Suunnista
Artikkelit
Kommentoi
Lappi maailmansodan vuosina
Uudistuva Lappi
Lapissa elettiin voimakasta uudistusten aikaa 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikana. Varsinkin metsätalouden nousun takia Suomen pohjoiset alueet tulivat entistä kiinteämmin osaksi suomalaista talousjärjestelmää. Ivalojoen ja Lemmenjoen kultalöydöt olivat merkittäviä ja kultayhtiöiden toiminta vaikutti mm. tulevien teiden linjauksiin.Lapin liikenneyhteyksiä ja koulutusmahdollisuuksia parannettiin huomattavasti vuosisadan alussa. Taka-Lapin tie Sodankylä-Ivalo valmistui vuonna 1913. Ivalon postipiiri perustettiin vuonna 1917. Lennätinlinja Sodankylä-Ivalo-Petsamo valmistui vuonna 1917. Inariin valmistui suomenkielinen kansakoulu 1902 ja Ivaloon vuonna 1909. Myös saamenkielistä koulua yritettiin saada Inarin kuntaan 1900-luvun alussa, mutta hanke jäi lopulta toteutumatta viranomaisten vastustuksen vuoksi.
Lappi oli 1900-luvun alussa muusta Suomesta poikkeava alue. Lapin pohjoisimpien osien ihmisten ja varsinkin saamelaisväestön kauppayhteydet Pohjois-Norjaan (Ruijaan) olivat merkittäviä, vaikka yhteydet etelään olivatkin lisääntymässä. Rovaniemi oli tärkeä keskus, sillä sinne oli valmistunut rautatie vuonna 1909. Muita keskeisiä paikkakuntia Pohjois-Suomessa olivat Perämeren pohjukan kaupungit Oulu, Kemi ja Tornio.
Lapissa väestönkasvu oli voimakkaimmillaan 1900-luvun alussa vaikka muualla Suomessa se oli jo hidastumassa. Kasvu 1910-luvun aikana Lapissa oli 16,5% kun koko Suomessa se jäi 6,9 %.
Väkiluvun kasvu Lapissa 1910-1920
Vuosi 1910 73 400 1920 85 500 Suomalainen uudisasutus oli 1800-luvun loppuun mennessä levinnyt Lapissa niin laajalle kuin se oli vain mahdollista. Väestönkasvusta tuli ongelma, koska uutta maata ei ollut enää vallattavissa. Näin Lapissa asui kaksi väestöä, jotka kilpailivat samoista nautinta-alueista. Suomalaisten uudistalollisten pääelinkeinoina olivat maa- ja karjatalous sekä sivuelinkeinoina poronhoito, kalastus, metsästys. Saamelaisten pääelinkeinoina olivat poronhoito, kalastus ja metsästys, kun taas sivuelinkeinona oli karjatalous.
Saamelaiset ja poronhoito
Saamelaisväestön kasvun mahdollisti pitkälti suurporonhoito. Aina 1920-luvun alkuun asti Inarin ja Utsjoen kuntien alueilla saamelaisväestö oli enemmistönä. Inarin saamelaisille kohtalokas tapahtuma oli espanjantautiepidemia, joka tappoi n. 200 saamelaista vuonna 1920. Vuonna 1910 vallinneeseen saamelaisten väestömäärään päästiin Inarissa uudelleen vasta 1940-luvulla. Utsjoella saamelaiset ovat enemmistönä vielä nykyäänkin.Saamelais- ja suomalaisväestö 1900-1920 kolmessa pohjoisimmassa kunnassa
Vuosi Enontekiö Inari Utsjoki Saam. Suom. Saam. Suom. Saam. Suom. 1900 95 831 799 585 475 13 1910 109 833 999 976 459 35 1920 174 881 806 930 491 37 Saamelaiset muodostavat Lapissa oman kulttuurisen ja kielellisen kokonaisuuden. Paikalliset erot ovat kuitenkin merkittäviä. Perinteisesti saamelaiset on jaettu kolmeen ryhmään pääelinkeinon ja asuinpaikan mukaan: tunturi- eli porosaamelaiset, metsä- eli kalastajasaamelaiset sekä Ruijassa asuvat merisaamelaiset.
Lapissa toteutettiin poronhoitajien jako paliskuntiin vuoden 1898 Keisarillisella asetuksella. Paliskuntajärjestelmän mallina oli Etelä-Lapin suomalaisporonhoitajien osuuskuntajärjestelmä ja sillä sidottiin poronhoitajat rajatuille alueille.
