankumouksellisesta työväestä. Jo vuonna 1919 ilmestynyt Hurskas kurjuus oli sinänsä rohkea teko, sympatian ja ymmärryksen osoitus myös punaiselle osapuolelle. Sosialidemokraattinen sanomalehdistö kiittikin teosta poikkeuksellisen oikeudenmukaisena, koska sen päähenkilö ei ollut murhaaja tai huligaani. Epäilemättä kansalaissodan kohtaloihin kuuluu myös juhatoivoloita. Jo porvarillisen Uuden Suomen kirjallisuusarvostelussa huomautettiin kuitenkin, ettei "kyvytön, tylsä, näivettynyt nahjus voinut olla kumoamassa yhteiskuntajärjestystä". Uudessa Suomessa arvioitiin myös aivan oikein, ettei punainen Suomi suinkaan tunnustaisi Juhan kaltaista vetelystä edustajakseen, tyypikseen.
Näin punainen Suomi ei myöskään tehnyt. Kun vallankumousaktiivit vapautuivat vankileireiltä, alkoi Sillanpään kritisointi. Vasemmiston Kirjallisuuslehdessä vuonna 1932 Sillanpää sai terveisiä työmies Lauri Lastulta, jota myöhemmin on epäilty SKP:n tulevaksi pääsihteeriksi Arvo Tuomiseksi. Lastu suri sitä, miten työväestöstä lähtöisin oleva kirjailija saattoi kuvata punaiset tuollaisiksi puoli-idiooteiksi. Hurskas kurjuus oli hänen mukaansa "solvaus ja häväistys Suomen suurinta kansanosaa, työtätekevää luokkaa kohtaan".
Kirjan lukijakunta oli kuitenkin enimmäkseen valkoisia, jotka katsoivat kirjailijan myötätunnon selkeästi asettuvan hävinneitten puolelle ja joille teoksen lukeminen epäilemättä oli avartava kokemus. V.A. Koskenniemi laskee teoksen jopa "punaiseen kiihotuskirjallisuuteen", vaikka on vaikea ymmärtää miten kirjan epäsympaattinen päähenkilö, jonka vastenmielisyyttä koko ajan korostetaan sekä kirjan köyhälistön veltto, lattea, toivoton elämänpiiri voisi ketään erityisesti kiihottaa. Hurskaan kurjuuden ansio on se, että se paitsi kuvaa köyhälistön armottomia oloja, myös ottaa sellaisen kannan, että yhteiskunnallisessa vääryydessä oli kansalaissodan pääasiallinen syy.
Työväestöstä lähtöisin oleva ja työväestöä ymmärtävä Lauri Viita julkaisi myös kansalaissodasta kertovan Moreenin vuonna 1950. Vaikka Viidan asennetta voidaan pitää yleisvasemmistolaisena, vältti hän liittymistä kumpaankaan työveänpuolueeseen, koska joukkoliikkeeseen sitoutuminen oli Viidasta vastenmielistä. Hänestä luovan kirjailijan vaatimuksiin kuului nimenomaan yksilöllisyys. Siksi aatteen tai ihmisten aatteiden kannattajina kuvaaminen ei kiinnosta Viitaa. Moreeni on kuitenkin uudenlainen kansalaissotakuvaus siksi, että siinä pispalalaisia työläisiä katsotaan sisältäpäin, heidän keskuudestaan. Viita kertoi kokeneensa suomalaisen kirjallisuuden monet kansankuvaukset - mm. Ahon Rautatien, Sillanpään Hurskaan kurjuuden ja Lehtosen Putkinotkon - epäoikeudenmukaisiksi siitä syystä, että niissä kansanihmiset on yleensä kuvattu heikkotahtoisiksi ja tyhmiksi. Viidan mielestä romaanissa tuli kuvata tyypillisiä ihmisiä eikä poikkeuksia, kuten kasvinäytettä valittaessa otetaan tyypillinen yksilö, ei mutaatiota.
Vasemmistolaiset piirit arvostelivat Viidan Moreenia kuitenkin juuri siitä mihin hän pyrki: Miksi Viidan Niemiset olivat niin esimerkillisiä työntekijöitä ja kunnon kansalaisia, joita ei yhteiskunnallinen muutos juuri kiinnostanut?
