Tullin alueen sosiaaliset olot

Asuminen

Vuonna 1920 Tullin alue oli varsin ahtaasti asuttua seutua. Kaupunginosan asukkaista 48 % asui ahtaasti, mikäli ahtauden tunnusmerkkinä pidetään sitä, että huoneistossa asui vähintään kolme asukasta huonetta kohden. Koko kaupungissa ahtaasti asuvien osuus väestöstä oli vain 38 %. Suuri osa kaupunginosan väestöstä asui Toralinnassa, joten asumisen voidaan olettaa olleen ahdasta sielläkin. Keskimääräinen asumistiheys XVII kaupunginosassa oli 2,3 asukasta huonetta kohden, mikä oli selvästi korkeampi kuin koko Tampereen keskimääräinen asumistiheys 1,8.

Yli 60 % Tullin alueen asukkaista asui yhden huoneen ja keittiön asunnoissa. Toinen yleinen huoneistotyyppi oli kolmen huoneen asunto, jollaisessa asui hieman yli kolmannes alueen asukkaista. Muunlaisia huoneistoja kaupunginosassa ei juurikaan ollut.

Vuoden 1930 rakennus- ja asuntolaskennassa XVII kaupunginosan huoneistojen määrä oli noussut 197:ään, kun huoneistoja oli vuoden 1920 laskennassa ollut vain 72. Vuoden 1930 rakennus- ja asuntolaskennassa XVII kaupunginosan asukasluvuksi merkittiin 702, kun se vielä saman vuoden alussa tehdyssä väestölaskennassa oli ollut vain 329. Ilmeisesti rakennus- ja asuntolaskennassa kaupunginosan asukaslukuun olikin jo laskettu tuolloin valmistuneeseen Lähteenlinnaan muuttaneet asukkaat. Laskennan mukaan XVII kaupunginosassa asui vuonna 1930 ahtaasti enää vain 19 % väestöstä. Ahtaasti asuvien osuuden pudotus oli vuoteen 1920 nähden melkoinen, eikä osuus enää ollut juurikaan kaupunginosan keskitasoa korkeampi. Tullin alueen keskimääräinen asumistiheys vuonna 1930 oli 1,7, mikä oli hieman korkeampi kuin koko kaupungin asumistiheys 1,5.

Yhden huoneen ja keittiön asunnoissa asui vuonna 1930 jo 68 % XVII kaupunginosan asukkaista; näiden asuntojen määrä olikin vuosikymmenessä lisääntynyt 86:sta 140:een. Valmistuneen Lähteenlinnan huoneistoista valtaosa oli siis tällaisia asuntoja. Kolmen huoneen asuntojen määrä oli myös lisääntynyt vuoteen 1920 nähden, mutta vain hieman, ja sellaisissa asuvien osuus kaupunginosan koko asukasluvusta oli pudonnut 25 %:iin. Uutena huoneistotyyppinä olivat neljän huoneen asunnot, jollaisissa asui 6 % kaupunginosan asukkaista.

1930-luvun loppupuolella valmistuneiden asuintalojen aiheuttamia muutoksia asumistiheyteen on hankala arvioida, sillä vuonna 1940 ei sodan vuoksi tehty rakennus- ja asuntolaskentaa. Eri huoneistotyyppien lukumäärä sen sijaan voidaan laskea Sorsapuistontalon ja puolikunnallisten talojen osalta: Sorsapuistontalossa ei ollut lainkaan yhden huoneen ja keittiön asuntoja, vaan siellä yleisimpiä huoneistotyyppejä olivat kahden huoneen ja pikkukeittiön asunnot sekä yksinäishuoneet. Sen sijaan puolikunnallisissa taloissa perushuoneistotyyppi oli yhden huoneen ja keittiön asunto.

Mukavuudet

Jo vuonna 1920 löytyi käytännössä kaikista Tullin alueen huoneistoista sähkövalo ja vesijohto. Vesijohdon osalta kaupunginosan tilanne poikkesi olennaisesti koko Tampereesta, jossa sellainen ulottui vain 57 %:iin talouksista. Myös sisävessat olivat Tullin alueella suhteellisesti huomattavan paljon yleisempiä kuin Tampereella keskimäärin; kaupunginosan huoneistoista 64 %:lla oli WC, kun koko kaupungissa vastaava osuus oli vain 18 %. Sisävessat yleistyivät XVII kaupunginosassa edelleen 1920-luvulla; vuonna 1930 WC oli jo 86 %:ssa huoneistoista. Sisävessojen lukumäärän kasvua selittää ainakin se, että sellaiset oli asennettu 1920-30-lukujen vaihteessa valmistuneeseen Lähteenlinnaan. Mahdollisesti Lähteenlinnassa oli myös kylpyhuoneita, sillä niitä oli koko kaupunginosassa vuonna 1930 jo joka neljännessä huoneistossa, kun vielä vuonna 1920 niitä ei ollut ainuttakaan.

Rautatieläisten asuintalo Toralinna oli valmistunut jo 1904. Sen huoneistot olivat puulämmitteisiä, ja polttopuut jouduttiin kantamaan kerroksiin talon ulkopuolisesta liiteristä. Kuva: Tampereen museoiden kuva-arkisto.