Vuosisadan vaihteessa oli useita poronhoidon kannalta huonoja vuosia, jolloin pororutto ja pedot karsivat porotokkia. Kuitenkin pahimmat porokatovuodet olivat 1910-luvun alussa. Etelä-Lapissa ja Peräpohjolassa talvi 1911-1912 oli ankara ja hanget olivat liian kovia, jotta porot olisivat löytäneet jäkälää lumen alta. Tämä loi edellytykset pororuton leviämiselle, sillä nälkiintyneet porot olivat alttiita taudeille. Monet suurporonomistajat menettivät lähes kokonaan poroelonsa. Esimerkiksi Inarissa olevan Sallivaaran erotuspaikalla ei pidetty poroerotuksia 20 vuoteen.
Yleinen käsitys on se, ettei sota vaikuttanut elämään pohjoisen erämaissa. Ensimmäisen maailmansodan aika oli kuitenkin kohtalokasta aikaa poronhoidolle. Porovarkauksia sattui paljon ja nälkäaikana poroja otettiin syötäväksi suuremmin välittämättä kenen ne olivat.
Suomalaisväestön elinkeinot
Suomalaistyyppinen maanviljely ja karjatalous oli levinnyt pohjoiseen jo 1800-luvulla. Maanviljelyn kannattavuus oli kuitenkin huono, vaikka pohjoisen kruununmetsätorppajärjestelmää oli yritetty sopeuttaa paikallisiin oloihin. Pohjoisen tiloilla oli laajemmat nautinta-alueet kuin etelämpänä. Karjatalous tuotti huomattavasti paremmin kuin maanviljely. Tästä huolimatta oli tavallista, että suomalaiset omaksuivat ainakin sivuelinkeinoksi myös poronhoidon. Toimeentulon lisäämiseksi maanviljelijät myivät mm. tukkikämpille maataloustuotteita (voi, liha, peruna, heinä, oljet, villakäsineet, sukset). Maatalouden katovuosina selvittiin kuitenkin metsästä saaduilla tuotoilla, jotka saattoivat olla huomattavia.Kuitenkin maatalous ja erityisesti heinänviljely aiheutti ongelmia porotalouden kanssa. Uudisasukkaat kaskesivat mielellään itselleen heinäpeltoja karjanrehua varten. Tämä oli kuitenkin poronhoidon kannalta äärimmäisen huono ratkaisu, sillä metsäpalossa paloi myös porojen ravintona oleva jäkälä.
Metsätalous, uittotyöt ja sahateollisuus
Lapin suuret metsäsavotat ja sahateollisuus saivat alkunsa 1800-luvun puolella. Tiettömillä seuduilla ainoa keino saada puu metsästä sahoille oli Lapin jokia pitkin tapahtunut uitto. Puunkuljetuksen valtamuotona uitto oli aina 1950-luvulle.Metsäteollisuus kasvoi niin voimakkaasti Lapissa, että vuonna 1912 Kemijoen suuhun hankittiin sähkövalaistus, jotta uittotyötä voitiin tehdä vuorotyönä. Myös työväenliike levisi Lapin savotoille 1900-luvun alussa ja vuosina 1906-1907 oli Lapin ensimmäinen lakkoaalto. Seuraavan kerran lakkoja oli Kemin sahoilla vuonna 1917 ja seuraavan kesän puunuittomäärät Kemijoella putosivat kaikkien aikojen alhaisimmaksi. Sotatalvena 1918 hakkuita ei tehty Lapissa ja näin ollen kesällä ei ollut uittoja. Kuitenkin vuoden 1919 uittomäärät olivat jo normaalit.
Metsätaloudella ja laajoilla hakkuilla on ollut haittavaikutuksensa porotaloudelle. Yli-ikäiset metsät ovat tärkeitä porotaloudelle, sillä niissä kasvaa jäkälää ja luppo-naavaa, jota porot käyttävät ravinnokseen.
Tavarakuljetukset ja matkustajaliikenne Lapissa maailmansodan aikana
Maailmansodan aikana Itämeri sulkeutui Venäjän laivaston tavarakuljetuksilta ja matkustajaliikenteeltä. Venäjä siirsi ulkomaankauppansa uusille kulkureiteille Jäämeren rannikolta Suomen kautta Venäjälle. Kulkureittejä oli neljä:1) Lyngervuono-Kilpisjärvi-Tornio. Tällä reitillä kuljetettiin pääasiassa sotatarvikkeita.