Vuonna 1938 ilmestyi myöhemmin liki unhoon jäänyt Ilpo Kaukovallan Lippujen hulmutessa -romaani. Tämän teoksen vastaanotto aivan talvisodan kynnyksellä osoitti kuitenkin sen, miten kansa yhä seisoi kansalaissodan aikaisissa juoksuhaudoissa. Kokoomuksen Aamulehden arvostelussa punaisia kutsuttiin harhaanjohdetuiksi ja kiiteltiin kirjailijan ymmärtävää suhtautumista heihin. Sosialidemokraattinen lehdistö taasen näki kirjailijan suhtautumisen täyttävän valkoiset tunnusmerkit ja kehui kirjailijaa ainoastaan siitä, että tämä oli älynnyt pitäytyä enimmäkseen ihmiskuvauksessa. Porvarillisissa sanomalehdissä varustettiin punaiset romaanihenkilöt negatiivisin sävyin ja vasemmistolehdistö taas tunsi voimakasta epäluuloa oikeistoa kohtaan.
Urho Kekkosen peräänkuuluttamaa kansalaissovintoa ei siis vielä oltu saatu aikaan, vaikka sosialidemokraatit olivat vuodesta 1937 istuneet mm. maalaisliiton kanssa hallituksessa.
Todellista kansalaissovintoa ei saanut aikaan vielä talvisodan henkikään. Kansalaissota rasitti ja säilyi jakavana tekijänä aina Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan julkaisemiseen, vuoteen 1960 asti.
Aluksi Täällä Pohjantähden alla -trilogian toinen osa sai kriitikoilta epäilyttävän myönteisen vastaanoton. Kirjassa nähtiin suuria taiteellisia ansioita ja sen yhteiskunnallisen kuvauksen objektiivisuutta kiiteltiin. Kirja saikin huomattavasti enemmän keskustelua aikaan tultuaan julkaistuksi Ruotsissa. Dagens Nyheter julkaisi marraskuussa 1960 haastattelun, jonka se oli otsikoinut "Väinö Linna Suomen valkoisesta valheesta". Tuossa artikkelissa Väinö Linna sanoo virallisen totuuden kansalaissodasta olevan totuuden irvikuva. "Vaarallisinta tässä on se, että valkoinen, porvarillinen puoli on saanut oman käsityksensä kansalaissodasta läpi tavalla, joka teki siitä haavan, sairaan kohdan Suomen ruumiiseen. Itsenäisen Suomen julkinen elämä rakentui valheelle." Valkoisiksi valheiksi Linna mainitsee valkoisen sodanjälkeisen terrorin uhrien määrän väheksynnän, ja sen että kansalaissodan tärkeimmäksi syyksi väitetään Venäjän vallankumousta, ei suomalaisen yhteiskunnan sosiaalisia epäkohtia. Suomalaisten sosialidemokraattien väitettiin myös vastustaneen Suomen itsenäisyyttä, vaikka tämä Linnan mukaan oli niitä harvoja asioita, josta valkoiset ja punaiset olivat samaa mieltä. Linna lausui vielä haastattelussa, että "kansalaissodan kummitus on jo kyllin kauan pelotellut aaveita pelkääviä. On aika katsoa sitä suoraan silmiin. Silloin se häviää.".
Huvudstadsbladet julkaisi vielä samassa kuussa kiertokyselyn historian ja valtiotieteen tutkijoitten käsityksistä Linnan teoksesta. Tämä kiertokysely osoitti viimeistään, ettei kansalaissodasta todellisuudessa vallinnut yksimielisyyttä ja että Linnan mainitsemat väärät käsitykset saivat lukuisia kannattajia tiedemaailmasta. Professorien keskuudesta käskettiin jopa Linnaa pysymään "lestissään" eikä yrittämään historiankirjoitusta. Uusia tuulia puhalsi lähinnä professori Jan-Magnus Jansson, joka oli pitkälti samaa mieltä Linnan kanssa.
