Valitun puolustussuunnitelman mukaan sotilashallinto keskitti ensimmäisessä vaiheessa suojajoukot. Toisen vaiheen joukkona perustettiin eversti P. Paalun komentama 6. divisioona lokakuun 12.-18. pnä. Ylipäällikkö määräsi sen omaksi reservikseen ja ryhmitettäväksi alueelle Simola Luumäki - Kaipiainen toimintavalmiina itään ja etelään.
Tolvajärven puolustustaistelut
Käskynjako. Kuva: Erkki Tiitolan kokoelma.
Värtsilän itäpuolella Karjalassa maasto on vaikeakulkuista ja vesistöjen pirstomaa. Alueella sijaitsi myös Tolvajärven luonnonsuojelualue, joka oli perustettu 1910. Suomalaisten sodanjohto yllättyi, kun vahva panssaroitu neuvostodivisioona Tolvajärven kautta Suojajoukko vetäytyi, eivätkä lähetetyt lisäjoukot pystyneet sitä pysäyttämään. Tilanne oli strategisesti vaarallinen, sillä Korpiselkä-Värtsilän alueelta oli yhteys laajenevalle tieverkolle ja sitä kautta armeijakunnan selustaan. Uhkaa torjumaan lähtivät Aaro Pajarin hämäläisjoukot.
Joulukuun 5. päivänä Pajarin komentama JR 16 ja yksi patteristo kuormattiin junaan joka lähti Värtsilään. Sieltä alkoi ensin marssi ja sitten autokuljetus kohti Tolvajärveä. Saapuvista vahvistusjoukoista osa joutui ryhmittymään puolustukseen heti autokuljetuksen jälkeen.
Pajari kävi Värtsilässä antamassa tilanneselostuksen tämän suunnan joukkoja johtavalle eversti Talvelalle. Sen jälkeen hän antoi joukoilleen käskyt, joiden tarkoituksena oli saada luja este vihollisen etenemiselle. Aamulla hän lähti etulinjaan johtamaan taistelua henkilökohtaisesti. Ristinsalmessa suomalaiset olivat jääneet tappiolle, ja häntä vastaan tuli pakenevia sotilaita. Kivisalmella Pajarin joukot torjuivat hyökkääjän kärkiosastot, mutta seuraavana päivänä puolustuksen rintama murtui uudelleen. Hyökkääjä sai sai haltuunsa osan Kotisaaren sekä osan Taipaleenvaaran maastoa. Tolvajärven kylä oli uhattuna. Komentajien neuvottelussa todettiin vastahyökkäyksen olevan ainoa mahdollisuus. Käytössä oli vain vähän ja tavoite olisi rajattava vähäiseksi. Hyökkäämällä arveltiin kuitenkin saatavan aloite omiin käsiin ja miesten mieliala kohotettua. Eversti Talvela luovutti johdon Pajarille. Päätettiin, että kaksi komppaniaa tekisi yllätyshyökkäyksen Tolvajärven eteläpään yli neuvostojoukkojen sivustaan ja selustaan.
Tolvajärven taistelu. Kuva teoksesta Talvisota 3.
Kivisalmella lähti Pajarin johtama osasto liikkeelle klo 22, yllätti nuotiolla olleen vihollisosaston ja sai sen sekasortoon. Lyhyen ja kiivaan taistelun jälkeen osasto irtautui. Neuvostoliiton jalkaväki ei jatkanut hyökkäystä. Suomalaiset käyttivän kahden päivän taistelutauon lepoon ja uudelleen ryhmittymiseen. Samaan aikaan heidän tykistönsä ja lentokoneensa häiritsivät neuvostoliiton huoltokuljetuksia Tolvajärven - Ängläjärven tiellä.
Seuraavaksi neuvostoliittolaiset pyrkivät murtamaan puolustuksen saarrostamalla suomalaiset. He suuntasivat vahvat joukot suomalaisten selustaan järvialueen molemmin puolin. Samalla päävoimat hyökkäsivät leveänä rintamana. Saarrostava pataljoona pääsi yllättäen Korpiselän tielle, missä se uhkasi sekä kuormastoa että tykistöä. Pajari oli juuri palaamassa Värtsilästä ja kokosi kokosi 100:n miehen osaston. Se hyökkäsi pimeyden turvin ja muita joukkoja yhtyi taisteluun. Neuvostoliiton sotilaista suurin osa kaatui ja loput pakenivat korpeen. Suomalaisten onneksi alkoi neuvostohyökkäys päätien suunnassa vasta myöhemmin. Ylivoimainen vihollinen pystyttiin torjumaan, kun se kohdattiin erillisinä ryhminä.