2) Kuola-Kantalahti-Alakurtti-Rovaniemi. Myös tällä reitillä kuljetettiin pääasiassa sotatarvikkeita.
3) Kirkkoniemi-Ivalo-Rovaniemi. Tämä reitti oli ns. Pumpulitie, jota pitkin aiottiin kuljettaa pumpulia Tampereen puuvillatehtaille. Kuljetukset alkoivat tammikuussa 1916. Saksan julistama rajoittamaton sukellusvenesota lopetti kuitenkin puuvillakuljetukset. Ensimmäinen laiva upotettiin Pykeijan lähistöllä olevaan salmeen ja koko miehistö ja lasti yhtä puuvillapaalia lukuunottamatta menetettiin.
4) Kansainvälinen matkustajaliikenne sekä Suomen ja Venäjän tuontikauppa kulki pääasiassa Norjasta ja Ruotsista Tornion läpi Suomeen. Syksyllä 1914 aloitettiin rautatien rakentaminen välille Tornio-Karunki, sillä rata ei kulkenut Ruotsin puolella rannikolla vaan sisämaassa. Rata päättyi rajalle juuri Suomen puolen Karungin kohdalla.Edellisten lisäksi Venäjällä oli tiehanke välille Ivalo-Petsamo, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1916. Työt keskeytyivät kuitenkin vuoden 1917 tapahtumien vuoksi ja jatkuivat vasta vuonna 1923 jolloin alue kuului jo Suomelle kokonaisuudessaan.
Ruotsin ja Venäjän rajalla Tornion ja Haaparannan kohdalla vaihdettiin myös Keski-Euroopassa taistelleita sotilaita. Kaiken kaikkiaan rajan kautta kuljetettiin ensimmäisen maailmansodan aikana yli 60 000 vaikeasti vammautunutta sotainvalidia.
Kreikkalaiskatolinen kolttaväestö Venäjän armeijassa
Toisin kuin muu Suomen väestö kutsuttiin kreikkalaiskatoliset kolttasaamelaiset miehet taistelemaan Venäjän armeijaan ensimmäisen maailmansodan aikana. Venäjän vallankumouksen 1917 jälkeen poronhoitajat vapautettiin palvelusta, mutta Lapin itäisillä alueilla Kuolassa kolttia värvättiin entanten Muurmanskin joukkoihin.Eräs sotaan kummallakin puolella osallistunut kolttasaamelainen oli Suonikylässä vuonna 1894 syntynyt Jaakko Sverloff. Hän taisteli vuosina 1915-1917 Keisarillisen Venäjän armeijan joukoissa Puolassa. Paluumatkallaan Sverloff kuitenkin värväytyi Murmanskissa liittoutuneiden joukkoihin. Jouduttuaan venäläisten vangiksi hän oli joutua punasotilaana uudelleen Puolan rintamalle. Sverloff palasi kotiinsa vasta vuonna 1921. Tuolloin Petsamo oli jo siirtynyt Venäjältä Suomelle.
Kirjallisuutta
Aikio, Marjut, Saamelaiset kielenvaihdon kierteessä. Kielisosiologinen tutkimus viiden saamelaiskylän kielenvaihosta 1910-1980. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 479. Helsinki 1988.
Aikio, P., Helle, T., Poronhoito - katsaus Lapinmaan perinteisen elinkeinon historiaan. Teoksessa Lappi 4, s. 189-208. Arvi A. Karisto Oy. Hämeenlinna 1985.
Aikio, Samuli, Katsaus saamelaisten historiaan. Teoksessa Lappi 4, s. 41-104. Arvi A. Karisto Oy. Hämeenlinna 1985.
Lehtola, Teuvo, Lapinmaan vuosituhannet. Saamelaisten ja Lapin historia kivikaudelta 1930-luvulle. Omakustanne ja Kustannus-Puntsi. Inari 1996.
Paulaharju, Samuli, Taka-Lappia. Kustannusosakeyhtiö Kirjan kirjapaino. Helsinki 1927.
Pentikäinen, Juha, Saamelaiset. Pohjoisen kansan mytologia. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 596. Helsinki 1995.
Tekijä: Marko Jouste <mj28172@uta.fi>