1930-luvun jälkipuoliskolla rakennetuissa taloissa mukavuuksia oli vaihtelevasti. Puolikunnallisia asuintaloja rakennettaessa oli perusajatuksena se, että mukavuuksia tuli olla mahdollisimman vähän, jotta vuokrataso pysyisi alhaisena. II puolikunnallisesta asuntoyhtiöstä puuttuivat kylpyhuoneet, kuumavesilaitteet ja hissi; osassa asunnoissa oli sähköhella, osassa edelleen puulämmitteinen hella. III ja IV puolikunnallisessakaan ei myöskään ollut kylpyhuoneita, mutta kaikissa niiden huoneistoissa oli sähköhella ja kunkin talon kellarikerroksessa kaksi saunaa suihkuhuoneineen. Sorsapuistontalossa sen sijaan oli huomattavasti enemmän mukavuuksia, vaikka se oli rakennettu työläisten asuintaloksi: Lämmintä vettä tuli kaikkiin huoneistoihin, ja kylpyhuone oli talon isommissa asunnoissa. Lisäksi talon pohjakerroksessa oli sauna.

Työttömyys

XVII kaupunginosan väestö ei kärsinyt 1920-1930-lukujen vaihteessa alkaneella lamakaudella työttömyydestä läheskään niin pahasti kuin suurin osa Tampereen kaupunginosista. Kun Tampereen keskimääräinen työttömyysaste nousi pahimpina lamavuosina 1931-1932 lähes 20 %:iin, jäi työttömyysaste Tullin alueella vain 8 %:iin. Työttömien suhteellinen osuus kaupunginosan työikäisistä pysytteli vuosina 1931-1934 asti yli 7 %:ssa, mutta alkoi sen jälkeen laskea, joskin vuosina 1935-1936 se hypähti jälleen väliaikaisesti yli 6 %:n. Vuosina 1936-37 työttömien osuus kaupunginosan asukkaista laski jopa alle 2 %:n. Läpi koko ajanjakson kaupunginosan työttömyysaste oli selvästi koko Tampereen tasoa alhaisempi.

Syynä työttömyysasteen alhaisuuteen lienee kaupunginosan väestön sosiaalinen tausta. Tullin alueella asui suhteellisesti erittäin paljon valtion ja kunnan laitosten palveluksessa olevia, ennen kaikkea rautatieläisiä, jotka eivät kärsineet lamavuosina työttömyydestä niin pahasti kuin teollisuustyöläiset.

Verotettava varallisuus

Tullin alueelta kerätyistä veroista suurin osa oli asukkaiden palkka- ja korkotuloistaan maksamia veroja. Niiden osuus kaupunginosan verotuloista vaihteli 1920-luvulla 50 %:n molemmin puolin. Lamavuosina 1931-35 osuus nousi noin kahteen kolmannekseen, mikä johtui suurelta osin kaupunginosan asukasluvun äkkinäisestä kasvusta 1930-luvun taitteessa. 1930-luvun puolivälin jälkeen palkka- ja korkoverojen osuus verotuloista laski jälleen noin 50 %:iin, mutta kaupunginosan väkiluvun alkaessa uudelleen voimakkaasti kasvaa 1930-luvun viimeisinä vuosina osuus nousi lähes 60 %:iin.

Asukasta kohden Tullin alueen asukkaat maksoivat 1920-luvulla palkkaveroja yhtä paljon kuin tamperelaiset keskimäärin. Maksettujen palkkaverojen perusteella XVII kaupunginosan väestö oli siis selvästi varakkaampaa kuin esimerkiksi viereisen Tammelan kaupunginosien väestö vaikkei yltänytkään keskustakaupunginosien tasolle. 1930-luvulla kaupunginosan väestön asukasta kohti maksamien palkkaverojen määrä kasvoi nopeammin kuin Tampereella keskimäärin; Tullin alueen väestö muuttui 1930-luvulla siis varakkaammaksi kuin koko Tampereen väestö. Verraten korkea maksettujen palkkaverojen määrä asukasta kohden selittyy siitä, että XVII kaupunginosan ammatissa toimivista huomattavan suuri osa työskenteli valtion tai kunnan palveluksessa: heidän palkkatasonsa oli korkeampi kuin tehdastyöläisten tai rakennus- ja sekatyömiesten.

Liikkeenharjoittajien maksamien verojen osuus XVII kaupunginosan verotuloista oli 1920-luvulla noin kolmannes. 1920-1930-lukujen taitteessa osuus laski 20 %:iin, kun kerättyjen palkkaverojen määrä kasvoi väestönkasvun seurauksena ja kun lama toisaalta alkoi aiheuttaa liiketoiminnalle vaikeuksia. Suurelta osin juuri laman vuoksi ei liikkeenharjoittajilta perittyjen verojen määrä kasvanut ennen 1930-luvun puoltaväliä. Raju kasvu alkoi kuitenkin 1930-luvun jälkipuolella: vuosien 1935 ja 1939 välisenä aikana liikkeenharjoittajilta kerättyjen verojen määrä viisinkertaistui. Merkittävänä syynä kasvuun oli laman päättymisen ohella SOK:n konttori- ja varastorakennusten sijoittaminen Tullin alueelle. Voimakkaan kasvun vaikutuksesta liikkeenharjoittajilta perittyjen verojen osuus verotuloista nousi 1930-loppupuolella jälleen yli 30 %:n.

XVII kaupunginosassa kerättyjen kiinteistöverojen kasvoi 1920-luvulla tasaisesti, mutta niiden osuus kaikista verotuloista pysytteli 10 ja 15 %:n välissä. Lamavuosina kiinteistöverojen, kuten liikkeenharjoittajiltakin perittyjen verojen, määrä laski yritysten talousvaikeuksien vuoksi. Uudelleen kiinteistöverojen määrä alkoi kasvaa vuodesta 1935 lähtien, ja vuosikymmenen lopun nousukaudella kasvu oli erityisen voimakasta. Verotulojen kehitys kuvastaa omalta osaltaan sitä, kuinka Tullin alue koki 1930-luvun viimeisinä vuosina huomattavan muodonmuutoksen.