Joukot olivat väsyneitä, mutta päivän tauon jälkeen jatkettiin taistelua. Kolme pataljoonaa lähti hyökkäämään yhtenäisenä rintamana. Niiden onneksi vastapuolen ilmavoimat ja tykistö eivät toimineet. Suomalaiset saavuttivat tavoitelinjansa, ja illalla 12. päivänä he jäivät lepäämään Tolvajärven ja Tsokin kyliin sekä varmistamaan Kotisaarta ja Taivaljärven seutua.
Saavutetulla voitolla oli suuri merkitys taistelijoille, jotka olivat lähteneet musertavaa ylivoimaa vastaan. Miehet alkoivat uskoa mahdollisuuksiinsa, ja tieto Tolvajärven voitosta levisi nopeasti muihin joukko-osastoihin. Talvisodassa materiaalivoitoilla oli suuri merkitys. Tolvajärven ensimmäisissä taisteluissa neuvostoliittolaiset menettivät mm. kaksi tykistöpatteria, panssarintorjuntatykkejä, parikymmentä hyökkäysvaunua, kuutisenkymmentä konekivääriä ja yli tuhat sotilasta.
Miehet eteenpäin
Uupuneet ja suuria menetyksiä kärsineet joukot pakotettiin taisteluun jo 13. päivänä iltapäivällä. Pajari kävi henkilökohtaisesti antamassa käskyn hyökkäyksen jatkamisesta. Ankarat taistelut jatkuivat koko yön. Aamuyöllä vastapuoli sai uusia levänneitä joukkoja, jotka hyökkäysvaunujen ja tykistön tukemana tekivät vastaiskun. Suomalaisten hyökkäys keskeytyi, mutta heidän johtonsa ei halunnut menettää aloitetta. Joukot hyökkäsivät uudelleen seuraavana päivänä. Iltapäivällä neuvostoliittolaisten vastarinta murtui, ja suomalaiset saivat taas käyttökelpoista sotasaalista. Pajari määräsi rykmenttinsä I pataljoonan etujoukoksi, ja useita vastapuolen asemia saatiin vallatuksi. Seuraavana päivänä kärjessä oli II pataljoona. Koko päivä käytiin metsätaisteluja. Neuvostoliittolainen osasto tunkeutui selustaan, mutta se tuhottiin. Vastahyökkäykset torjuttiin. Illalla erillinen patteristo ehti paikalle, taistelu ratkesi suomalaisten eduksi ja joukot saivat lyhyen lepoajan.
Uudesta toiminnasta oli jo päätetty. Hyökkäystä oli jatkettava eteenpäin ja samalla pidettävä omissa käsissä Tolvajärven maasto. Pajari laati suunnitelman läheisellä Ängläjärvellä olevien joukkojen tuhoamiseksi. Huonoissa keliolosuhteissa taisteltiin viisi päivää ennen kuin Ängläjärvi oli vallattu. Sitten miehet alkoivat haudata vihollissotilaita ja lähettää vangiksi saatuja pois etulinjasta. Pajarin rykmentistä muodostettu osasto Paloheimo jatkoi hyökkäyksiä ja takaa-ajoa. Aittojoella Pajarin miehet estivät hyökkäyksiä ja pitivät tärkeän puolustuslinjan hallussaan. Kaikkiaan tamperelaisten joukosta kaatui tai katosi Tolvajärven seuduilla joulukuussa yli 40 miestä.
Kuolemanjärvestä koilliseen
Miehet maanalaisessa viestikeskuksessa. Kuva: Erkki Tiitolan kokoelma.
|
Jouluyönä 6. divisioonan pääosa lähti Karjalan kannakselle. Sen uutena taistelupaikkana oli Summan alue jonka kautta johti nopein ja hyväkulkuisin reitti idästä Viipuriin. Tämän alueen poikki kulki Suomen pääpuolustuslinja, ns. Mannerheim-linja. Siihen kuului ennestään vanhentuneita betonilaitteita. Kesän ja syksyn aikana oli niiden lisäksi valmistunut maahan kaivettuja kenttälinnoituslaitteita. Sodan alussa oli hyökkäykset tällä alueella torjuttu. Sen jälkeen neuvostojoukot pyrkivät tykistön massivisella toiminnalla tuhoamaan linnoituslaitteet.