Linna korosti sitä, että valkoisen puolen vääristely oli hyvin ymmärrettävää. Tokihan punainen puolikin olisi kehittänyt oman valheensa, jos se olisi voittanut. Linna kuitenkin korosti että tunteet, primitiivireaktiot, on otettava huomioon historiankirjoituksessa. Hän sanoo: "Minä puolestani otan aina huomioon inhimilliset tunteet, sillä nehän juuri ovat historian käyttövoima, ja niissä on historian totuuskin. Kysymys on vain siitä, onko silloista suomalaista työväestöä pidettävä täysin hermottomana ja tunteettomana massana. Nuo työläiset eivät sentään olleet mitään vaihtolämpöisiä olentoja. On äärettömän naiivia lähteä siitä, ettei heilläkin syyllistyttyään "harkitsemattomuuksiin" olisi ollut oikeutta vedota loukattuihin tunteisiinsa."
Täällä Pohjantähden alla II on taiteellisella voimallaan ja asiallisella painollaan suuresti edistänyt vuoden 1918 tapahtumia koskevan monivivahteisemman, rauhallisemman ja asiallisemman näkemyksen saavuttamista. Kuten Jörn Donner sanoi eräässä kirjallisuusarvostelussa, Linna on kuin uusi Aleksis Kivi, joka samalla moittii ja rakastaa kansaansa. N.-B Storbom määrittelee Linnan ja muiden kansalaissotaa käsitelleiden kirjailijoitten yhteiskunnallisen näkemystavan eron seuraavasti: "Linna ei pyydä armoa punaisille eikä sääliä heitä kohtaan, vaan esittää heidät moraalisesti ja intellektuaalisesti tasa-arvoisena osapuolena ja pyrkii valaisemaan syvältä heidän toimintansa vaikuttimia. Hänen kuvauksensa keskipisteenä olevat punaiset eivät ole passiivisia, kieroon kasvaneita, vajaamittaisia ja epäsosiaalisia ihmisiä, vaan aktiivisia, määrätietoisia, normaaleja ja nuhteettomia kansalaisia."
Linnan jälkeisistä kansalaissotakirjoista voisi mainita Erkki Lepokorven "Käy ruusutkin kukkimaan". Se on realistinen ja asia-aineistoon perustuva kuvaus punaisesta Tampereesta 1918. Kirja kuvaa rennosti ja humoristisesti juuri sitä mikä punaisessa puolessa oli hyvää ja mikä huonoa. Se ei päästä kuvaamiaan punaisia helpolla eikä nosta ketään jalustalle, mutta suhtautuu kuitenkin kuvattaviinsa linnamaisella lämmöllä ja ymmärryksellä. Jos se, miksi punainen puoli ryhtyi kansalaissotaan ja miksi se sen hävisi, on jotenkin jäänyt auki, suosittelen Lepokorven kirjan lukemista.
Kirjallisuutta
Kaunokirjallisuus:
Kaukovalta Ilpo, Lippujen hulmutessa, Porvoo 1938.
Lehtonen Joel, Valitut teokset II, Hämeenlinna 1975.
Lehtonen Joel, Putkinotko, Keuruu 1989.
Lepokorpi Erkki, Käy ruusutkin kukkimaan, Porvoo 1977.
Linna Väinö, Täällä Pohjantähden alla II, Porvoo 1989.
Sillanpää F.E., Hurskas kurjuus, Keuruu 1988.
Viita Lauri, Moreeni, Porvoo 1973.
Kirjallisuustutkimukset:
Kuivasmäki Riitta, Kansalaissotaa käsittelevän romaanin vastaanotto talvisodan aattona, Suomen historian sivulaudatur-tutkielma, Tampere 1975.
Niemi Juhani, Juhani Aho, Pieksämäki 1985.
Palmgren Raoul, Kapinalliset kynät I, Juva 1983.
Rajala Panu, F.E. Sillanpää vuosina 1888-1923, Pieksämäki 1983.
Stormbom N.-B., Väinö Linna - kirjailijan tie ja teokset, Juva 1992.
Tarkka Pekka, Putkinotkon tausta, Keuruu 1977.
Varpio Yrjö, Lauri Viita - kirjailija ja hänen maailmansa, Porvoo 1973.
Tekijä: Kirsi Nurmio <kn47614@uta.fi>