Tykistöammunnan tarkkuutta lisäsivät kiintopallot, joita käytettiin lentokoneiden ja maatähystyksen apuna. Kiintopallon tähystyskoriin sopi viisi tarkkailijaa. Sekä korin että pallon korkeutta voitiin erikseen säätää teräsvaijereilla. Pallo voi nousta kilometrin korkeuteen, ja hyvällä säällä sieltä näki 10 km etäisyydelle. Suomalaiset yrittivät tuhota palloja tykeillä ja lentokoneilla, mutta onnistuivat hyvin harvoin.
Vuodenvaihteessa joukot ryhmiteltiin ja numeroitiin uudelleen ja 6.:nnesta divisioonasta tuli 3. divisioona.
Tammikuun lopulla Neuvostoliiton tykistötoiminta vilkastui ja siihen liittyvät jalkaväen hyökkäykset lisääntyivät. Niiden taktiikka oli kehittynyt yhteispeliksi, jossa jalkaväki esti torjuntakranaatteja tai polttopulloja heittävien sotilaiden lähestymisen. Panssarit vetivät perässään suojattuja rekiä, joissa pioneerit siirtyivät betonikorsujen luo. Itse vaunut pysyttelivät suomalaisten panssarintorjuntatykkien kantaman ulkopuolella.Hyökkääjä tuhosi panssariesteitä järjestelmällisesti. Lentokoneet tekivät syöksyjä etulinjaan, ja hävittäjät partioivat aamusta iltaan. Suomalaisten oli suoritettava joukkojensa siirrot, huoltokuljetukset ja hyökkäykset vuorokauden pimeinä tunteina. Vähäisillä joukoilla ei ollut reservejä. Öisin miehet korjasivat linjan saamia vaurioita ja päivisin torjuivat ylivoimahyökkäyksiä. Lepoaikaa ei ollut.
Helmikuun 1. päivän aamuna neuvostoliittolaiset aloittivat kiivaan tykistöammunnan. Tämän tulivalmistelun jälkeen hyökkäsivät panssarivaunut ja jalkaväki. Iltapäivällä ne onnistuivat murtautumaan väsyneiden suomalaisten asemiin. Illalla ne kuitenkin pakotettiin vetäytymään ja jäljelle jäivät palavat panssarivaunut. Rajut hyökkäykset jatkuivat kaksi päivää. Samalla yli kahdenkymmenen lentokoneen muodostelmat pommittivat suomalaisten asemia. 5. päivänä vihollinen oli keskittänyt alueelle yli tuhat hyökkäysvaunua. JR7 torjui kaksi suurhyökkäystä ja torjuntataisteluissa menehtyi paljon miehiä. Sitten väsyneitä joukkoja alettiin siirtää pois etulinjasta.
Aamulla 11. päivänä sää oli sumuinen, mutta selkeni nopeasti. Kireässä pakkasessa alkoi neuvostoliittolaisten tykistötuli koko puolustusalueella. Suurhyökkäys alkoi satojen hyökkäysvaunujen ja ilmavoimien tukemana. Puolen päivän jälkeen etumaiset tukikohdat oli menetetty. Lähteen alueella oli enää yksi panssarintorjuntatykki, ja miehistä puolet kaatunut tai haavoittunut. Neljän kilometrin aluetta puolusti enää 400 miestä. Viimeiset väsyneet reservit tekivät illalla vastahyökkäyksen, mutta se pysähtyi pian. Sekavassa tilanteessa alueella sijaitseva "miljoonabunkkeri" taisteli viimeiseen mieheen. Kiivaat taistelut jatkuivat, kunnes suomalaisjoukot luvan saatuaan irtautuivat 14. päivänä. Ne vetäytyivät väliasemaan kestettyään murskaavaa ylivoimaa kaksi kuukautta. Tamperelaisten pienestä joukosta oli kaatunut tai kadonnut yli kaksikymmentä miestä.
3. divisioona perääntyi vähitellen Viipurin ympäristöön. Torjunta ja viivytystaistelut jatkuivat epätoivoisesti sodan loppuun asti. Kun talvisota päättyi 13. päivänä maaliskuuta 1940, laskettiin Viipurin linnan lippu alas iltapäivällä. Vierellä savusivat palaneen virastorakennuksen rauniot. JR7:n komentaja luovutti lipun juhlallisesti 3. divisioonan komentajalle.
